Toimittajat unohtivat sote-uudistuksesta sosiaalipalveluiden puolen. Sen unohtivat myös lainsäätäjät, mutta eipä heitä siitä juuri tiedotusvälineissäkään muistuteltu. Miksi olisi, kirjoittaa Susanna Kuparinen.
Vanhoilla puolueilla on teksteissä vakiintuneet käyttönimensä ja lyhenteensä, mutta toimiiko sama ”aakkosmankeli” uusilla, pohtii Ville Eloranta.
Media-alan työn tulokset ovat kaikkien nähtävillä, mutta miksi työstä maksettava korvaus ei ole, kysyy Tytti Oras.
”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.
Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.
Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.
Vaikka vaalitentteihin valittaisiin kuinka hienoja ja tärkeitä teemoja, ne eivät välttämättä jätä äänestäjien tietoisuuteen edes haaleaa muistijälkeä. Uutiset jättävät, kirjoittaa Elina Grundström.
Kun me toimittajat nimeämme vaalit, kyse on tarinan käännekohdan etsimisestä. Mutta tiedättekö mitä? Vallankumousta ei ole tulossa, Janne Zareff kirjoittaa.
Kapeneeko puolueen etumatka toiseen tai hiipuuko puolueen kannatus vielä silläkin hetkellä, kun lukija lukee gallup-uutista, kysyy Vesa Heikkinen.
På redaktionerna i Finland finns en hel del att lära av Demokratijouren, om hur man bygger upp konkreta rutiner som förebygger hot och hat, skriver Johan Svenlin.
Medioiden verkkokeskusteluissa vihan lietsomisen ja asiallisen kommentoinnin välissä on leveä vyöhyke, jolla delete-nappia painetaan liian harvoin, kirjoittaa Asko Lehtonen.
Mikä on eettinen aikaväli jutulle tiettyyn lehteen ja jutulle saman lehden kustantajasta? Vaikuttaako juttutyyppi asiaan? Vastausten pohtimiseen tarvitaan lisää konkreettisia eväitä, kirjoittaa Anna-Sofia Nieminen.
Mistä tietää, että vaalit ovat lähestymässä? Yksi varma merkki on numerohokemien vyöry journalistisiin teksteihin, kirjoittaa Vesa Heikkinen.
Se että ihmiset käyttävät vapaamuotoisessa ilmaisussaan englanninkielisiä sanoja ja puhekielisiä muotoja, ei ole kielen rappiota. Se on tavallista kielellistä vaihtelua, kielen rikkautta, kirjoittaa Vesa Heikkinen.
I Sverige visar en utredning att mediehusen de senaste åren kraftigt har dumpat frilansarnas arvoden. Något stort engagemang från dem som har fasta jobb har veterligen inte hörts av, skriver Jeannette Björkvist.
Uutiset kauppakeskuksen vaikeuksista tai alhaisen syntyvyyden aiheuttamasta huoltosuhdehuolesta eivät ole valheita. Silti ne vääristävät asioiden mittakaavan valeuutisille ominaiseen tapaan, kirjoittaa Janne Saarikivi.
Ruuat kallistuvat, hinnat nousevat, tapahtuu jopa suuria harppauksia ylöspäin! Missä luuraa taloustekstin ihminen, kysyy Vesa Heikkinen.
Mitä median pitäisi tehdä ilmastoasiassa? ”Jos uskaltaisin, ehdottaisin ansaintamallienkin uhalla jotain radikaalimpaa. Että ei vain 'oteta huomioon', vaan lopetetaan kaman mainostaminen, autoarvostelut, matkailulehdet ja grillireseptit”, kirjoittaa Marja Honkonen.
Nuorimmat ikäluokat lipuvat salakavalasti tubekanaville journalismin ulottumattomiin. Ja tämä on ihan meidän syytämme, kirjoittaa Elina Grundström.
Kun haluat tietää, millaisia ovat yhteiskuntamme pohjavireet, kysy valokuvaajalta. Miksikö? Koska hän on käynyt monessa kodissa juttelemassa, kirjoittaa Lauri Rotko kolumnissaan.
Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta
Suomen Journalistiliiton
