Ministeriön tilaamat videot eivät miellyttäneet toimittajia - he nostivat kohun, jonka seurauksena freelancer sai osakseen silmitöntä raivohilluntaa, kirjoittaa Kaarina Hazard

JOURNALISTI
30.1.2020

Kaarina Hazard, teksti
Hanna Lahti, kuvitus

Kun länsimetro syksyllä 2017 viimein avattiin, yleinen vastaanotto oli kauhtuneen sarkastinen, olivathan avajaiset lykkäytyneet jo sopivaisuuden tuolle puolen. Teatteriohjaaja Mikko Roiha ja minä sen sijaan olimme vilpittömän innostuneita: Suuret, yhteiset infrahankkeet ovat heti postin ja verotuksen jälkeen parasta, mitä ihminen on yhteiskuntamielessä keksinyt! Ilomme oli niin suurta, että jo kohta olimme liikenne- ja viestintäministeriön viestintäjohtajan pakeilla ehdottamassa somesarjaa, jossa ylistettäisiin infraa.

Ministeriölle idea sopi hyvin. Mikä sen hauskempaa kuin kaksi keski-ikäistä tunnelmoimassa jokapäiväisintä ja kaikkien saatavilla olevaa! Ei mitään pompöösiä, kiiltäväkantista markkinointia, vaan kerrankin silmäntasaista kansalaisviestintää, johon kuka tahansa voi eläytyä. Vähänpä tiesimme.

 

Ensimmäinen Rakkaudesta infraan -video tuli julki juhannuksen tienoilla 2018. Katsojia oli vähän, eikä suuria massoja tavoiteltukaan, pikemminkin tahdottiin esitellä ministeriön toiminnanalaa arkisena ja jokaiselle kuuluvana. Ensimmäisenä oli vuorossa itseoikeutetusti Saimaan kanava, sitten ihmeelliset valtatiet ja vaatimattomuudessaan kauneimmat pyöräily ja kävely. Palaute oli pientä ja suopeaa, kunnes syyskuussa muutama toimittaja heräsi Twitterissä: Mitä paskaa tämä on? Kuka tilannut ja kenen luvalla? Voiko tämännäköinen muka maksaa näin paljon – jonkin on oltava vinossa!

Infravideoiden tilaus- ja sopimuspapereista ei löytynyt mitään hämärää, mutta jotain vinoa videoista piti löytää. Videot eivät kerta kaikkiaan näyttäneet siltä, miltä tällaisten videoiden toimittajien mielestä kuuluu näyttää. Toimittajien esteettistä aistia oli loukattu. Kansa ei ollut ymmärtänyt videoista loukkaantua, mutta se johtui vain siitä, ettei se vielä tiennyt, että sen piti. Vilunkipeliä ei löytynyt, koska sellaista ei ollut, mutta toimittajien esteettinen närkästys oli ja kansa tarvitsi kauneusaistillista kaitsentaa.

 

Ilta-Sanomat riensi tekemään asiasta kohun. Videoiden ostaja oli ministeriö, myyjä tuotantoyhtiö ja puolet kaikesta kuului Mikko Roihalle, mutta Ilta-Sanomat käytti journalistista harkintaansa ja nimesi asian ”Kaarina Hazardin kännykkävideoiksi” usuttaen näin lukijatunteet tahtomaansa suuntaan. Nimi kuohuttaa, käyttäkäämme sitä, mitä siitä jos laitoja vähän taivutellaan.

Meni sekunti ja someni pullisteli ivaa, uhkauksia ja lopulta tappoilmoituksia. En tiedä, miten muut freelancerit näitä kestävät. Eniten yllätti se, että yleiseen paheksuntaan ja naureskeluun osallistui omalla nimellään myös Yleisradion toimitusjohtaja, jolla soisi olevan iltapäivälehden skandaaliuutisointia vakaampi tilannetaju.

Kun hankkeen eurosummaa oli aikansa äimistelty ja asiaankuuluvat kansalaistahot saatu rumasti hillumaan erilaisilla somealustoilla, olikin jo aika perussuomalaisten kirjalliselle kysymykselle eduskunnassa: ”Kuinka hallitus aikoo varmistaa, ettei verorahoilla tuoteta yhdentekeviä ja ylihintaisia videoita, joiden katselumäärät sekä niiden antama infromaatio jäävät vähäisiksi?”

Tämän parlamentaarisen travestian jälkeen en ihmetellyt, että ministeriö päätti odottaa loppujen videoiden julkistamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Itse arvelin jo, ettei sellaista koskaan tule, koska porukalla oli päätetty, että videomme olivat naurettavaa kusetusta, eikä tuota tulkintaa ollut enää mahdollista muuttaa. Lopulta kesällä 2019 ministeriö ilmoittikin päättäneensä jättää ne kokonaan julkaisematta ja ajattelin, että asia olisi jo taputeltu. Vielä mitä.

 

Vuoden päästä infravideoiden ensikohusta Twitterin tutkivat heräsivät taas ja peräsivät – aivan ymmärrettävästi – nähtäväkseen loppujakin verovaroin tehtyjä videoita, eikä ministeriön ensipäkistelyn jälkeen auttanut muu kuin myöntyä. Koska kansan muisti on tunnetusti koppakuoriaisen luokkaa, oli vieruskaverilla eli Iltalehdellä nyt vuorostaan oiva sauma sommitella vanhasta asiasta uusi kohu. Ministeriö selitteli, lehti penäsi, vetäytyminen vaikutti salailulta ja taas mentiin.

Kirjanpidollisia epäselvyyksiä ei edelleenkään löytynyt, mutta Iltalehti survoi kirnuaan koko lokakuisen arkiviikon. Päivästä toiseen otsikoissa olivat ”Kaarina Hazardin kännykkävideot”, joita ryyditettiin kehotuksella ”katso kohuvideot ja nauti”.

Ei lehti hankettamme haukkunut, koska sen ei tarvinnut. Riitti, että se jauhoi asiasta päivästä toiseen – valpas lukijakunta ymmärsi kyllä. Ei kai samoja asioita kirjoitettaisi yhä uudelleen, jos ei jossakin mätä haisisi? Vaikka asiallisia villoja ei ollutkaan, oli törkeyttä! Kuohuttavaa törkeyttä! Ei lehti mitään väittänyt, kunhan pillastutti somekansan raivohillumaan. Jälleen mikään määrä minuun, yksittäiseen freelanceriin, kohdistunutta ivaa ja pilkkaa ei näyttänyt olevan kyllin. Minun olisi mitä ilmeisimmin pitänyt ymmärtää erota. Epäselväksi vain jäi, mistä.

Jos viestimen epäilylle ei löydy katetta, se ei peräydy, vaan loukkaantuu ja alkaa jankuttaa. Niinpä tässäkin. Kun korruptiota ei löydy, se onkin ehkä vain syvemmällä! Ehkä koko ministeriö on mätä!

Siispä meidän hankkeemme budjetin lisäksi Iltalehti julkisti koko joukon ministeriön viestintämenoja tavanomaisin saattein: tähän kaikkeen teidän verorahanne menevät! Anne Bernerkin piti glögijuhlat! Ja viimein lukijat olivat siinä nurkassa, johon heidät oli alun pitäen tahdottukin: heristämässä nyrkkiään turhautuneen raivon vallassa, vailla keinoja toimia. Hipheleijaa, näin oli taas toteutunut kansalaisen oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

 

Infravideoiden hankinnassa tai toteutuksessa ei ollut mitään hämärää. Silti siitä saatiin aikaan kohu, kahdesti. Ja mistä kohu lähti? Siitä, ettei valitun viestinnän tyyli miellyttänyt toimittajia. Elitismiä välttelevä kotikutoisuutemme luettiin metaelitismiksi. Moraalinen tuomio langetettiin esteettisin perustein – teelmämme oli siis jonkinlaista rappioviestintää.

Kohun liikkeelle sysännyt tutkiva toimittaja selitti Twitterissä, että hän lähtökohtaisesti suhtautuu epäilevästi viranomaisviestinnän ulkoistuksiin. Asian paradoksi piilee siinä, että viestintätoimistoa käyttämällä mitään kohua ei olisi syntynytkään. Meidän kotikutoisuutemme oli väärää kotikutoisuutta, kun taas ammattitaitoinen viestintätoimisto olisi osannut tuottaa sellaista kotikutoisuutta, joka olisi ollut ennestään tuttua ja jota ei ehkä olisi viestinnäksi huomattukaan.

Lopputulemaksi jää se, että juuri ammattitaitoisen viestintätoimiston kädenjäljen puute oli se esteettinen virhe, johon me syyllistyimme.



1 2020
Arkisto

Työnantaja haluaisi sopimisen sijaan sanella, ja sehän ei käy

Meneillään olevat tes-neuvotteluissa näyttää siltä, että työnantaja haluaa yhä enemmän määräysvaltaa, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Freelancerin vaihtoehdot

Kannattaako freelancerin olla työntekijänä osuuskunnassa, ”kevytyrittäjä” vai kokonaan omillaan? Journalisti vertaili työosuuskuntien ja laskutuspalveluiden hyötyjä oman toiminimen perustamiseen.

Vaihdat mieluummin työpaikkaa kuin vitsejäsi, Markku Mantila

Ilkka-Pohjalaisen uusi päätoimittaja haluaa tehdä journalismia samalla tavalla kuin 1970-luvun heviä.

Politiikan journalismista ei voi siivota pois politiikkaa

”Poliitikot mielellään hämärtävät arvojen tärkeyttä politiikanteossa. Median ei pidä lähteä tällaiseen pelleilyyn mukaan”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Tällainen oli media-alan vuosi 2019

Digi-alv laski, JSN:n puheenjohtaja vaihtui ja postinjakelu oli tapetilla. Uutisraportointia värittivät ”ovilivet”. Kokosimme yhteen media-alan keskeisiä tapahtumia.

Harkkapaikat eivät ole mukana kesätyöhaun aikataulusuosituksessa – pitäisikö niiden olla?

”Harjoittelupaikkojen sisällyttäminen suositukseen selkiyttäisi prosessia, mutta kasvattaisi tammikuun rekrytointisumaa. Kovenisiko kilpailu myös harjoittelupaikoista”, pohtii Laura Forsén kolumnissaan.

Vi och de andra

”Journalistkåren, som jag känner den, är rätt homogen, vi lever våra liv med liknande förutsättningar inom snarlika ramar”, skriver Mikaela Löv.

Terveyskysely: Stressi ja epävarmuus piinavat freelancereita

Terveet elämäntavat eivät ole säästäneet freelancetoimittajia terveyshuolilta. SFJ ja Sydänliitto selvittivät freelancereiden hyvinvointia viime vuoden marras-joulukuussa.

Arkikieli voi tuntua asenteelliselta

”Sanomalehtitekstin vankka kehikko on yleiskieli, josta poikkeaminen pistää silmään”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Dustin Hoffman osaa näytellä

Kulttuuritoimittaja Harri Römpötti pääsi harvinaisen yksityisnäytöksen, kun Dustin Hoffman kieltäytyi lopettamasta haastatteluaikaansa lyhyeen.

Kotimaan kantava voima

Kuolleita: Tuottaja Tuija Tiihonen 23. 12. 1956 Joroinen – 26. 12. 2019 Kirkkonummi

Elämän äänen vahva tallentaja

Kuolleita: Toimittaja Leena Jäppinen 7. 9. 1954 Suonenjoki – 19. 12. 2019 Tampere

”Jos olisin ollut hukassa, minut olisi jo löydetty”

Kuolleita: Toimittaja Ulla-Maija Paalu 4. 7. 1947 Uusikaupunki – 6. 12. 2019 Uusikaupunki.

Vuorovierailut virkistävät yhdistystoimintaa

Vierailuista naapuriyhdistyksen luona on ollut hyötyä myös oman toiminnan kehittämisessä, kirjoittaa Keski-Suomen Journalistien puheenjohtaja Jukka Koivula.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta