Separi, sanoi joulupukki

Samalla tavoin kuin ihmisellä on oikeus yksityisyyteen vessassa, on meillä oikeus myös yksityiseen painokelvottomaan viestintään. Tai pitäisi olla, kirjoittaa Janne Saarikivi.
JOURNALISTI
13.4.2018

Janne Saarikivi

janne.saarikivi@helsinki.fi

Kirjoittaja on kielitieteen tutkija, joka on toiminut professorina Helsingin yliopistossa sekä Parnasson ja Helsingin Sanomien kolumnistina.

Helsingin Sanomat teki helmikuussa jutun hyväntekijä Brother Christmasina toimivasta Ari Koposesta. Jutun aineistona oli Koposen yksityisviestejä, joissa nimiteltiin ihmisiä separeiksi, neekereiksi ja huoriksi. Viestejä oli toimituksessa pidetty oleellisina, koska ne oli nostettu otsikkotasolle ja niistä oli koostettu jatkojuttu.

Hesari teki siis uutisen siitä, että julkisuuden henkilö käytti yksityisissä viesteissä rumia sanoja. Selvittelyn kohteena olleita talousepäselvyyksiä koskevaa sisältöä ei yksityisviesteissä ollut.

Kuinka yllättävää oikeastaan on, että joulupukkina esiintyvä henkilö ei yksityishenkilönä käyttäydykään kuin joulupukki?

 

Yhteiskunta jakautuu julkiseen ja yksityiseen tilaan hyvästä syystä. Tiedämme, etä kuninkaalliset, etniset vähemmistöt ja isovanhempamme punnertavat hekin pökäleitä viemäreihin, yhtyvät ruumiiden aukkoihin läskit höllyen ja makaavat kuolinvuoteella kuolaa suupielissä. Vaikenemme tästä silti hienotunteisesti, sillä on yleisesti tiedossa, että kukaan ei ole aamusta iltaan kaunis.

Tiedossa on sekin, että joulupukki on satua. Hyvää toisille voi tehdä vain se, joka joskus on myös paha, vihainen tai tuskainen. Siis ihminen.

Tämä armoton yhteiskuntamme torjuu ihmiset. Emme auta vähäosaisia verorahoin. Tarvitaan yksityistä rahaa. Mutta ihmiset eivät lahjoita noin vain Punaiselle Ristille. He tarvitsevat tarinoita. Ja tarinassa joulupukki onkin rasisti.

Onko todella? Vai onko kyseessä jälleen uusi tarina, jonka on tarkoitus järkyttää meitä kuin kuva prinssi Charlesista puhumassa tamponifantasioistaan ja samalla kerätä klikkauksia?

 

Mediatalous houkuttelee meitä luomaan itsestämme tarinoita, raottamaan yksityisyyden verhoa. Samalla journalismilla on tarve kertoa, että brändi ei olekaan totta vaan että ihminen on kiiltokuvan sijaan lihaa ja verta.

Tämä ei kuitenkaan ole uutinen vaan itsestäänselvyys. Minunkin messengerissäni on viestejä, jotka oikealla tavalla kehystettynä saisivat minut vaikuttamaan rasistilta, naistenvihaajalta tai fasistilta. Siksi ne ovatkin yksityisviestejä. Samalla tavoin kuin ihmisellä on oikeus yksityisyyteen vessassa, on meillä oikeus myös yksityiseen painokelvottomaan viestintään. Tai pitäisi olla. Pelkään nimittäin, että olemme matkalla maailmaan, jossa mikä tahansa asia voidaan julkistaa, ja käyttäytymistä kontrolloi julkisen häpeän pelko.

Esimerkiksi poliitikkojen tulee esittää nuhteettomia jo siinä määrin, että voi kysyä, voiko normaali syntinen enää lainkaan toimia politiikassa. Mutta sinä päivänä, kun kaikki on julkista, eivät ihmiset enää voi auttaa edes itseään. Kokonaan julkinen on vain pohjoiskorealainen cheerleader: hymyilevä, oikeita arvoja julistava robotti, joka epäonnistumisen hetkellä tuhotaan julmasti.

Lopuksi teen paljastuksen, ja säästän tutkivien journalistien vaivoja. Asia on siten, että kirjoittaessani tätä tekstiä oli tiedoston työnimenä separi huora neekeri. Kysymys kuuluu, kuinka oleellinen tieto tämä on, jotta lukija voisi ymmärtää toimiani kolumnistina, professorina ja perheenisänä.

Väitän, että ei hirveän oleellinen.



2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta