Inhimillinen erehdys

JOURNALISTI
28.3.2019

Ilkka Pernu, teksti
Klaus Welp, kuvitus
Konsta Leppänen, kuva

Toimittaja Ilkka Pernu luuli päässeensä unelmaduuniin, mutta huomasi pian antaneensa journalistin ammattitaitonsa markkinointiviestinnälle. Entistä useampi toimittaja tekee journalismin ohella konsultointia ja muuta viestintätyötä. Heikentääkö se median uskottavuutta?

Aluksi se tuntui unelmaduunilta. Helmikuussa 2016 Raha-automaattiyhdistyksen viestintäosaston yhteyspäällikkö Sonja Lehtonen kysyi minulta, haluaisinko alkaa tuottaa heille digitaalista asiakaslehtisivustoa nimeltä Inhimillisiä uutisia.

Olin työskennellyt freelancetoimittajana useita vuosia ja jo ehtinyt uupua yksittäisten juttujen myymiseen ja kirjoittamiseen. Pohdin noihin aikoihin ammatti-identiteettiäni, ja yllättävä työtarjous tuli oikeaan saumaan. Säännöllinen tulo ja monipuolinen työnkuva houkuttelivat; kerrankin pääsisin kehittämään kokonaista julkaisua.

En tuntenut sivustoa erityisen hyvin. Tiesin, että Raha-automaattiyhdistys oli perustanut Inhimilliset uutiset kesällä 2014, ja että sen tehtävänä on kertoa pelivoitoilla rahoitettavien järjestöjen toiminnasta. Järjestöjä oli satoja, joten kerrottavaa riitti.

Minua pyydettiin mukaan, koska olin jo aiemmin kirjoittanut RAY:n asiakas- ja henkilöstölehtiin ja tunsin järjestökentän melko hyvin. Olin myös ollut mukana tekemässä RAY:n julkaisemaa Raymond-asiakaslehteä.

Työnkuvaani määriteltiin muun muassa seuraavat asiat: joka kuukauden toimituksen kokoaminen, sisällön suunnittelu yhdessä RAY:n tiimin kanssa, projektinhallinta, työajanseuranta, koordinointi ja sopimukset, toimittajien ja kuvaajien valinta, kuukauden sisältöjen kokoaminen ja editointi sekä sisältöjen julkaisu verkkosivulla.

Se vaikutti ihan oikean median tekemiseltä. Pian ilmeni, ettei unelmaduuni ollut pelkkää unelmaa.

 

Yritykset ovat asiakaslehdillään aina hyödyntäneet perinteisen journalismin keinoja ja hämärtäneet journalismin ja markkinoinnin raja-aitaa. Digiaikana se on aiempaa helpompaa.

Miksi yritykset tekevät niin?

”Periaatteessa tarkoituksena on olla niin vaikuttava kuin mahdollista”, sanoo viestinnän johtamisen professori Vilma Luoma-aho Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulusta.

”Journalistinen sisältö on mainossisältöä uskottavampaa ja kiinnostavampaa. Kun edessä on journalistinen formaatti, lukijassa ei aktivoidu persuasion knowledge eli vaikuttamistietoisuus.”

Jos ihminen kokee, että häneen yritetään vaikuttaa, hälytyskellot alkavat soida ja hän alkaa suhtautua viestiin kriittisesti. Siksi yritykset yrittävät vaikuttaa ”salakavalammin”.

Luoma-aho kertoo, että uusimpien tutkimusten mukaan kuluttajat kokevat tärkeimmäksi kriteeriksi sisältöjen hyödyllisyyden. Jos jutusta on hyötyä, viestin lähet-täjä eli lähde ei ole oleellinen.

Nyt avioeroa googlaava voi päätyä pankin omaan verkkomediaan, jossa kerrotaan näennäisen puolueettomasti, miten lusikoiden jakaminen kannattaa järjestää. Jutun lukemisen jälkeen kynnys ottaa yhteyttä pankin asiantuntijaan on matalampi.

Inhimillisiä uutisia oli mainostoimisto Mirumin Raha-automaattiyhdistykselle kehittämä ”vaihtoehtomedia”. Kesäkuussa 2014 Helsingin Kaivopihalla oli kahden viikon ajan pop-up-toimitus, jonka tuottamaa sisältöä julkaistiin verkossa.

Kauppalehden haastattelussa Mirumin Liisa Paasio kertoi, että suomalaisen median kriisi vaikutti Inhimillisten uutisten syntyyn. Tekijät halusivat tuottaa positiivisia juttuja, joissa on ”sydäntä ja sielua”.

Pop-up-toimitusta vetivät kokeneet median asiantuntijat. Päätoimittajina olivat Pekka Haaviston vaalikampanjapäällikkönä aiemmin työskennellyt Riikka Kämppi ja Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen. Toimittajiksi sivustolla oli merkitty muun muassa Tuomas Enbuske ja Rauli Virtanen.

Inhimilliset uutiset on yhtä pirullinen media kuin parhaat perinteiset: se kannustaa tai suorastaan pakottaa ajattelemaan”, Meriläinen kirjoitti sivustolla.

Aluksi sen oli tarkoitus olla vain kahden viikon mittainen mainoskampanja, mutta suosio yllätti tekijät. Kahdessa viikossa sivustolla käytiin yli 200 000 kertaa, kaksi kertaa yli odotusten.

RAY (vuoden 2018 alusta Veikkaus) jatkoi Inhimillisten uutisten tuottamista toimittajien tekemänä. Viestinnän johtamisen professorin Vilma Luoma-ahon mukaan erityisesti yksi syy on mahdollistanut tämän kaltaisten medioiden syntymisen.

”Tällä hetkellä on olemassa ammattikirjoittajia, jotka ovat valmiita tekemään muuta kuin journalistista sisältöä.”

Ilkka Pernu sai työtarjouksen, joka vaikutti lupaavalta. Työn sisältö oli kuitenkin ristiriidassa hänen toimit­tajaidentiteettinsä kanssa.

Kun minua pyydettiin tuottamaan Inhimillisiä uutisia, loin itselleni pelisäännöt. Vaikka minut pyydettiin mukaan nimenomaan toimittajana, päätin, että en kutsu missään yhteydessä Inhimillisten uutisten tekemistä journalismiksi.

Pyysin parhaita mahdollisia tuntemiani freetoimittajia ja -valokuvaajia avustajiksi. Lähes kaikki suostuivat.

Tiesin, että pystyn maksamaan työstä kohtuullisen korvauksen. Tuotin ja editoin sisältöä samaan tapaan kuin mihin tahansa muualle: halusin tehdä hyvin kirjoitettuja juttuja, joissa on faktat kohdillaan ja sisältö objektiivista ja moniäänistä.

Jokin yhtälössä kuitenkin hiersi. Se, että iso siivu elannostani tuli muista kuin puhtaasti journalistisista töistä, oli vaikea pala. Onko oikein, että journalistit ”lainaavat” osaamisensa yritysviestinnälle?

Ammattitaidostaan ylpeät toimittajat tietysti kirjoittavat tekstejä samaan tapaan kuin journalismia, mutta kun jutut julkaistaan, ne muuttuvat sisältömarkkinoinniksi.

”Tämä on isompi asia, joka ei kosketa vain journalismia. Kun puhutaan Inhimillisten uutisten kaltaisista julkaisuista, ne syövät yhteiskunnan uskottavuuspääomaa ja lähteiden tunnistamista ja lähdekriittisyyttä. Kyllähän jo pelkkä uutisista puhuminen hämää”, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström sanoo.

Uhkapeliyhtiötä kritisoidaan julkisuudessa erityisesti siitä, että se houkuttelee vähävaraisia ja peliongelmaisia pelaamaan. Inhimilliset uutiset myös omalla tavallaan myy mielikuvaa vastuullisesta yrityksestä, vaikkei sen esiintuomista meiltä tekijöiltä vaadittu.

Toinen ongelmallinen seikka oli julkaisun konseptiin kuuluneet vierailevat päätoimittajat, jotka eivät olleet mitään oikeita päätoimittajia. Usein vieraileva päätoimittaja oli mainoskasvo, joka ei tiennyt, millaista sisältöä kuukauden aikana julkaistiin. Jare Tiihonen eli räppäri Cheek puhui elokuussa 2016 kiusaamisesta. Tutkija Niina Junttilan johdolla maaliskuussa 2018 käsiteltiin yksinäisyyttä.

Työ oli monipuolista, palkitsevaa ja kiinnostavaa. Sain niin sanotusti vapaat kädet eikä yrityksen agendaa tarvinnut tunkea juttuihin, vaan usein riitti, että jutun aihe jollain tavalla liippasi järjestöjä, joita Veikkauksen varoista tuettiin.

Vaikka lähtökohta oli tehdä ”positiivisia” juttuja, käsittelimme myös kriittisesti esimerkiksi avustuskohteena olevien isojen organisaatioiden toimintaa, kuten sitä, jakaako Taiteen edistämiskeskus apurahoja tasavertaisesti ja ovatko urheilujärjestöt puuttuneet syrjintään riittävästi.

Tein itselleni tyylikirjan: ”ei olla kyynisiä mutta ei kuitenkaan lässytetä.”

Muutaman kerran kriittisyys oli liikaa. Alkuvuodesta 2018 käsittelimme henkilöjutun yhteydessä, kuinka Minnesota-hoidon sairaus- ja parantumiskäsitys on ristiriidassa tieteen valtavirran ja päihdelääkäreiden näkemysten kanssa. Jutun viimeistelyvaiheessa käytiin kiivasta keskustelua ja sähköpostinvaihtoa haastateltavien kanssa. Jutussa ei ollut virheitä, mutta se hyllytettiin.

”Tylsä päätös, mutta pidän sitä huonoista vaihtoehdoista parhaimpana. --- Vaikka pidämme journalistista linjaa mediassamme, Veikkauksen rooliin ei kuulu arvioida avustuksensaajatahojen toimintaa, eikä minulla ole kompetenssia arvottaa eri hoitomuotoja ja niiden vaikuttavuutta”, Veikkauksen viestintäpäällikkö Riitta Nissi perusteli asiaa minulle ja toimittajalle.

Tapauksen jälkeen ehdotin Nissille, että julkaisun pitäisi pyrkiä Aikakausmedian jäseneksi, jolloin se voisi soveltaa Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeita. Nissi kysyi asiasta Aikakausmediasta, jossa kerrottiin, että he tarvitsevat aikaa miettiä, miten yritysten digijulkaisuihin suhtaudutaan. Asiaan ei palattu.

 

Tuoreimmasta Journalistiliiton teettämästä freelancereiden työmarkkinatutkimuksesta käy ilmi, että vuonna 2016 neljäsosa freelancereiden tulosta tuli muusta kuin journalismista. Suomen freelance-journalistit ry:n toiminnanjohtajan Anna Kähkösen mukaan freelancereiden tuloista vajaa puolet tulee asiakaslehdistä, viestinnästä ja markkinointiviestinnästä.

Freelancetoimittaja Anitra Rönkön mukaan sisältömarkkinointityö palkitsee usein kahdella tavalla:

”Sieltä tilataan juttuja ja minulle on maksettu liiton suositusten mukaisesti. Tehdystä työstä tulee olo, että sitä arvostetaan. Samaa ei voi sanoa monestakaan aikakauslehdestä tai sanomalehdestä, sillä jutut ovat usein työläitä, eikä niistä makseta samassa suhteessa.”

”Juttuja niihin saa kyllä myytyä, mutta sekin on järjettömän työlästä. Tunnettua on, että viesteihin ei välttämättä vastata. Joskus on käynyt niinkin, että sanomalehteen tehty juttu vain ilmestyy, sen saapumista ei ole edes kuitattu”, Rönkkö sanoo.

Toisaalta hänen mukaansa journalistinen artikkeli palkitsee henkisesti enemmän. Sisältömarkkinointi on ”välillä turhankin yksiulotteista”.

Kaksoisrooli ei koske pelkästään freelancereita. Myös työsuhteiset journalistit tekevät sivutöitä, jotka voivat olla ristiriidassa toimittajaroolin kanssa. Toimittajat ovat haluttuja keskustelutilaisuuksien moderoijia ja kouluttajia.

Toimittajat eivät enää ole pelkästään journalisteja. Tämän on Journalistiliittokin huomannut. Liitto höllensi jäsenkriteereitään vuonna 2014, jolloin journalistien lisäksi jäsenyyttä saattoivat hakea esimerkiksi viestintäyrittäjät, tiedottajat, viestintäpäälliköt ja ammattimaiset bloggaajat.

Tehtävän journalistisuus ja ammattimaisuus jätetään hakijan itsensä arvioitavaksi, mutta liiton hallitus hyväksyy edelleenkin uudet jäsenet, Journalistiliiton jäsensivulla todetaan.

 

Journalismia ja viestintää tekevät toimittajat joutuvat pohtimaan omaa rooliaan jatkuvasti. Pitkän toimittajanuran muun muassa Suomen Kuvalehdessä, Seurassa ja Helsingin Sanomissa tehnyt Ville Blåfield muutti talvella Twitter-tilinsä kuvailussa ”toimittajan” ”entiseksi toimittajaksi”.

”En halua, että ihmiset kuvittelevat minun väittävän enää olevani toimittaja. Olen kipuillut asian kanssa. Toivottavasti tekemisiini ei lueta piiloagendoja, joita siellä ei ole.”

Blåfield irtisanoutui Helsingin Sanomista vuonna 2013 perustaakseen Reetta Rädyn ja Paula Salovaaran kanssa viestintäyrityksen. Yrityksessä hän teki journalismia ja viestintää.

Vuosi sitten Blåfield aloitti johtajan työt viestintätoimisto Milttonilla. Samaan aikaan Blåfieldilla oli vielä Radio Helsingissä oma politiikkaa käsittelevä Tasavalta-niminen radio-ohjelma.

”Hirveästi puntaroin, kuinka problemaattinen tilanne on. Kuulijoille yritin muistuttaa koko ajan, missä olen töissä.”

Hän kuitenkin koki pystyvänsä tekemään journalistista radio-ohjelmaa, sillä Milttonin periaatteisiin kuuluu, ettei se ota puolueita asiakkaakseen.

Viestintäbisnekseen siirtyvillä toimittajuus on usein määräävä taito, jolla myydään myös viestintäasiantuntijuutta. Journalismiin liittyvän vallan ja mielikuvien takia ihminen on ulkopuolisille kiinnostavampi toimittajana kuin esimerkiksi vain konsulttina. Brändäysmielessä on järkevää pitää kiinni edes pienestä osasta toimittajuutta, onhan Blåfieldikin yhä entinen toimittaja.

Viestintätoimisto palkkasi Blåfieldin muun muassa siksi, että hänellä on ymmärrystä mediakentän, journalismin ja yritysten toimintaympäristön muutoksesta.

”Paljonhan me tehdään töitä, jotka ovat journalismin näköistä. Työssäni käytän journalistista osaamista, esimerkiksi yrityksen järjestämän paneelin vetämisessä tai vaikkapa yrityksen julkaiseman podcastin toimittamisessa. Ja neuvonantajana käytän journalistisesta kokemuksestani muodostunutta asiantuntemusta.”

Blåfieldin mukaan ajatus siitä, että toimittajien tulisi tehdä pelkästään journalismia, on vanhanaikainen.

”Emme elä maailmassa, jossa vain tietyillä mediataloilla ja Ylellä olisi oikeus julkaista sisältöjä.”

 

Minun unelmaduunini väläytti nurjempaa puoltaan, kun työmme päätyi poliitikoiden hampaisiin.

”Huomasitteko jo millaista törkyä @Veikkaus_fi tuottaa?”, somessa kärkäs keskustapoliitikko Mikko Kärnä twiittasi 15. joulukuuta 2018.

Samana päivänä Inhimillisissä uutisissa oli julkaistu juttu, joka käsitteli eläintuottajien eläinrakkautta. Vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä Kirsi Haapamatti oli aiemmin ehdottanut juttuaihetta.

”Minulla on useampia lampurituttuja, jotka aina sanovat että itkevät silmät päästään, kun karitsat lastataan teurasautoon”, Haapamatti kirjoitti sähköpostissa.

Toivoin, että yksittäisen eläintilallisen kokemuksen lisäksi jutussa avattaisiin, mitä tutkimus sanoo asiasta. Parhaaksi asiantuntijaksi valikoitui eläinfilosofi Elisa Aaltola, joka on yhdessä Sami Keton kanssa kirjoittanut kirjan empatiatutkimuksesta.

Valmiissa jutussa Aaltola kertoi, että ”tuottajissa on myös eläinrakkaita ihmisiä, vaikka tutkimuksen valossa he harvinaisuus ovatkin”.

Kärnä tarttui väitteeseen Twitterissä:

”Mihin tutkimukseen tämä väite perustuu? Ymmärrättekö myös, että loukkaatte syvästi tuottajia? Poistakaa tämä!”

Kärnä tägäsi Twitterissä myös Veikkauksen varatoimitusjohtajan Velipekka Nummikosken.

”Taitaa olla @VelipekkaNummik lopullisesti vastuussa tämän julkaisusta. Varmaan hiki vähän valuu.”

Pian Nummikoski vastasikin:

”On tarpeettoman poleeminen juttu meidän julkaisuumme. Poistamme jutun.”

 

Kirsi Haapamatti kuuluu Maataloustoimittajat-yhdistykseen ja kirjoittaa paljon maaseudusta ja seuraa aihepiiriä.

”Juttua jaettiin tosi monessa Facebook-ryhmässä – eläintuottajien ja keskustapuolueen yksittäisten ihmisten sivuilla.”

Mikko Kärnän julkaiseman päivityksen kommenteissa kehotettiin olemaan yhteydessä tekijöihin ja julkaisijaan. Jutussa haastateltu tutkija Elisa Aaltola kommentoi usein eläinaiheita ja sanoo osaavansa varautua kipakkaankin palautteeseen, mutta nyt hän ei osannut odottaa sellaista. Kritiikki perustui siihen, ovatko lähteenä käytetyt tutkimukset luotettavia.

”Lähetin lähteet toimittajalle, niitä löytyi nopeasti tosi paljon. Kyseessä on eri mittareilla tutkittu ilmiö, jonka olemassaoloa ei tutkimuksessa juurikaan kyseenalaisteta.”

Tällä kertaa kyseenalaistettiin.

”Kärnä on sosiaalisessa mediassa hyökännyt erilaisia eläinaiheita kohtaan. Se on kampanja, jota hän ylläpitää. Median hiljentäminen ja haastattelun poistaminen saattoi näyttää kampanjavoitolta”, Elisa Aaltola kertoo.

 

Jos kaksoisrooli häiritsee, yksi vaihtoehto on riisua journalismin viitta kokonaan.

Helsingin Sanomien entinen teknologiatoimittaja Pekka Pekkala jätti journalistin työt kokonaan muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä hän työskentelee viestintäasiantuntijana Valtioneuvoston kansliassa.

Hän oli toimittajana erikoistunut teknologiajournalismiin. Yritykset, joista hän oli kirjoittanut, kyselivät usein, voisiko hän tehdä niille viestintää.

”Ihmiset eivät ole pahantahtoisia. He vain eivät tiedä, miten media toimii. Monella yrityksellä käsitys viestinnästä on sekaisin. Silloin tulee epärealistisia odotuksia.”

Pekkala huomasi, että oma journalistinen juttu toimi kuin vahingossa myyntituotteena konsulttibisnekselle.

”En halua toimia sillä tavalla. Minun kaltaisilla ihmisillä, jotka ovat tehneet koko elämän journalismia, pelisäännöt ovat selvät. Silti on outoa, jos roolit sekoittuvat. Vakiduunissa työskentelevä kollega on samalla asiakas, jolle myydään konsulttina pr-asiakkaan juttuideoita ja ostaja, jolle myydään toimittajana omia journalistisia juttuideoita. Kaikki menee liian hyhmäiseksi.”

Pekkalalla on periaate: jos homma näyttää tunkkaiselta, se on tunkkaista.

Lopettamispäätökseen oli kuitenkin yksi syy ylitse muiden: raha. Hänen asiakkainaan oli Suomen isoimpia sanoma- ja aikakauslehtiä – siis kaikki mistä suomeksi kirjoittava toimittaja voi haaveilla. Silti Pekkala ei tullut työllään toimeen.

”Olen lähes 50-vuotias perheellinen mies. Freelancejournalistina ei minusta tienaa tarpeeksi. Pyrin 60 000 euron bruttotuloihin. En näe, miten journalismilla voisin siihen päästä.”

Yksi vaihtoehto olisi ollut alkaa tehdä journalismin ohessa juontaja-puhuja-keikkaa, mutta sitä hän ei halunnut.

Journalisti-identiteetistä irtaantuminen oli Pekkalalle yllättävän helppoa.

”Usein roikutaan välitilassa, ollaan sielultaan toimittajia. Nyt voin tehdä niin kuin muut ihmiset – kirjoittaa intohimosta, pöytälaatikkoon ilman rahaa.”

 

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Elina Grundströmin mielestä periaate on selvä: taloustoimittaja ei voi tehdä juttuja yhtiöstä, joiden osakkeita hän omistaa. Sen sijaan ongelma on tyypillinen niin sanotuissa ”hyvissä asioissa” esimerkiksi kehitysyhteistyössä ja tiedeviestinnässä. Silloin jääviysongelmat ovat monimutkaisempia, Grundström sanoo.

”Yleinen mutta hankala toimintamalli on erikoistua yhteen aihepiiriin, kuten ruokaan, terveyteen tai energiaan. Jos tekee samasta aihepiiristä sekä viestintää että journalismia, pitää olla tosi tarkkana.”

Tyypillinen vasta-argumentti ja hokema on se, että pelkällä journalismilla ei elä. Vastaus ei riitä Grundströmille. Kurjuuspuhe pitäisi lopettaa.

”Toimeentulo ei ole riittävä syy rikkoa Journalistin ohjeita. Freelancerin henkilöbrändi perustuu uskottavuuteen. Uskottavuutta ei pitäisi kovin halvalla myydä. Peräänkuulutan friikuilta tietoisuutta, pitää olla tarkka. Joskus pitäisi voida sanoa ei.”

Freelancetoimittajana ollessaan Grundström rahoitti journalismiaan muun muassa apurahoilla.

Mitä sitten voi tehdä? Grundströmin mukaan on neljä vaihtoehtoa. Toimittaja voi valita ”ryhdikkäästi” puolensa kokonaan.

Toinen vaihtoehto on tehdä journalismia ja viestintää aivan eri asioista, vaikkapa tekemällä journalismia lääketieteestä ja sisältömarkkinointia pelkästään hotellialalle.

Kolmas vaihtoehto on laatia itselle tarkat säännöt. Tiedetoimittajien maailmankonferenssissa Grundström kuunteli, kuinka eräs toimittaja oli määritellyt omat pelisääntönsä: En kirjoita kahteen vuoteen juttuja tutkimusryhmästä, jolle olen tehnyt pr-materiaalia. En myöskään haastattele kahteen vuoteen ketään saman tiedekunnan tutkijaa.

Neljäs vaihtoehto on kertoa sidonnaisuuksista jutun lopussa. Grundströmin mukaan sidonnaisuuksien avaaminen voi toimia kolumneissa, mutta juttu kannattaa ehkä jättää kirjoittamatta, jos sidonnaisuuksista kertominen heikentää sen uskottavuutta.

Mutta mikä on lopulta se sidonnaisuuden aste, joka voi heikentää integriteettiä?

Freelancetoimittaja Jarno Liskin mukaan toimittajat jääväävät itsensä turhan helposti, jos aihe on syystä tai toisesta toimittajalle kiusallinen.

”On liian helppo paeta journalistista vastuuta ja pimittää tärkeää tietoa menemällä jääviyssääntöjen taakse.”

 

Nykymaailmassa ei enää välttämättä riitä, että toimittajat itse tietävät pelisäännöt. Monet tämän jutun haastateltavat ovat sitä mieltä, että sidonnaisuuksista pitäisi kertoa avoimemmin yleisölle.

Pitkä sidonnaisuusluettelo jokaisen jutun lopussa kuitenkin on mahdoton ajatus. Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Pietiläinen ehdottaa läpinäkyvyyden lisäämiseksi sidonnaisuusrekisteriä; samaan tapaan kuin ProCom ylläpitää viestijöiden lobbarirekisteriä, sähköisen freeluettelon yhteydessä voisi ilmoittaa ajantasaiset sidonnaisuudet journalismin ulkopuolisiin töihin.

Freelance-yhdistyksessä sidonnaisuusrekisteriä ei ole harkittu, mutta asia on nyt yleisemmin keskustelussa. Toukokuussa yhdistys järjestää keskustelutilaisuuden otsikolla ”Milloin free on jäävi”?

Yhdistyksessä muun muassa pohditaan, pitäisikö olla JSN:n ohjeita tarkempaa ohjeistusta.

”Rekisteri voisi olla aika työläs ylläpidettävä, kun toimeksiantajat voivat vaihdella nopeastikin”, yhdistyksen toiminnanjohtaja Anna Kähkönen sanoo.

Listaus ei myöskään kattaisi kaikkia työsuhteisia toimittajia, jotka tekevät sivutöitä. Pietiläisen mukaan ongelma ei ole pelkästään yksittäisten toimittajien, vaan se koskettaa suomalaisen journalismin uskottavuutta. Median murros on vauhdittanut toimittajia hakeutumaan asiantuntijoiksi ja journalismin kohteiden kouluttajiksi.

”On huono merkki, että Journalistiliitto on alkanut kosiskella muitakin kuin niitä, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan Journalistin ohjeita”, Pietiläinen toteaa.

”Se rapauttaa yleisön silmissä uskottavuutta. Korjausliikkeenä pitäisi ennemmin terävöittää rajanvetoa liittyen journalismin ja kaupallisen sisällön tekijöiden välillä. Nykyinen on selkeä tuhon tie.”

Myös Pekka Pekkalan mukaan toimittajien kannattaisi harkita kaksilla rattailla ajamisen lopettamista.

”En usko että media tarvitsee yhtään lisää asioita, jotka mahdollisesti voisivat nakertaa luottamusta. Jokaisen pitäisi kysyä itseltä, miltä tämä näyttää.”

Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho ei niele kritiikkiä. Hänen mukaansa monet alalle tulevat kokevat, että heidän on tehtävä useita töitä, journalismia ja viestintää vuoron perää, koska puhtaasti journalistiset työpaikat vähenevät.

”Olemme kokeneet, että ei voida ajatella niin, että he eivät voisi olla liiton jäseniä. Kyse on ammattitaidosta. Hyvä journalisti tietää, missä journalismin rajat kulkevat ja osaa toimia niiden puitteissa.”

 

Kun Mikko Kärnä oli saanut poistatettua lihatuotannon etiikkaa käsittelevän tekstin Veikkauksen sivuilta, Suomen Kuvalehden toimittaja Salla Vuorikoski kirjoitti asiasta blogissaan:

”On syytä olla tapahtumasarjasta kiitollinen. Se nimittäin toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miksi journalismi ja kaupallinen sisällöntuotanto ovat niin merkittävällä tavalla eri asia.”

Vuorikosken mukaan tarvitaan ”mikkokärnänkestävää journalismia, joka ei tee integriteettinsä kanssa kompromisseja.”

Vuorikoski kertoo, että hän ei vastusta viestintää ja lobbaamista tai edes sitä, että mainokset ovat aiempaa houkuttelevampia. Laajempi ongelma on lobbauskoneiston paisuminen ja epätasa-arvoisuus.

”Ei ole kyse vain yksittäisen toimittajan tilanteesta, vaan journalismin uskottavuudesta ja riippumattomuudesta laajemmin. Journalismin tehtävä on valaista nurkkia, mikä tarkoittaa sitä, että se kertoo asioista, joista kukaan ei tiedota. Sen tehtävä on pitää ihmisiä valistuneena ja sivistyneenä. Monissa mediataloissa työnteon tahti on kova ja samaan aikaan viestintäporukka kasvaa. Herää kysymys, kuinka paljon merkittäviä asioita jää käymättä läpi, kun ei ole henkilöresursseja”, hän kertoo.

Hän tietää olevansa etuoikeutetussa asemassa kuukausipalkkaisena toimittajana (”kaikki sympatiat on freetoimittajien puolella”) eivätkä hänen mukaansa yksittäiset ihmiset ole yksin vastuussa journalismin tulevaisuudesta.

Vuorikosken mukaan alalla ei ole kuitenkaan puhuttu riittävästi, mitä toimittajien ”aivovuoto” merkitsee. Suomi on pieni maa ja yhdenkin erityisosaajan siirtymisen viestintälobbariksi voi jättää ison loven.

 

Työni päättyi yhteen puhelinsoittoon. Tammikuun puolivälissä Riitta Nissi soitti ja kertoi, että Inhimilliset uutiset ei enää jatku sellaisena kuin olen sitä tuottanut. Sivustoa julkaistaan jatkossa aiempaa huomattavasti pienemmällä budjetilla. Nissin mukaan he aikovat lisätä videosisältöjä ja tehdä jatkossa yhteistyötä videobloggareiden eli vaikuttajien kanssa. Myös vierailevista päätoimittajista luovutaan. Yksi asia säilyy: he toivovat sisältöjen tekijöiksi edelleen journalisteja.

Pitäisikö journalistien edes tehdä sisältömarkkinointia? Yksiselitteistä vastausta ei ole. Elina Grundströmin mukaan selkeitä ohjeita ei voi tehdä, vaan ongelmatilanteita pitäisi tarkastella tapauskohtaisesti.

”Sellaista etiikka on.”

Alan sanasto

Advertoriaali. Lehtijutun muotoon kirjoitettu ja taitettu lehti-ilmoitus, joka jäljittelee ulkoasultaan saman julkaisun toimituksellista sisältöä.

Ansaittu media. Yrityksen kolmansilta osapuolilta saama huomio – usein journalistisen prosessin läpikäynyt juttu, jossa yritys tai yrityksen edustajat esiintyvät positiivisessa valossa.

Brändimedia. Yritysten oma media, joka tuottaa sisältöä laajemmalle yleisölle. Esimerkiksi Osuuspankin OP.media ja Mandatum Lifen Tuleva.fi.

Lainattu media. Sosiaalisen median kanavat, joissa yritys tuottaa ja jakaa sisältöä.

Natiivimainonta. Digimediassa julkaistu teksti, joka ulkoisesti näyttää journalismilta mutta on maksettua mainontaa. Esimerkiksi Mustread-sivusto hankkii rahoituksensa pääosin natiivimainonnalla.

Oma media. Yrityksen omistama ja hallitsema oma verkkosivu, blogi, uutiskirje tai mobiilisovellus. Kts. Brändimedia.

Sisältömarkkinointi. Markkinointitekniikka, jossa kohderyhmälle tuotetaan sisältöä, kuten podcasteja tai uutissivustoja.

Sponsoroitu sisältö. Kts. natiivimainonta

Vaikuttajamedia. Monia eri bloggaajia yhteen keräävä blogiportaali.

Vaihtoehtomedia. Valtamediaa ja joukkotiedotusvälineitä vastaan olevat mediat.

Yhteiskunnallinen sisältömarkkinointi. Inhimillisten uutisten entinen päätoimittaja Johanna Tonttila kutsui sivustoa tällä käsitteellä.

Yritysjournalismi. Asiakaslehtitalo Kynämies käytti nimitystä aikanaan tekemiensä asiakaslehtien sisällöstä.



5 2019
Arkisto

Toimittaja Aarno Malin tutki ihmismielen sairaimpia puolia ja sairastui itse

Journalistit joutuvat kohtaamaan mieltä järkyttävää materiaalia, mutta sen käsittelyyn on tarjolla vain vähän keinoja. Aarno Malin löysi Tor-verkosta sivuston täynnä lasten kiduttamista. Hän kirjoitti aiheesta jutun ja päätyi traumaterapiaan.

"Musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen"

Nykytilanteesta on syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, kirjoittaa toimittaja Mervi Vuorela

Ylensyömät

Yle käyttää ohjelmahankinnoissaan paljon rahaa ja valtaa. Freejournalisteille, ohjaajille ja muille sisällöntuottajille yhtiö näyttäytyy joskus kyykyttävänä jättiläisenä. 24 tekijää kertoi Journalistille kokemuksistaan Ylen hankintakoneiston rattaissa.

Hallitusohjelma herättää toivoa – nousemmeko vihdoin pohjoismaiselle tasolle?

Media poikkeaa suurimmasta osasta muuta liiketoimintaa, ja median tukeminen oikeilla tavoilla on demokratian tukemista, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Suosittelet kaikille päätoimittajille politiikkaan lähtemistä, Jouni Kemppainen

Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen lähti eurovaaliehdokkaaksi, koska Juha Sipilä pyysi.

Näin käsikirjoituksesta syntyy esikoiskirja

Keväällä 2017 kustannustoimittaja Petra Maisonen avasi Tammen sähköpostista Satu Vasantolan käsikirjoituksen. Kirja valmistui vuodessa, mutta työ sen parissa jatkuu yhä.

Politiikan toimittajien työ muistuttaa scifiä, fantasiaa ja kauhua

Vaalien kaltaisissa julkisissa spektaakkeleissa ihmisten on varsin helppoa tarkistaa itse, mitä tapahtui. Ei siihen väliin tarvita toimittajaa. Sen sijaan asiantuntevaa toimittaja tarvitaan kuvailemaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kirjoittaa Janne Zareff.

Yritys ja erehdys

On arkipäivää, että oikeinkirjoitusohjeiden vastaiset yritysnimet lipuvat lehteen sellaisenaan kenenkään puuttumatta, vaikka aihetta olisi, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vaikka Spleenish-kirjan tekeminen oli voimauttavaa, Ulla Donner pelkäsi, että tulos olisi muiden mielestä itsekeskeinen ja tylsä. ”Siksi olen ollut tosi iloinen, kun lukijat ovat kertoneet tunnistaneensa siitä itseään. Kun huomaa muidenkin pohtivan samoja ongelmia, ne eivät enää tunnu niin hallitsemattomilta.”

Freelancekuvittaja Ulla Donner teki ahdistavista tunteistaan sarjakuvakirjan

Omia kokemuksiaan saa käsitellä juuri niin hilpeästi tai epäkunnioittavasti kuin haluaa. Toisten kokemusten kanssa olisi vaikeampaa, Ulla Donner sanoo.

När FNB lades ner lyfte Ny Tids chefredaktör Janne Wass upp frågan om hur statsstödet för tidningar på minoritetsspråk ska fördelas. ”Jag ansåg då och anser fortfarande att stödet inte ska gå oavkortat till SPT eftersom det är att kanalisera pengarna till KSF Media och HSS Media.”

Statsstöd öppnade dörrar för finlandssvenska medier

I fjol gick hela statsstödet för tidningar på minoritetsspråk för första gången till enbart svenskspråkiga aktörer. För Ny Tid och Nyhetsbyrån SPT är externa stöd ”avgörande”.

Käyttääkö ostaja sinua pankkina? Freelancerin kannattaa olla tarkkana maksuajoista

Laki rajaa maksuajan pituuden yritysten välisessä kaupassa 30 päivään, mutta tästä voidaan poiketa sopimalla. Mediayritykset käyttävät mahdollisuutta kernaasti, kirjoittaa Journalistiliiton freelance-asioista vastaava lakimies Hannu Hallamaa.

I kläm mellan lördagskorven och avokadon

Att skriva om klimatfrågan är bland det känsligaste man kan ta sig för. Det påminner närmast om flyktingfrågan 2016, skriver Journalistens nya kolumnist Mikaela Löv-Alden.

Kun toimittaja kysyy, hänelle vastataan

”Kaupunginjohtajalle kenties syyte sairaalajupakassa. Kukaan ei halua kommentoida” -juttu tuskin olisi nähnyt päivänvaloa Keskisuomalaisessa. Oli siis aika vaihtaa haastattelutaktiikkaa, Heikki Kuutti kirjoittaa.

Etujärjestön sielu

Kuolleita: Asiamies Arja Hellman 6. 2. 1946 Heinola  – 13. 5. 2019 Helsinki

Luonnonvoima

Kuolleita: Toimittaja Anna-Kaisa Hermunen 17. 2. 1948 Laukaa – 3. 5. 2019 Laukaa

Kannustava kulttuuritoimittaja

Kuolleita: toimittaja Oiti Kotamo 5. 8. 1925 Virrat – 10. 2. 2019 Savonlinna

Suurisydäminen toimittaja

Kuolleita: Toimittaja Irene Sillanpää 26. 6. 1958  Helsinki – 12. 1. 2019 Helsinki

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta