Uutissatiiri viihdyttää ja viettelee, mutta se ei ole journalismia

JOURNALISTI
26.3.2020

Janne Zareff
Twitter: @JanneZareff

Kolumnisti on käsikirjoittanut Ylen Noin viikon uutiset ja Noin viikon studio -satiirisarjoja. Hänen poliittista satiiria käsittelevä kirjansa julkaistiin maaliskuussa.

”Satiirissa voidaan myös tarjota oikeamielistä identiteettiä katsojille”, kirjoittaa Janne Zareff.

Poliittiset satiirisarjat ovat etenkin yhdysvalloissa hyvin vaikutusvaltaisia: Joidenkin sarjojen, kuten The Daily Show’n ja Last Week Tonightin, kannanotot ovat johtaneet muutoksiin lainsäädännössä. Monet nuoret katsojat pitävät niitä tärkeimpänä uutislähteenään, ja niiden juontajat ovat paistatelleet vaikutusvaltaisimpien ihmisten listoilla.

Samaan aikaan uskottavuus- ja talousongelmien kanssa painiskelevaa, perinteistä uutismediaa verrataan usein uutissatiiriin. Tein suomalaisen Noin viikon uutiset -sarjan katsojille syksyllä 2017 kyselyn, ja tulokset olivat kiinnostavia: suuri osa sarjan katsojista piti sarjaa parempana journalismina kuin varsinaista journalismia. Tämä siitä huolimatta, että ohjelman tiedot olivat lähes aina peräisin juuri perinteisestä journalismista.

Sama on havaittu Yhdysvalloissa. Uutisvälineet menettävät yleisöjä ja uskottavuuttaan niiden silmissä samalla, kun uutissatiirit valloittavat yhä uusia yleisöjä.

 

Suunta on huolestuttava ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin uutissatiirit eivät sitoudu eettisiin koodeihin ainakaan yhtä vahvasti kuin journalismi. Vaikkapa samanaikaiseen kuulemiseen pyrkii tuskin yksikään satiiriohjelma.

Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa tekijät ovat korostaneet tekevänsä viihdettä, eivät journalismia. Kuitenkin sarjat hyödyntävät journalistisen esittämisen konventioiden uskottavuutta. Jos ihmiset pitävät journalismin sijaan satiireja ensisijaisena tietolähteenään, se voi rapauttaa demokraattisen julkisuuden periaatteita, kuten syytöksien kohteen kuulemista.

 

Toiseksi uutissatiirien kuva maailmasta on hyvin kapea. Amerikkalaiset satiirit painottavat demokraattipuolueeseen liittyvää maailmankuvaa, vaikka kritisoivatkin maan molempia puolueita.

Tämän lisäksi satiirien tavoitteisiin tuskin kuuluu missään laajan yleiskuvan antaminen kaikesta, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ne eivät esimerkiksi sitoudu seuraamaan lainsäädännön ja vastaavien prosessien käänteitä. Perinteisten uutisvälineiden toimituksissa tämä on itsestäänselvä lähtökohta.

Jos siis ihmiset painottavat tiedonhankinnassaan poliittisia satiireja journalismin kustannuksella, voi yhteiskunnallisen tietämyksen ja julkisen keskustelun ala kaventua huomattavasti.

 

Kolmas ongelma liittyy satiirien tarjoamaan identiteettiin. Satiirisarjat voivat kilpailla journalismin kanssa tehokkaimmin juuri tällä keinolla. Siinä missä objektiivisuuspyrkimyksiä ja ulkopuolista tarkkailua korostava journalismi tuntuu helposti tehottomalta ja mitäänsanomattomalta, satiirissa voidaan sanoa suoraan, kuka on fasisti, kuka on tekopyhä ja kenet pitäisi heittää suoraan vankilaan!

Ja näin satiirissa voidaan myös tarjota oikeamielistä identiteettiä katsojille. En epäile hetkeäkään, etteikö tämä olisi merkittävä syy satiirisarjojen menestyksen taustalla.

 

Se, että satiiria pidetään toisinaan journalismin uutena muotona tai jopa parempana tiedon esittämisen tapana kuin journalismia, on huolestuttavaa. Erityisen huolestuttavaa on, että toisinaan ehdotetaan, että journalismin tekijöiden tulisi ottaa oppia uutissatiireista.

Vaikka varmasti joitain satiirin toimintatapoja voitaisiinkin hyödyntää myös journalismissa, on olemassa suuri vaara, että omaksuttavat toimintatavat itse asiassa johtaisivat edellä mainittujen ongelmien yleistymiseen.

Kun satiirisarjojen tekijätkin painottavat tekevänsä viihdettä, myös yleisön ja toimittajien olisi hyvä suhtautua ohjelmiin juuri siten. Ne ovat, ainakin toistaiseksi ja nykyisissä muodoissaan, viihdettä. Varmuudella vetoavaa, toisinaan lisäksi oivaltavaa, uusia näkökulmia tarjoavaa ja jopa uutta tietoa esiin nostavaa viihdettä. Mutta kuitenkin viihdettä.



5 2020
Arkisto

Tämä voi olla ainoa tilaisuutemme mediatukeen

Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa valtio on jakanut journalismille koronatukea 24 – 66 miljoonaa euroa normaalin mediatuen päälle. Suomessa tiedonvälitystä ei tueta, vielä. Nyt tilanne on kuitenkin lupaavampi kuin vuosikymmeniin, kirjoittaa Maria Pettersson.

Kuohuva toimitus on loistopaikka edetä uralla, Riikka Räisänen

Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja tietää jo, kuka kolumnisti seuraavaksi ehdottaa yhtiön rahoituksen leikkaamista.

Koronan mukana kiire katosi ja filosofia palasi

Kodissamme on nukuttu enemmän kuin aikoihin. Yhtenä yönä en saanut unta, kun olin nukkunut niin jumalattoman paljon edellisinä, kirjoittaa Lauri Rotko.

Medier med mössan i hand

”Det är problematiskt om mediernas roll och deras stödbehov villkoras med coronavirusutbrottet”, skriver Dan Lolax.

Mediatuki on demokratiatuki – ja poliitikkojen olisi aika ymmärtää se

”Median asia ei ole vain median asia. Se on kansalaisten asia. Ja tämä tuntuu poliitikoilta unohtuneen”, kirjoittaa Hanne Aho.

Arvoisat kansalaiset, muistakaa resilienssi!

”Lohdullista – mutta samalla oireellista – on se, että moni journalisti pyrkii edelleen selittämään resilienssin”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Verkko toi uutta ay-koulutukseen

”Verkkokoulutus osoittautui yllättävän käteväksi ja vuorovaikutukselliseksi koulutusmuodoksi”, kirjoittaa työehtoasiamies Terhi Tarvainen.

Direktsändningarnas man

Döda: Redaktör Tomas Ek 6. 1.1957 Helsingfors – 2. 5.2020 Helsingfors

Teräväkielinen pomo muisti myös kannustaa

Kuolleita: Päätoimittaja Pekka Hyvärinen 20. 7. 1951 Kuopio – 10. 5. 2020 Helsinki

Uutisia, ei niinkään analyysejä

Kuolleita: Toimittaja Olli Pohjanpalo 21. 3. 1954 Hamilton Kanada – 11. 5. 2020 Helsinki

”Julkaistu kuva oli hyvä kuva”

Kuolleita: Valokuvaaja Mauri Vuorinen 11. 10. 1928 Hämeenkyrö – 30. 3. 2020 Tampere

Oikeutta puolustava marjakapitalisti

Kuolleita: Toimittaja Helena Hyvärinen 6.11. 1950 Tampere – 1.5.2020 Tampere

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta