Suomalainen journalismi selittää, kun pitäisi näyttää, kirjoittaa freetoimittaja Janne Flinkkilä

Janne Flinkkilä

42-vuotias Helsingissä asuva mediatyöläinen.

Kirjoittanut freetoimittajana Veikkauksen asiakasmedia X:lle, Ylelle ja SPR:lle sekä lukuisiin lehtiin Helsingin Sanomista Hymyyn. Työskennellyt Rumban toimituspäällikkönä ja Ylioppilaslehden toimitussihteerinä.

Opiskellut mediatekniikkaa ja journalismia ammattikorkeakoulussa. Ei valmistunut.

Palkittu Aikakausmedian Edit-kilpailussa 2018 (vuoden juttu asiakasmediassa).

Perustanut Kulttuurituotanto Creat -osuuskunnan, joka muun muassa tekee visuaalista suunnittelua ja kuratoi taidenäyttelyjä.

JOURNALISTI
19.11.2020

Janne Flinkkilä, teksti
Aapo Huhta, kuva

Älä selitä vaan näytä. Tätä käskyä kirjoittajat opetetaan tottelemaan, ja se on myös editointivaiheen tärkeimpiä työkaluja. Kun kyse on kuvajournalismista, käsky kuitenkin unohtuu. Mitä enemmän yt-viikate niittää kuvatoimituksia, sitä enemmän tuotamme juttuja, joissa kuva ei liity tapaukseen. Otavamedian päätös antaa kenkää lähes kaikille kuvaajilleen on viimeisin esimerkki asioiden surkeasta tilasta.

Syyskuun 29. päivänä Iltalehti julkaisi verkossa jutun otsikolla Näin penis ikääntyy – ajan myötä tapahtuu neljä asiaa. Jutun kuvassa näkyivät rannalla aurinkolasit päässä suu raollaan seisovan miehen pää ja yläselkä. Kuvatoimistolle poseeratessaan hän tuskin tiesi päätyvänsä symboloimaan neljällä tavalla vanhenevaa penistä.

Journalismin periaate on, että yleisöllä on oikeus tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Yleisön pitäisi saada myös nähdä, mitä tapahtuu. Niin ei käy, jos kuva ei liity tapaukseen. Tai jos kuvia läiskii jutturänniin kirjoittava toimittaja, joka on käsketty tekemään kuvatoimittajan työtä ilman visuaalista ammattitaitoa.

 

Elokuun lopussa Helsingin Sanomat kiersi kaupungilla kysymässä, miksi ihmiset käyttävät tai eivät käytä kasvomaskia. Katugallup kuvattiin suoralla salamalla, joka vääristi haastateltujen kasvot kalmankalpeiksi ja sai heidät muistuttamaan zombeja. En keksi ratkaisulle tiedonvälityksellistä perustelua.

Kyse ei ole vain kiireestä tai suuria juttumääriä tuottavista päivälehdistä. Se läpäisee koko alan. Ansioitunut kirjoittajajoukko perusti vuonna 2013 Long Playn, jonka tavoitteeksi päätoimittaja Johanna Vehkoo nimesi Hesarin haastattelussa suomalaisen laatujournalismin pelastamisen. Lehti lähti kuitenkin pelastamaan selittämistä eikä näyttämistä: tuottamaan featurejournalismia ilman kuvaa.

Lokakuun 2020 kirjoittajakoulun mainoksessa Long Playn toimitus lupasi ”paljastaa täydellisen jutun reseptin” eli ”parhaat vinkkinsä jutunteon kaikkiin vaiheisiin”. Aihelistan perusteella resepti ei sisältänyt tekstin ja kuvan vuorovaikutusta.

Kunnianhimoiset ammattilaisetkin siis näkevät journalismin kirjainten jonona, vaikka tuijottavat päivittäin kansainvälisten kilpailijoiden tuottamaa visuaalisesti tyrmäävää mediaa. Tilanne kertoo paitsi ammattikuntamme kollektiivisesta sokeudesta, myös tekstin ja kuvan eriytymisestä omiin maailmoihinsa. Ne eivät enää välitä samaa viestiä vaan pahimmillaan sotivat keskenään.

 

Tiedän, että arkeamme kurjistaa resurssipula. Tämä ei kuitenkaan ole resurssikysymys vaan prosessikysymys. Täytyy vain iskostaa mieliin, että teksti ja kuvat juttelevat tasavertaisina keskenään. Silloin prosessi alkaa ohjautua itsekseen selittämisestä näyttämiseen siitä alkaen, kun juttuidea on vasta pilke silmäkulmassa.

Jos tahdomme nousta selittämisen tasolta näyttämisen tasolle, prosessiin kuuluu jatkuva kyseenalaistaminen: Kannattaako editoida tekstiä tietämättä, mitä jutun kuvat näyttävät? Miksi teksti yrittää selittää luotaantyöntävää numero-oksennusta, jonka infografiikka näyttäisi helposti ja kauniisti? Miksi tämäkin teksti kuvitetaan naamallani eikä esimerkeillä, jotka todistaisivat väitteeni?

Näin sen pitäisi mennä: teksti palvelee kuvia ja kuvat palvelevat tekstiä. Silloin kokonaisuus palvelee välitettävää viestiä ja lopputuote yleisöä – mikä lopulta palvelee kustantajan ansaintalogiikkaa.

Prosessin korjaamisen voi aloittaa ottamalla mallia oman toimistokuution ulkopuolelta. Selittämisen jalostamista näyttämiseksi toteuttaa tehokkaasti kaikki muu media paitsi se, joka kutsuu itseään journalismiksi. Tämä on kilpailu, jota ei kannata hävitä. Eikä siinä pärjää selityksillä vaan näytöillä.

Janne Flinkkilä

42-vuotias Helsingissä asuva mediatyöläinen.

Kirjoittanut freetoimittajana Veikkauksen asiakasmedia X:lle, Ylelle ja SPR:lle sekä lukuisiin lehtiin Helsingin Sanomista Hymyyn. Työskennellyt Rumban toimituspäällikkönä ja Ylioppilaslehden toimitussihteerinä.

Opiskellut mediatekniikkaa ja journalismia ammattikorkeakoulussa. Ei valmistunut.

Palkittu Aikakausmedian Edit-kilpailussa 2018 (vuoden juttu asiakasmediassa).

Perustanut Kulttuurituotanto Creat -osuuskunnan, joka muun muassa tekee visuaalista suunnittelua ja kuratoi taidenäyttelyjä.



3 2021
Arkisto

Vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin. Millaista valtaa käyttävät koneiden tekijät?

Vaalikone ei ole lelu, vaan journalistinen tuote. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen takana on kymmeniä tekijöitä, kymmeniä sivuja väitteitä ja yli puolen vuoden työ. Miten vaalikone rakennetaan reilusti? Miten siitä pitäisi kertoa käyttäjille?

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Ilahduit, kun viisi alaistasi lähti kilpailevaan lehteen, Arno Ahosniemi

Kauppalehden vastaava päätoimittaja esittää olevansa ikäistään vanhempi mies, joka odottaa turhaan työtarjousta Etelärannasta.

Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta

”Helsingistä piirtyy uutisten kautta omituinen kuva kaupunkina, jossa jokin mystinen luonnonvoima kasvattaa luokkakokoja ja näkymätön käsi silppuaa erityisopetuksen kelvottomaan kuntoon”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Historian ensimmäinen toimittajien työehtosopimus on ­allekirjoitettu! Edessä työnantajan Åke Heiniö ja Arvi V. Mäkinen sekä työntekijöitä edustanut Jyrki Juuti, takana Pauli Strandén ja Esko Muinonen vuonna 1967. Kuva: Uuskuva. SJL. KA.

Satavuotias Journalistiliitto aloitti pienenä herrakerhona ja kasvoi vahvaksi ammattiliitoksi

Journalistiliitto on taistellut journalistien oikeuksien ja paremman journalismin puolesta jo vuosisadan - työnantajan ja itse tsaarin vastustuksesta huolimatta.

Konflikten tar kontextens plats

”Nyhetsmedier kan inte bortförklara sitt ansvar för förvirringen genom att peka finger mot myndigheter och politiker”, skriver Dan Lolax.

Auttaisiko työvälinepooli, jos etätyö jää pysyväksi?

Ergonomisen työskentelyn järjestäminen ei ole yksin työntekijän vastuulla – ei työpaikalla eikä kotona työskennellessä, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto.

Virus muuntuu, mutta sitä ei muunneta

”Joskus kieleen vakiintuu yhdyssanoja, jotka tarkoittavat keskenään samaa, vaikka niiden osat ovat eri järjestyksessä ja toinen on muutenkin saattanut vaikuttaa toista epäloogisemmalta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Pikkukengillä potku omaan takapuoleen

Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.

Journalistien työttömyyskassa Finka sulautuu osaksi uutta jättikassaa

Uudesta kassasta tulee Suomen kolmanneksi suurin työttömyyskassa. Kolmen kassan yhdistyminen tuo liitolle säästöjä ja lisää kassan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Näin tekijänoikeusrahat kiertävät

Tekijänoikeusjärjestö Kopioston kautta kulkee vuosittain noin 50 miljoonaa euroa, jotka se jakaa eteenpäin tekijänoikeuksien haltijoille.

Nitrodiskotaiteilija on poissa

Taittaja-graafikko Hannu Marttinen 12. 9. 1945 Helsinki – 10. 2. 2021 Hämeenlinna

Pienestä naisesta jäi iso jälki

Toimittaja Leena Seretin 11. 11. 1959 Kemi – 28. 1. 2021 Sipoo

Päätoimittaja puolusti koskiluontoa ja periaatteitaan

Päätoimittaja Seppo Vento 13. 6. 1930 Vesanto – 9. 2. 2021 Joensuu

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta