Huuliharppukostaja

Huuliharppua kannattaa opetella soittamaan väärin, sillä niin sen salat paljastuvat, sanoo kulttuuritoimittaja Jantso Jokelin. Väärien sävelien löytäminen on hänestä tärkeää myös journalismissa.

Oma instrumentti. Jantso Jokelin uskoo, että soitin voi myös valita soittajansa.

Jantso Jokelin

32-vuotias Tampereella asuva journalisti, kirjailija ja muusikko.

Työskentelee freelancepohjalta kulttuuritoimittajana Aamulehdelle, Nuorelle Voimalle ja Veikkauksen asiakaslehti X:lle.

Työskennellyt kulttuuritoimituksessa Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Savon Sanomissa.

Opiskellut folkloristiikkaa Turun yliopistossa. Filosofian maisteri.

Harrastaa kuntonyrkkeilyä.

On ollut mukana käsikirjoittamassa viihdeohjelma Putousta kaksi tuotantokautta.

Julkaissut kolme esseekokoelmaa ja tietokirjan.

Lukioikäinen Jantso Jokelin piti käsissään ensimmäistä huuliharppuaan ja vei sen huulilleen.

Hengitys sisään. Hengitys ulos. Kummallakin kerralla soittimesta lähti miellyttävä ääni.

Tunne siitä, kuin hengittäisi musiikkia, teki soittimesta heti henkilökohtaisemman.

”Jostain syystä harppu puhui mulle enemmän kuin kitara. Siitä on tullut sellainen uskomus, että soitinkin voi valita soittajansa”, hän muistelee nyt.

Nykyään Jokelinia voi kutsua eräänlaiseksi huuliharppuasiantuntijaksi. Hän pitää yksityistunteja Sibelius-Akatemiassa ja on kirjoittanut Huuliharppukirjan. Hän on myös sijoittunut kolmanneksi huuliharpun MM-kisoissa Saksan Trossingenissa vuonna 2009.

 

Jokelinia kiehtoo huuliharpussa erityisesti soittimen ”väärinkäyttö”, joka on tuttua erityisesti bluesista ja afroamerikkalaisessa musiikkiperinteestä. Soitinta on soitettu tavalla, johon sitä ei ikinä valmistettu.

”On ihmeellistä, että soittimen valmistusvirhettä hyödyntämällä on löydetty aivan uusia säveliä.”

Soittaminen on tuonut tietynlaista asennetta toimittajan työhön.

”Kun on keikkaillut paljon ja tehnyt hyvin raikulia musiikkia, on saanut itsevarmuutta toimittamiseen. Eräänlaista anarkismia haluan vaalia myös toimittajana”, hän kertoo.

Jos soitinta voi opetella ”väärinkäyttämään”, niin voi journalismiakin. Kova treeni kummassakin lajissa mahdollistaa tyylikokeilut, Jokelin uskoo.

 

Hän on kirjoittanut kulttuuritoimittajana muun muassa Pikku Kakkosen Katti Matikaisesta isien päiväunien kohteena. Lisäksi hän on käynyt isänsä, teatteriohjaaja Rauli Jokelinin kanssa kirjeenvaihtoa Helsingin Sanomien sivuilla siitä, miksi isä ei antanut hänen katsoa Kummelia lapsena.

”Kulttuuritoimittajan persoonallinen tyyli ja laadukas kirjoitus voi myydä jutun lukijoille someaikana.”

Kulttuuritoimittajien harrastukset sekoittuvat usein työhön. Niin Jokelinillakin.

Hän on saattanut vetää huuliharpun esiin juttukeikoilla, jossa on tutustuttu haastateltavaan pitkään tai vietetty iltaa. Niin tunnelma rentoutuu.

Joskus hän on soittanut haastateltavien kanssa. Järvenpään puistobluesissa Jokelin soitti kitaristi-lauluntekijä Ville ”Lefty” Leppäsen kanssa kadulla.

”Joistakin toimittajista voi tuntua oudolta, että tällä tavalla sekaannun haastateltavan juttuun. Mutta en ole koskaan ollut oikein hygieeninen toimittaja. Haluan nähdä, että yhteisillä jameilla voi olla jonkinlaista arvoa. Se voi olla jopa eräänlaista haastattelemista tai haastamista.”

13.4.2018

Heini Kilpamäki, teksti
Laura Vesa, kuva

Jantso Jokelin

32-vuotias Tampereella asuva journalisti, kirjailija ja muusikko.

Työskentelee freelancepohjalta kulttuuritoimittajana Aamulehdelle, Nuorelle Voimalle ja Veikkauksen asiakaslehti X:lle.

Työskennellyt kulttuuritoimituksessa Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Savon Sanomissa.

Opiskellut folkloristiikkaa Turun yliopistossa. Filosofian maisteri.

Harrastaa kuntonyrkkeilyä.

On ollut mukana käsikirjoittamassa viihdeohjelma Putousta kaksi tuotantokautta.

Julkaissut kolme esseekokoelmaa ja tietokirjan.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta