Toimittajan tasapuolisuus ei auta, jos luottamus on menetetty

Toimittajia epäillään milloin minkäkin poliitikon faniksi tai viholliseksi sekä syytetään puolueiden tukemisesta tai niiden asiattomasta lyttäämisestä. Jos politiikantoimittaja paljastaa poliitikon tehneen väärin, häntä ei välttämättä kiitetä hyvästä työstä. Sen sijaan häntä saatetaan sättiä: miksi inhoat poliitikkoa ja hänen puoluettaan, miksi kaivelet tämän puolueen virheitä etkä tuon toisen, eikö toimittajan pitäisi olla objektiivinen?

Yksikään ihminen ei tee työtään arvotyhjiössä. Onneksi juuri kukaan journalisti ei kuvittele olevansa täydellisen objektiivinen yli-ihminen, johon arvot tai elämäntilanne eivät vaikuta. Useimmat ymmärtävät, että omat arvot ja niistä nousevat mieltymykset pitää tuntea, jotta ne eivät vahingossa heijastu journalismiin. Mutta riittääkö se? Miten vahvistaa kansalaisten luottamusta politiikan toimittamiseen?

Mielipiteelliset jutut vaikuttavat lukijan käsitykseen journalistin tasapuolisuudesta ja luotettavuudesta. Journalisteille juttutyyppien erot ovat kristallinkirkkaat: on uutisjuttuja ja mielipiteellisiä tekstejä. Uutisjutussa jutun laatijan arvojen ei pitäisi näkyä. Kolumnissa, kommentissa tai muussa mielipiteellisessä tekstissä kirjoittajan mielipide ja arvot – joita joskus erehdytään luulemaan puoluekannaksi – näkyvät.

Lukijan ei kuitenkaan voi olettaa osaavan erotella uutisia ja mielipiteellisiä juttuja yhtä selvästi.

Jos toimittaja vuodesta toiseen haukkuu kolumneissaan vaikkapa vain oikeistopuolueet ja -poliitikot, on aivan ymmärrettävää, että lukijassa herää epäilys toimittajan tasapuolisuudesta. Tai jos journalisti nälvii ja solvaa sosiaalisessa mediassa vasemmistopoliitikkoja monta kertaa viikossa, ei ole mikään ihme, jos häntä ei sen jälkeen pidetä luotettavana ja tasapuolisena uutistoimittajana.

Kyse ei ole siitä, pystyykö toimittaja todellisuudessa kirjoittamaan luotettavia ja tasapuolisia uutisjuttuja. Kyse on siitä, uskovatko lukijat uutisjuttujen olevan luotettavia ja tasapuolisia. Vaikka toimittaja olisi uutisjutuissaan erinomaisen tasapuolinen, se ei auta, jos yleisön luottamus on menetetty.

Uutisjutun ja kommentin eroa pitää edelleen selventää.

Monessa maassa, kuten Yhdysvalloissa tai Britanniassa, politiikan uutistoimittajina ja kommentaattoreina työskentelevät usein eri ihmiset. Noissa maissa uutistoimittajat varovat visusti ottamasta julkisesti kantaa politiikkaan. Kommentaattorit antavat palaa, eikä heidän tarvitse kantaa huolta siitä, pidetäänkö heitä puolueettomina. Toimisiko tällainen jako Suomessa?

Joskus ratkaisuksi esitetään, että journalistien tulisi ilmoittaa puoluekantansa. Moni journalistikin on kuitenkin liikkuva äänestäjä eikä puoluekantaa välttämättä ole. Toisekseen käytäntö saattaisi johtaa siihen, että toimituksiin alettaisiin palkata ihmisiä puoluekannan mukaan. ”Puoluekirjatoimittajien” ajan muistavat kollegat harvoin kaipaavat sitä takaisin.

Vuoden ensimmäinen Journalisti käsittelee politiikkajournalismia suuressa selvityksessä ja Janne Zareffin kolumnissa. Selvityksessä tarkastellaan kuuden politiikantoimittajan mielipiteellisiä tekstejä. Siitä käy ilmi muun muassa, että politiikantoimittajat antavat poikkeuksellisen paljon satikutia Antti Rinteelle (sd.) ja suitsutusta Sauli Niinistölle sekä kirjoittavat mielellään keskustasta, mutta merkillisen vähän perussuomalaisista.