Julkinen kritiikki voi viedä työpaikan tai tuhota uran. Se saattaa kivistää vielä vuosikymmenien päästä.

JOURNALISTI
27.8.2020

Manu Haapalainen, teksti
Aapo Huhta, kuvat

Antti Rinteen tylyä toimintaa. (Iltalehti 10. 5. 2014)

On toukokuu 2014. Ammattiliitto Pron johtaja ja Mäntsälän kunnanvaltuutettu Antti Rinne pyrkii SDP:n puheenjohtajaksi. Asettuminen istuvaa puheenjohtajaa Jutta Urpilaista vastaan on jakanut puolueen, ja tunnelma puoluekokouksessa Seinäjoella on sähköinen.

Rinne valitaan, mutta kesken puoluekokouksen tulee tieto: Iltalehti on jälleen julkaissut artikkelin Levin hiihtohissikaupoista. Niistä on paisumassa lihava riita. Rikoksista epäillyn liikemiehen näkökulmasta kirjoitetussa jutussa spekuloidaan Antti Rinteen osuudella epäselvyyksiin.

Kesällä 2020 Antti Rinne muistaa artikkelin edelleen.

”Minun kommenttejani ei juttuun pyydetty, vaikka minut olisi tavoittanut puoluekokouksesta helposti”, Rinne muistelee.

Hänen mielestään artikkeli on muokannut hänen julkisuuskuvaansa enemmän kuin melkein mikään toinen juttu. Hän on sitä mieltä, että media on suhtautunut häneen nihkeästi siitä saakka, kun hänestä tuli puoluejohtaja.

”Julkisuus ympärilläni on ollut negatiivispainotteista. Kyllähän sillä joku vaikutus on siihen, miten ihmiset ovat minua ja työtäni arvioineet”, hän pohtii.

Rinteen julkisuuskuvasta muodostui kovapintainen ja ristiriitainen jo hänen tultuaan valituksi Erton puheenjohtajaksi vuonna 2002. Kyse oli ammattiliiton valitsemasta strategiasta, Rinne sanoo. Puheenjohtajan haluttiin olevan särmikäs. Rinteestä puhuttiin pian jopa työmarkkinagangsterina.

”Silloin valitun tyylin vastapainoksi olen joutunut hyväksymään, että työstäni tulee kovaa kritiikkiä, erityisesti niiltä, jotka eivät hyväksy sosialidemokraattista ajatusmaailmaani.”

Rinteen hallituksella on käsissään sutta ja sekundaa kerrakseen (Lapin Kansa 29. 11. 2019)

Pääministeri Antti Rinne tulistui Ylen toimittajalle (Satakunnan Kansa 1. 12. 2019)

Antti Rinne takertuu härskisti valtaan (Ilta-Sanomat 6. 12. 2020)

Pääministeri Antti Rinne jätti eronpyyntönsä joulukuun 3. päivänä 2019. Takana oli useita viikkoja jatkunut hallituskriisi. Sen aikana niin oppositiopoliitikot kuin iltapäivälehtien kolumnistit neuvoivat Rinnettä eroamaan. Postin työehtosopimuskiista oli mennyt syksyn aikana yhä pahempaan solmuun. Kysymys kuului, oliko Rinne venyttänyt totuutta tai jopa valehdellut.

Kahden viikon postilakkoon johtanut kiista tiivistyi Rinteen kohdalla kysymykseen siitä, oliko hallitus ollut alun perin tietoinen postin aikeista heikentää työehtojaan.

Rinne joutui vaikean syksynsä jälkeen väistymään Suomen johdosta. Miltä eroon johtava mediapyöritys tuntuu ja miten siitä selviää?

 

Rinne asettelee sanansa varoen. Hän sanoo, ettei koe tulleensa kohdelluksi sen epäreilummin kuin muutkaan päättäjät. Pikemminkin on niin, että julkisuus on muuttunut armottomammaksi päättäjiä kohtaan ylipäänsä, Rinne sanoo.

Kuten Levi-esimerkki kertoo, Rinteen suhde mediaan on ollut vaikea jo pitkään. Hän muistuttaa monta kertaa, että suomalainen journalismi on laadukasta ja että julkisuus on ollut häntä kohtaan reilua, mutta toteaa myös toistuvasti, että poliittiset vastustajat ja tiedotusvälineet eivät ole pitäneet hänen persoonastaan.

Rinne ei halua nostaa pääministerinsalkun menettämiseen johtaneita tapahtumia julkisen uransa vaikeimmiksi hetkiksi.

”En pysty yksilöimään vaikeimpia aikoja”, hän sanoo.

SDP:n teetti viime vuonna julkisuustutkimuksen. Se osoitti, ettei Antti Rinne tosiaan ole ollut median suosikki. Puheenjohtajan julkisuus ei ole ollut positiivista Rinteelle itselleen eikä puolueelle.

Rinne sanoo negatiivisen kirjoittelun iskevän kiilaa todellisen Antin ja media-Rinteen väliin.

”Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän he ihmettelevät, mistä negatiiviset jutut tulevat.”

Mistä ne sitten tulevat?

”Olen särmikäs persoona”, Rinne sanoo.

”Suurin syy median suhtautumiselle on silti edustamassani aatesuunnassa. Kaikki eivät sulata sitä, että sosialidemokratia on viime aikoina ollut yhteiskunnassamme nousussa. Mutta en lähde arvioimaan, onko media suhtautunut reilusti. Osa mediasta suhtautuu sekä minuun että puolueeseen negatiivisesti. Varsinkin yksi media ja yksi toimittaja.”

Tarkoittamaansa tiedotusvälinettä ja toimittajaa Rinne ei suostu nimeämään. Hän ei myöskään halua täsmentää, mikä osa mediasta hänen mielestään suhtautuu SDP:hen negatiivisesti.

Jos medialla siis oli osuutta Rinteen pääministerikauden päättymiseen, kyseessä on Rinteen mukaan pitkäaikaisempi kehitys.

”Se liittyy siihen, millainen ilmapiiri ympärilleni oli syntynyt”, Rinne sanoo.

”Mutta ei media millään lailla ratkaisevassa roolissa ollut.”

Rinne on toiminut julkisuudessa pitkään. Hän sanoo psyykensä rakentuneen siten, että julkisen kritiikinkin keskellä jaksaa keskittyä työhön.

”Uskon ajamaani poliittiseen linjaan niin vahvasti, ettei se niin hirveästi vaikuta, mitä minusta kirjoitetaan. En minä teidän jutuistanne masennu. Sitä mietin toki joskus, miltä jutut tuntuvat lapsistani, vaimostani ja lapsenlapsistani.”

Antti Rinne lähti pääministerin paikalta viime talvena, kun hallituskumppani Keskusta ilmoitti mediapyörityksen jälkeen, ettei hän nauti enää luottamusta. Puolueen puheenjohtajan tehtävät hän jätti sunnuntaina 23. elokuuta.

Antti Rinne sanoo, että julkisuudessa jaksamiseen auttaa se, että hallitsee asiakokonaisuudet hyvin. Se taas auttaa median kanssa toimimisessa, vaikkapa neuvotteluhuoneen oven takana odottavan mikrofoni- ja kamerameren eteen astuessa, Rinne kuvailee.

”Tuollaisiin tilanteisiin olen totta kai saanut koulutusta”, Rinne sanoo.

”Sitä on vähän yritetty hioa, miten asiat ilmaisen. Sanat eivät tule suustani aina sujuvasti, mutta en ole koskaan hävennyt sitä, miten esiinnyn.”

Rinne valittelee, etteivät tiedotusvälineet aina pyydä kommenttia, vaikka kirjoittavat negatiivisesti. Toimittajien asenne poliitikkojen työtä kohtaan on Rinteen mielestä joskus perusteettoman kyyninen.

”Välillä luodaan ilmapiiriä, että puolueet eivät tee mitään oikein, vaan tuhlaavat ihmisten rahoja. Silloin synnytetään kvaa, että edustuksellinen demokratiamme on ikään kuin turha organisaatio. ”

Rinne viittaa esimerkiksi keskusteluun erityisavustajien määrästä hallituksensa aloittaessa. Hän sanoo huomanneensa uutisjuttujen monesti jopa väistyneen uutistapahtumia kommentoivien analyysikirjoitusten tieltä. Politiikan analyysejä taas on joskus vaikea pitää arvoneutraaleina.

”Olen ajatellut jossain vaiheessa ihan julkisesti ehdottaa, että toimittajat toisivat oman arvopohjansa ja ideologiset lähtökohtansa avoimesti esiin, kun kirjoittelevat näkökulmia ja kolumneja”, Rinne sanoo.

”Se voisi puhdistaa ilmapiiriä.”

Stefan Wallin, Heidi Hautala ja Merja Ailus kertoivat Journalistin numerossa 3/2014 kokemastaan mediapyörityksestä.

Kun eroon liittyy kova mediapyöritys, saattaa median toiminta jäädä hampaankoloon pitkäksi aikaa.

Vuonna 2014 Journalistissa tuntojaan purkivat silloinen puolustusministeri Stefan Wallin sekä tuolloin jo työnsä jättäneet omistajaohjausministeri Heidi Hautala ja Kevan toimitusjohtaja Merja Ailus.

Ailus oli joutunut lähtemään työstään työsuhdeasuntoaan koskevan uutisoinnin jälkeen, Hautala taas ohjattuaan valtionyhtiö Arctic Shippingiä olemaan tekemättä rikosilmoitusta Greenpeace-aktivisteista, jotka olivat osoittaneet mieltä yhtiötä vastaan.

Wallin oli säilyttänyt eduskunnan luottamuksen ja ministeripestinsä mediakohusta huolimatta. Hän oli vaikuttanut ruotsinkielisen Dragsvikin varuskunnan säilymiseen aikana, jolloin Puolustusvoimat muuten karsi toimintojaan. Hieman myöhemmin Wallin oli myynyt Åbo Akademi -säätiöltä ostamansa asunnon takaisin säätiölle. Ilta-Sanomat kertoi Wallinin saaneen asunnosta ylihintaa.

Kolmikko ei säästellyt Journalistin jutussa sanojaan. Ailus kuvasi tapahtumia ”villin lännen lynkkaukseksi”.

”Media ei koskaan kerro olevansa väärässä, vaan tekee väistöliikkeitä, jotka antavat ulkopuoliselle vaikutelman, että se on jatkuvasti oikeassa”, Wallin puolestaan latasi.

”Toimituksissa on syrjähyppyjä, avioeroja, ryyppäämistä ja hässimisiä ilman, että toimittajat olisivat siitä vastuussa kenellekään. Sama porukka moralisoi sitten muita.”

Dragsvik-kohusta on nyt yli kahdeksan vuotta. Stefan Wallin ei enää vaikuta politiikassa vaan viestintäyritys Miltton Networksin toimitusjohtajana. Mielipiteet vuosien takaisista mediakohuista ovat ennallaan.

”Olen edelleen samaa mieltä siitä, että media ei korjaa virheitään”, Wallin sanoo.

Ilta-Sanomien tulkinta asuntokaupoistani harmittaa vieläkin. Oma ratkaisuni on ollut, että en ole ostanut enää ainuttakaan iltapäivälehden irtonumeroa. Elän varsin tasapainoista elämää ilman niitä.”

Wallin tunnettiin suorapuheisuudestaan, josta osansa saivat myös media ja toimitukset. Hän sanoo, ettei mediakohuilla ollut hänen sielunelämäänsä juuri vaikutusta. Tuoreempia skandaaleja hän kuitenkin sanoo seuraavansa omien kokemustensa jälkeen erityisellä mielenkiinnolla.

”Ne noudattavat yleensä samaa kaavaa”, Wallin sanoo.

”Jos on politiikassa mukana, on lähtökohtaisesti aina roisto. Median pitää vain saada se todistettua. Sen sijaan tiedotusvälineet eivät hirveästi arvostele toisiaan, vaan katsovat toistensa virheitä läpi sormien”, sanoo Wallin, joka työskenteli viisi vuotta Åbo Underrättelserin varapäätoimittajana.

 

Arja Alho oli Paavo Lipposen hallituksen toinen valtiovarainministeri vuosina 1995 – 1997. Alho joutui eroamaan tehtävästään niin sanotun Sundqvist-jupakan yhteydessä. Alho oli hyväksynyt puoluetoverinsa, pankinjohtaja Ulf Sundqvistin maksettavaksi langetettujen vahingonkorvausten leikkaamisen murto-osaan korkeimman oikeuden määräämästä.

Myös Alho sanoo tarjonneensa tiedotusvälineille omaa versiotaan tapahtuneesta. Hän kertoo koonneensa laajan muistion mielestään virheellisestä uutisoinnista.

”Olennaista on, että vastaavia sovitteluja oli tehty yksittäisten ihmisten kohdalla koko ajan, koska oli järkevää saattaa korvausprosesseja loppuun”, Alho sanoo nyt.

”Mutta medialle tarjoamani korjaukset eivät sopineet sen hetkiseen käsikirjoitukseen, eivätkä saaneet mitään huomiota.”

Alho on puhunut vuoden 1997 tapahtumista monta kertaa. Media soittelee aina, kun uusia hieman vastaavia kohuja tulee, hän naurahtaa. Se ei haittaa. Rauhanliikkeen Ydin-lehteä päätoimittava Alho sanoo, että tapahtuneen käsittelyssä auttoi oman totuuden kirjoittaminen kirjaksi (Kafka kävi meillä, 1997).

”Se oli välttämätöntä. Kirjoittamalla sain tapahtumat siirrettyä itseni ulkopuolelle”, Alho sanoo.

”Se auttoi ymmärtämään, ettei kyse ollut minusta vaan minulle tapahtuneista asioista.”

Alho pakeni vaikeina aikoina jatkuvaa paineen tuntua ja unettomuutta myös musiikkiin.

”Musiikin kuuntelu oli selviytymiskeinoni. Se tarjosi pääsyn pois pahasta olosta.”

Sittemmin Alho on tutkinut demokratian ja julkisuuden suhdetta muun muassa sukupuolen näkökulmasta. Hänen mielestään naispoliitikon leimaaminen oli 1990-luvulla helpompaa kuin nykyisin.

”Naispoliitikon rooliin liittyi varsinkin vielä silloin valtavasti moraalisia odotuksia”, Alho sanoo.

”Miespoliitikon on edelleen helpompi saada asemansa takaisin kuin naisen. Naisten pitää olla parempia, kauniimpia, erehtymättömämpiä. Sitten kun väistämättä tulee virheitä, se ei oikein mahdu tähän naiskuvaan.”

Alhon mukaan julkisuus käänsi hänen vahvuutensa nopeasti heikkouksiksi.

”Aiemmin olin poliitikkona nopeaälyinen, hyvä omaksumaan ja rohkea yhteiskunnallinen keskustelija. Nyt olinkin yhtäkkiä harkitsematon hölösuu.”

Alho sanoo, että raskainta tilanteessa oli eduskuntakauden loppuun saakka kestänyt sosiaalinen eristäminen. Harva uskalsi enää tulla juttelemaan eduskunnan kahvilassa, hän muistaa.

”Se oli järkyttävää. Onneksi oli myös ystävät, läheiset ja tärkeimpinä kaksi pientä lasta kotona, jotka edelleen kietoivat kätensä kaulani ympärille ja tykkäsivät minusta.”

Vaikka itse kohu laantui aikanaan, Alhon oli mietittävä, mitä elämältä haluaa ja paljonko politiikkaan haluaa panostaa. Hänet valittiin vuonna 2003 vielä uudestaan eduskuntaan, mutta suurin palo politiikkaan oli kadonnut.

”Se kunnianhimo oli kadonnut, että haluan tätä millä hinnalla hyvänsä. Vaalirahan keruu tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. En halunnut myöskään tehdä mitään kompromisseja itselleni tärkeiden asioiden suhteen. Kaikesta tästä seuraa, että olen vuodesta 2007 alkaen ollut entinen poliitikko.”

Iivi Anna Masso joutui median hampaisiin Suomenlahden kummallakin puolella.  Nyt tulevaisuus näyttää valoisammalta. Masso on aloittamassa työt kiinteistövälittäjänä

Myös Iivi Anna Masson uran päättymiseen vaikutti julkinen ryöpytys. Masso on suomalais-virolainen valtiotieteiden tohtori ja Viron edellisen presidentin Toomas Henrik Ilveksen entinen neuvonantaja. Masso työskenteli kyllä politiikassa, mutta toisin kuin Antti Rinne, Arja Alho, Stefan Wallin tai Katri Kulmuni, hän ei ole koskaan ollut päättävässä asemassa.

Masso sanoo, ettei ole toipunut tapahtumista vieläkään.

Kevääseen 2014 asti Masson työura sujui hyvin. Hän oli opiskellut valtiotieteiden tohtoriksi, päässyt kiinni media-alan töihin ja laatinut muun muassa Vasemmistoliiton demokratiapamfletin. Hän työskenteli pari vuotta Diplomaatia-lehden päätoimittajana ja ryhtyi vuonna 2012 Viron presidentin neuvonantajaksi. Masso kuului presidentin puheita kirjoittavaan tiimiin.

Työ sujui hyvin, kunnes virolaismediat alkoivat keväällä 2014 kirjoittaa Massosta presidentti Ilveksen salaisena rakastajattarena. Ensiksi Massoa syytti presidenttiparin suhteen rakoilusta juorulehti Kroonika, ja sen jälkeen asiaan tarttui muu virolaislehdistö, Postimeehen tapaisia laatulehtiä myöten.

Masson elämässä alkoi vajaan vuoden mittainen jakso, josta toipuminen on edelleen kesken. Ura ei ole palannut raiteilleen. Koulutusta vastaavan työn saaminen on ollut vuosien 2014 ja 2015 mediamyllytyksen jälkeen mahdotonta, Masso sanoo.

Masson mukaan hänelle ei ole koskaan selvinnyt, mistä huhut hänen ja Ilveksen läheisestä suhteesta lähtivät liikkeelle.

”Ne olivat täysin perättömiä. Mikään toiminnassani ei antanut mahdollisuutta edes mihinkään väärinkäsitykseen”, Masso sanoo nyt.

Tammikuussa 2015 huhumylly kuitenkin lähti uusille kierroksille, kun suomenkielisessä Todellinen Tallinna -blogissa julkaistiin lisää väitteitä Massosta. Tekstissä spekuloitiin, pyrkisikö Viron johto vaikuttamaan siihen, että Suomeen saataisiin Erkki Tuomiojan (sd.) tilalle Nato-myönteisempi ulkoministeri.

Masso ja Viron Suomen-suurlähettiläs Margus Laidre nostettiin blogissa Ilveksen taustapiruiksi, joiden ohjailemina presidentti ja Viron hallitus olisivat viemässä myös Suomea Nato-myönteisemmille vesille. Masso mainitaan tekstissä jälleen Ilveksen neuvonantajana ja ”mahdollisena tyttöystävänä”.

Ylen Viron-kirjeenvaihtaja jakoi Todellisen Tallinnan blogitekstin Facebook-seinällään. Kohun uudesta aallosta järkyttynyt Masso kehotti omalla Twitter-tilillään virolaisvaikuttajia olemaan antamatta kirjeenvaihtajalle haastatteluja.

Nyt soppaan tarttui myös Suomen media. Massosta puhuttiin lehdissä sananvapauden vihollisena. Suomen Journalistiliitto tuomitsi Masson twiitin.

Masso sanoo jääneensä mediamylläkässä täysin vaille työnantajansa tukea. Ilveksen julkisesta kuvasta huolehtiminen kuului pr-neuvonantajalle ja kansliapäällikölle. He olivat sitä mieltä, että Masson tilanteeseen ei reagoida julkisesti mitenkään.

Masson mukaan Ilves lähetti Massolle asiaa koskien yhden sähköpostin, jossa hän sanoi ymmärtävänsä, että kyse on Masson maineesta. Julkinen puolustautuminen ei kuitenkaan kävisi päinsä, ”sillä meillä on tärkeämpiäkin asioita”.

”Se ihmetytti, koska uusia juttuja julkaistiin jatkuvasti, ja paine alkoi vaikuttaa myös perheeseeni. Mieheni on Suomesta ja nyt jutut olivat hänenkin sukulaistensa luettavina.”

Masso myöntää, että Ylen kirjeenvaihtajaa koskeva twiitti olisi ”totta kai” pitänyt muotoilla toisin tai jättää julkaisematta.

”Sehän oli kohtalokas. Mutta pidin minusta esitettyjä väitteitä virheellisinä, enkä tajunnut, että vironkielinen twiittini saisi Suomessa saakka huomiota.”

Masso sanoo edelleen ihmettelevänsä myös suomalaisen median toimintaa. Masson mukaan hänestä rakennettiin vapaan sanan vihollinen yhden ainoan varomattomasti muotoillun twiitin perusteella.

”Lehdistä ei kuitenkaan oltu yhteydessä minuun. Minulta ei pyydetty kommentteja. Journalistin ohjeiden mukaan olisi tietenkin pitänyt pyytää.”

Ainoastaan Suomen Kuvalehti julkaisi Masson lyhyen haastattelun, jossa hän itse sai kertoa kokemastaan.

Varomattomasti muotoiltu twiitti ja mediakohu veivät Iivi Anna Massolta työpaikan Viron presidentin kanslias­sa. Toipuminen negatiivisesta julkisuudesta on yhä kesken, Masso sanoo.

Arja Alhon tavoin myös Iivi Anna Masso on laatimassa kokemuksistaan kirjan käsikirjoitusta. Sen julkaisusta ei ole toistaiseksi varmuutta. Englanninkielinen teksti kuvaa, millainen negatiiviseen valokeilaan joutuneen sielunmaisema synkimmillään on. Teksti perustuu Masson päiväkirjamerkintöihin kohun ajalta.

”Haaskalinnut ovat voittaneet. Mietin itsemurhaa”, Masso kirjoittaa 11. helmikuuta 2015.

”Jäljellä ei ole mitään, ei muuta kuin vihaa ja tyhjyyttä. Energiani on lopussa. (…) Ei ole tahtoa, ei ajatuksia. En halua tehdä mitään. Olen totaalisen murtunut. En tiedä, kumpi on pahempaa, Linnan [Masson työpaikka] vihaa tihkuva hiljaisuus vai ulkopuolen vihantäyteinen meteli, mutta yhdessä ne tappavat minut.”

Helmikuun 28. päivänä Masso pohtii venäläisen toisinajattelija Boris Nemtsovin murhaa.

”Minusta itse asiassa tuntuu, että minutkin on tapettu. Tapettu hiljaisuudella ja sulkemalla kaiken ulkopuolelle. Ainoa kosketukseni maailmaan ovat median hyökkäävät tekstit.”

Masso jatkoi töissään helmikuun ajan, mutta työtehtäviä vähennettiin jatkuvasti.

Maaliskuun kolmantena päivänä Masso pyydettiin syrjään maanantain normaalin aamukokouksen jälkeen.

”Ilman mitään ennakkovaroitusta laitettiin paperit pöytään, ja kerrottiin, että työsuhteeni ja koko virka oli lakkautettu. Sähköpostini oli suljettu jo irtisanomistilanteen aikana.”

Työpaikan menettäminen myös helpotti Masson oloa, sillä olo töissä oli ollut noin kuukauden ajan painajaismainen. Mediakohusta toipuminen kesti pitempään. Masso sanoo, että tapahtunut sattuu edelleen.

”En ole saanut näiden juttujen jälkeen enää koulutustani vastaavaa työtä tai päässyt edes työhaastatteluihin. En ole riittävän vanha eläkkeelle enkä riittävän rikas. Olen menettänyt rahaa ja koteja.”

Masson mielestä on selvää, että media ei ymmärrä omaa valtaansa.

”Media voi ottaa pienen ihmisen ja heittää hänet totaalisen negatiiviseen valoon. Se on elinkautinen tuomio. Nettiaikana negatiivinen julkisuus ei katoa, jos ei ole valtaa puhdistaa Googlea siitä roskasta”, Masso sanoo.

”Politiikassa voi jäädä kiinni vakavasta vihapuheesta tai valehtelusta ja silti jatkaa uraansa. Joku Aku Louhimies on niin tunnettu henkilö, että hänet kutsuttiin televisioon keskustelemaan tekemisistään, hänelle annettiin mahdollisuus puolustautua. Minun julkinen lynkkaukseni kesti viikkoja. En saanut mahdollisuutta kertoa omaa näkemystäni.”

Hiukan ennen lehden ilmestymistä Masso kertoo iloisen uutisen. Alkamassa on uusi ura kiinteistönvälittäjänä.

Työterveyspsykologi: Median pitäisi eläytyä virheen tehneen ihmisen asemaan

Pirkanmaalla työterveyspsykologina työskentelevä Marjo Pennonen toivoo medialta eläytymistä myös virheensä jälkeen median hampaisiin joutuneen ihmisen asemaan.

”Joskus ihminen leimataan otsikoissa, vaikka asiaa oltaisiin vasta lähdössä tutkimaan”, Pennonen sanoo.

”Olisi hyvä miettiä, milloin ja kuinka tarkasti virheitä on tarpeen henkilöidä. Onko tarpeen kaivaa virheen tehneen vuosien takaisia muita mahdollisia mokia esiin? Jokainen voi miettiä tilannetta omalle kohdalleen. Kaikkihan tekevät työssään virheitä.”

Pennosella on työnsä kautta kokemusta julkisuusmyllytykseen joutuneiden auttamisesta. Hän sanoo, että negatiivinen julkisuus herättää voimakkaan stressireaktion, ajatusten ja tunteiden mylläkän.

Pennonen sanoo, että julkisen häpeän kohteeksi joutunutta vaivaavat pelko tulevaisuudesta ja maineen pysyvästä menettämisestä.

”Päässä pyörii surua ja pettymystä. Stressiin liittyy tyypillisesti ahdistuneisuutta, muistin ja keskittymiskyvyn heikkenemistä, monesti myös univaikeuksia ja psykosomaattisia oireita.”

Toisille julkisen ryöpytyksen kohtaaminen on helpompaa kuin toisille.

”Vaikeuksia voi olla etenkin niillä, jotka ovat hyvin vaativia itseään kohtaan”, Pennonen sanoo.

Pennosen mukaan se, että on hakeutunut julkiseen työhön, ei tarkoita, että automaattisesti kestäisi negatiivista julkisuutta. Harva toimittajakaan on hakeutunut alalle julkisuuden takia, vaikka ammatti onkin julkinen.

Itseä koskevien negatiivisten juttujen lukemista kannattaa Pennosen mukaan välttää, vaikkei se kaikissa tilanteissa helppoa olekaan. Jos työ on julkista, olisi hyvä saada mediakoulutusta.

”Aina on tärkeää muistaa, ettei epäonnistuminen ole yhtä kuin koko ihminen.”

Jos negatiivisen julkisuuden kohteeksi joutuu ei-julkinen henkilö, tilanne voi olla vielä stressaavampi ja ainakin äkillisempi. Tilanne olisi pyrittävä rauhoittamaan millä keinolla hyvänsä.

”Tarvittaessa kannattaa hakea ihan työterveydestä ammattiapua, ja tietysti koittaa huolehtia unesta, syömisestä ja jaksamisesta, ja siitä, ettei ensimmäiseksi lähtisi hoitamaan tilannetta alkoholilla”, Pennonen sanoo.

”Ajan kuluessa asiat yleensä asettuvat mittasuhteisiinsa. Puhumisen lisäksi asioita voi jäsentää kirjoittamisen ja piirtämisen kautta. Myös katkeruuden tunteita tulee helposti, juuri mediaankin liittyen, koska itse ei voi mitenkään hallita, mitä siellä kirjoitetaan. Olisi hyväksyttävä se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja alettava miettiä, mitä mielekästä elämässään voisi jatkossa tehdä.”

Työyhteisössä erityisen tärkeää on pomojen tuki, Pennonen sanoo. Hänen mukaansa työpaikan olisi hyvä olla työntekijän tukena mahdollisen irtisanomisen jälkeenkin.

”Organisaatiot hoitavat ihan yt-irtisanomisiakin kovin eri tavoin. Joskus lähtemään joutuva yksinkertaisesti jätetään yksin. Jotkut yritykset hoitavat tilanteet hyvin, ja varmistavat, että esimerkiksi työterveydestä saa vielä jonkun aikaa tukea.”

Manu Haapalainen

Kriisiviestintäguru Harri Saukkomaa: Pyydä anteeksi – jos siltä tuntuu

Viestintätoimisto Tekirin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa joutui kesän alussa ohjailemaan kriisiviestintään erikoistunutta yritystään kauemmaksi viestintämyrskyn silmästä, kun Suomen Kuvalehti paljasti valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) maksattaneen Tekiriltä hankkimansa esiintymiskoulutuksen valtion kassasta. Kulmuni päätyi eroamaan ministeripestistään.

Kulmuni ei vastannut Journalistin haastattelupyyntöön, eikä Saukkomaakaan halua suoraan kommentoida tapausta.

”Kohu meidän ympärillämme oli varmaankin kosminen rangaistusta siitä, kun muutama vuosi sitten vinoilin Milttonille Facebookissa jonkin heidän kriisitilanteensa yhteydessä, että tarvitsetteko kriisiviestintäapua”, Saukkomaa naurahtaa.

Suomen johtavaksi kriisiviestintätoimistoksi itseään luonnehtiva Tekir on toiminut Kulmunin lisäksi muun muassa Talvivaaran Pekka Perän taustalla. Saukkomaa tietää, kuinka jopa omaa työpaikkaa uhkaaviin kriiseihin voi valmentautua ja kuinka niistä voi tulla ulos.

”Varautuminen on tärkeää”, Saukkomaa sanoo.

On vaikeaa kuvitella painetta, johon joutuu henkilökohtaisesta virheestä syytetty, työpaikkansa tai vaikkapa poliittisen liikkeensä puolesta taisteleva ihminen joutuessaan lehtien kansiin, otsikoihin tai suoraan tv-haastatteluun.

”Valmennamme ihmistä esimerkiksi selviämään puoli yhdeksän uutisista tai A-studiosta”, Saukkomaa sanoo.

”Mutta emme me ole mitään mediavelhoja. On ihmisestä itsestään kiinni, miten hän niistä tilanteista selviää. Esimerkiksi julkinen anteeksipyyntö kannattaa – jos aidosti uskoo, että anteeksi pitää pyytää. Pystymme tukemaan ihmistä paineen keskellä ja esimerkiksi ottamaan kantaa, voiko hän mennä televisioon, onko hänellä mahdollisuuksia onnistua. Se tilanne on äärimmäisen yksinäinen.”

Saukkomaa sanoo, että varsinkin suomalaiset yritysjohtajat hyötyisivät kriisitilanteessa tunteisiin vetoavammasta esiintymisestä. Poliitikoilla tällaista taitoa alkaa jo ollakin.

”Perinteinen suomalainen yritysjohtaja on hyvin rationaalinen. Liikkuva kuva taas on melkein kokonaan tunneväline.”

Usein sanotaan, että kriisihaastatteluista selviää parhaiten, kun pystyy puhumaan asioista, joihin tietää ja joihin uskoo.

”Kyllä, ja tärkeää on myös huomata, ettei kaikkea tarvitse sanoa”, Saukkomaa lisää.

”Ei kannata ehdoin tahdoin alkaa puhua asioista, joista ei ole varma. Jos stooria joutuukin muuttamaan myöhemmin, tilanne vain pahenee. Lopulta kriisin keskellä on kyse luottamuksen herättämisestä.”

Saukkomaa tunnettiin 1990-luvulla muun muassa Kouri-kauppoja pöyhineenä tutkivana toimittajana. Niihin aikoihin verrattuna median kärkkäys ainakin nopeissa jatkojutuissa ja kriisiraportoinnin intensiivisyydessä on lisääntynyt, hän pohtii.

”Siihen aikaan ei lähdetty ensimmäisen jutun perään niin vauhdikkaasti ja aggressiivisesti kuin nyt lähdetään, eli jatkojutut olivat vähäisempiä.”

Kun joku oli kanveesissa, ei menty samalla vauhdilla etsimään lisää, Saukkomaa sanoo.

”Toimittaja näkee tilanteen vain oman juttunsa näkökulmasta, mutta kohde taas kohtaa mielettömän pyörteen, joka näyttäytyy hänelle täysin arvaamattomana luonnonvoimana.”

Manu Haapalainen



6 2020
Arkisto

Ylen heikentäminen ei ratkaise kaupallisen median ongelmia

Kaupallista mediaa ei tueta toiveilla euroista vaan ihan oikeilla euroilla, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, päättäjille ei voi antaa työrauhaa

”Kotona pelkäävälle ihmiselle toimittajasta tulee kirjaimellisesti elintärkeä. Tappavan pandemian aikana kysymykset ovat perimmäisiä”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Suunnittelet kolumnin kirjoittamista, Tomi Einonen

MTV Uutisten vastaava päätoimittaja keskustelee alaistensa kanssa, kun haluaa saada yhteiskunnalliset näkemyksensä esille.

Verkosta tuli suomalaisten tärkein uutislähde

Sanomalehtien verkkosivut ohittivat televisiolähetykset suomalaisten ykkösuutislähteenä. Verkkouutiset luetaan aiempaa useammin älypuhelimella, kertoo kansainvälinen tutkimus.

Oletko käynyt Terveydenvoinnin laitoksella?

”Yhdysrakenteet vaikuttavat joskus leviävän paikkoihin, joissa alkaa tuntua, ettei kirjoittaja enää lainkaan tiedä sääntöjen perusteita”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vad väljer just du bort från historien?

”Låt den där ena reportern göra en lite större grej på sin idé, trots att det inte direkt har att göra med pandemin. Historien tackar”, skriver Liselott Lindström.

Black isolla B:llä

”Keskustelu epätasa-arvosta ja rasismista on kuumentunut monissa amerikkalaistoimituksissa”, kirjoittaa Juha Rekola.

Syksyllä voi taas keskittyä työnhaun sijaan opiskeluun

Journalistiliiton suositus kesätyöntekijöiden rekrytoinnin aikataulusta on saamassa jatkoa, kirjoittaa Laura Forsén.

Uutismies ja kupletisti

Kuolleita: Toimittaja Janne Linnovaara 15. 6. 1970 Jämsänkoski – 28. 5. 2020 Helsinki

Porilainen monilla mausteilla

Kuolleita: Toimittaja Juha-Pekka Lammi 28. 8. 1953 Pori – 13. 4. 2020 Tampere

Asiantunteva toimittaja tallensi piano- ja urkumusiikkia

Kuolleita: Musiikkitoimittaja Leena Santalahti 21. 2. 1943 Heinola – 23. 5. 2020 Espoo

Energinen kirjallisuuden kääntäjä

Kuolleita: Suomentaja Tarja Roinila 27. 1. 1964 Jyväskylä – 19. 5. 2020 Helsinki

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta