Fanittaminen on osa kulttuurijournalismia, ja se on ongelma, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa

Anton Vanha-Majamaa

30-vuotias Helsingissä asuva vapaa toimittaja, kirjailija ja podcast-tuottaja.

Erikoistunut elokuvaan, televisioon ja popmusiikkiin. Kirjoittanut muun muassa Helsingin Sanomiin, Imageen ja Ylelle.

Tehnyt tietokirjoja kannabiksesta, pop-muusikoista ja suomalaisesta televisiosta.

Opiskellut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, mutta jättänyt opinnot kesken.

JOURNALISTI
17.10.2019

Anton Vanha-Majamaa, teksti
Aapo Huhta, kuva

Otin toukokuussa selfien Antonio Banderasin kanssa. Haastattelin häntä elokuvafestivaaleilla Etelä-Ranskassa, ja kun arvostamani kansainväliset kollegat änkivät filmitähden kainaloon kamerat ojossa, päätin tehdä samoin.

Näyttelijän pr-assistentti huikkasi sarkastiseen sävyyn:

”Way to do independent journalism, guys!”

Kuvasta tuli kamala, mutta kamalammalta tuntui käytökseni. Olin koko haastattelun ajan hymyillyt, hymistellyt ja kehunut Banderasin työtä, ja nyt halusin vielä julkkisrääppiäisistä instagramiini kuvan, jolla elvistellä kamuleille.

Pr-ihmisen sanat kaikuivat korvissani pitkään. Näinkö sitä itsenäistä journalismia tehdään?

 

Journalistien sidonnaisuuksista puhutaan paljon, kun kyse on politiikasta ja taloudesta. Viimeksi keväällä nousi kohu, kun Helsingin Sanomien toimittaja oli käsitellyt myönteiseen sävyyn lähisukulaisensa työnantajaa.

Kulttuurijournalismissakin on selvää, ettei sukulaisesta tai ystävästä tehdä juttua. Fanitus kuitenkin sallitaan.

Me kulttuuritoimittajat jututamme jatkuvasti taiteilijoita ja tähtiä. Me ihailemme heitä. Olemme tutustuneet heidän työhönsä, samastuneet, kuvitelleet oppineemme tuntemaan heidät.

Olen jututtanut Paula Vesalaa innosta piukeana ja kikattanut kaikelle, mitä Elisabeth Moss sanoo. Olen tavannut Kendrick Lamarin ja kerron siitä yhä aina, kun saan tilaisuuden.

 

Perehtyneisyyden ja fanittamisen raja on häilyvä. Toimituspalaverissa juttu annetaan tavallisesti toimittajalle, joka tuntee aihetta kohtaan paloa. Niin pitääkin. Valmiiksi tehty pohjatyö kannattaa hyödyntää.

Mutta osaanko irroittautua omasta fanipositiostani jutunteon ajaksi? Esittää kriittisiä kysymyksiä? Kirjoittaa jutun niin, etten hekumoi haastateltavan taidoilla ja ihanan välittömällä persoonalla?

Teoriassa kyllä, olenhan ammattilainen. Käytännössä rajanveto on vaikeaa, varsinkin, jos aikaraja on tiukka ja haastateltava karismaattinen. Tähdet ovat hurmureita, ja hurmos löyhkää pikavauhtia tehdyissä lehtijutuissa kuin äyriäisplatteri aurinkoisella networkkausbrunssilla.

Instagramissa seuraamani toimittajakollega julkaisee viikottain selfieitä suomalaisjulkkisten kanssa. Hän työskentelee iltapäivälehdessä viihdetoimittajana, mutta journalismin sijaan työ muistuttaa asiakasviestintää. Julkimoiden presenssillä mehustelu tekee hallaa journalismille.

Ensinnäkin se saa toimitetut jutut näyttämään kaverijournalismilta ja asettaa niiden objektiivisuuden kyseenalaiseksi.

Toiseksi kaveeraus ohjaa haastateltavien käsitystä journalismista. Jos oletus on, että jutusta tehdään kiva ja positiivinen puffi, miksi antaa haastatteluja tahoille, joita ei puffaaminen kiinnosta?

Suomalaiset popmuusikot ovat jo kranttuja. Aiemmin tällä palstalla Mervi Vuorela kertoi Anna Abreusta ja Chisusta, jotka eivät halunneet antaa haastatteluja, vaikka mainostettavaa olisi ollut.

 

Vaan mitä kulttuurijournalismi on, ellei puffaamista? Toimitukset käyvät täikammalla läpi julkaisukatalogit aiheiden toivossa. Juttujen ykköskriteeri on ajankohtaisuus, mikä syntyy siitä, että jotakin uutta on ilmestymässä.

Puffaaminen on sisäänkirjattu kulttuurijournalismiin. Jos haastattelen kirjailijaa tai kirjoitan esseen teemasta, jota tuore kotimainen elokuva käsittelee, osallistun teoksen markkinointiin. Juttu julkaistaan yleensä silloin, kun teoskin.

Kehämäisen luonteen vuoksi kulttuurijournalistien täytyy olla tarkkoja. Meidän täytyy pyrkiä objektiivisuuteen ja kirjata tarvittaessa auki fanisuhteemme. Meidän täytyy suhtautua aiheisiimme nuivemmin ja kriittisemmin.

Kulttuurijuttujen tulee täyttää samat eettiset kriteerit kuin muidenkin journalismin osa-alueiden. Myös viihteellä ja sen tekijöillä on kamalasti yhteiskunnallista valtaa. Siksi sitä ei pidä käsitellä kevyesti.

Oikaisu 17.10. kello 10.08: Tekstissä viitattiin aiemmin Helsingin Sanomien taloustoimittajaan, jonka tekemästä jutusta nousi viime keväänä kohu. Kyse oli kuitenkin toimittajasta.

Anton Vanha-Majamaa

30-vuotias Helsingissä asuva vapaa toimittaja, kirjailija ja podcast-tuottaja.

Erikoistunut elokuvaan, televisioon ja popmusiikkiin. Kirjoittanut muun muassa Helsingin Sanomiin, Imageen ja Ylelle.

Tehnyt tietokirjoja kannabiksesta, pop-muusikoista ja suomalaisesta televisiosta.

Opiskellut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, mutta jättänyt opinnot kesken.



3 2021
Arkisto

Vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin. Millaista valtaa käyttävät koneiden tekijät?

Vaalikone ei ole lelu, vaan journalistinen tuote. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen takana on kymmeniä tekijöitä, kymmeniä sivuja väitteitä ja yli puolen vuoden työ. Miten vaalikone rakennetaan reilusti? Miten siitä pitäisi kertoa käyttäjille?

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Ilahduit, kun viisi alaistasi lähti kilpailevaan lehteen, Arno Ahosniemi

Kauppalehden vastaava päätoimittaja esittää olevansa ikäistään vanhempi mies, joka odottaa turhaan työtarjousta Etelärannasta.

Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta

”Helsingistä piirtyy uutisten kautta omituinen kuva kaupunkina, jossa jokin mystinen luonnonvoima kasvattaa luokkakokoja ja näkymätön käsi silppuaa erityisopetuksen kelvottomaan kuntoon”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Historian ensimmäinen toimittajien työehtosopimus on ­allekirjoitettu! Edessä työnantajan Åke Heiniö ja Arvi V. Mäkinen sekä työntekijöitä edustanut Jyrki Juuti, takana Pauli Strandén ja Esko Muinonen vuonna 1967. Kuva: Uuskuva. SJL. KA.

Satavuotias Journalistiliitto aloitti pienenä herrakerhona ja kasvoi vahvaksi ammattiliitoksi

Journalistiliitto on taistellut journalistien oikeuksien ja paremman journalismin puolesta jo vuosisadan - työnantajan ja itse tsaarin vastustuksesta huolimatta.

Konflikten tar kontextens plats

”Nyhetsmedier kan inte bortförklara sitt ansvar för förvirringen genom att peka finger mot myndigheter och politiker”, skriver Dan Lolax.

Auttaisiko työvälinepooli, jos etätyö jää pysyväksi?

Ergonomisen työskentelyn järjestäminen ei ole yksin työntekijän vastuulla – ei työpaikalla eikä kotona työskennellessä, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto.

Virus muuntuu, mutta sitä ei muunneta

”Joskus kieleen vakiintuu yhdyssanoja, jotka tarkoittavat keskenään samaa, vaikka niiden osat ovat eri järjestyksessä ja toinen on muutenkin saattanut vaikuttaa toista epäloogisemmalta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Pikkukengillä potku omaan takapuoleen

Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.

Journalistien työttömyyskassa Finka sulautuu osaksi uutta jättikassaa

Uudesta kassasta tulee Suomen kolmanneksi suurin työttömyyskassa. Kolmen kassan yhdistyminen tuo liitolle säästöjä ja lisää kassan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Näin tekijänoikeusrahat kiertävät

Tekijänoikeusjärjestö Kopioston kautta kulkee vuosittain noin 50 miljoonaa euroa, jotka se jakaa eteenpäin tekijänoikeuksien haltijoille.

Nitrodiskotaiteilija on poissa

Taittaja-graafikko Hannu Marttinen 12. 9. 1945 Helsinki – 10. 2. 2021 Hämeenlinna

Pienestä naisesta jäi iso jälki

Toimittaja Leena Seretin 11. 11. 1959 Kemi – 28. 1. 2021 Sipoo

Päätoimittaja puolusti koskiluontoa ja periaatteitaan

Päätoimittaja Seppo Vento 13. 6. 1930 Vesanto – 9. 2. 2021 Joensuu

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta