Ruumis kadulla. Teloituksista paikan päällä – ilman pidätystä, virallista kuulustelua ja oikeudenkäyntiä – on tullut arkipäivää Filippiineillä. Myös niille toimittajille ja kuvaajille, jotka uutisoivat tapauksista.

Uhrien kasvoja on vaikea unohtaa

JOURNALISTI
9.2.2018

Riitta Saarinen, teksi
Petteri Kokkonen, kuvat

Toimittajat ja kuvaajat työskentelevät Manilassa kuoleman varjossa.

On jälleen kerran pimeä yö, kun kuvaaja Vincent Go, 48, odottaa viestiä kuolemasta. Hän päivystää Manilan Ermitan poliisiaseman lehdistöhuoneessa, jonne on kokoontunut kuvaajia ja toimittajia seuraamaan yön tapahtumia. Ja kun viesti tulee, lähtee mediaväki vauhdilla liikkeelle. Toisinaan se on perillä tapahtumapaikalla jo ennen poliisia.

Kun presidentti Rodrigo Duterte astui valtaan vuoden 2016 heinäkuussa, aloitti hän huumesodan, jolle ei näy loppua. Kaikkiaan Filippiinien huumesodassa on tapettu ilman oikeudenkäyntiä yli 8 000 ihmistä, joiden poliisi sanoo käyttäneen tai myyneen huumeita.

Teloituksista paikan päällä – ilman pidätystä, virallista kuulustelua ja oikeudenkäyntiä – on tullut arkipäivää. Niissä kuolee myös sivullisia.

”Joskus yhden yön aikana on tehty jopa kymmenen murhaa. Kuolemanpartioilla on useimmiten kasvoillaan naamiot, mutta ihmiset tietävät, että mukana on poliisin joukkoja. Osa uhreista on hyvin nuoria, 15–16-vuotiaita, ja heidät ammutaan vain kadulle”, kertoo Vincent.

”Murhat on suunniteltu ennalta ja tehty systemaattisesti. Ihmiset ovat hysteerisiä ja tunteiden vallassa. Monet eivät uskalla puhua mitään. Vaikka he olisivat nähneet tappajat, eivät he halua puhua.”

 

Vincent Gon mielestä poliisille on annettu liikaa valtaa. Nämä ovat varastaneet uhreilta jopa koruja ja kännyköitä ja sekaantuneet hautajaisbisnekseen.

”Suurin osa meistä journalisteista vastustaa huumeita, mutta tämä ei ole oikea tapa ratkaista huumeongelmaa. Uhrien perheet kärsivät, ja seuraavan sukupolven köyhyys vain pahenee. Perheet tarvitsisivat tukea: toimeentulomahdollisuuksia, työtä ja koulutusta. Köyhät eivät hae oikeutta. Heillä ei ole keinoja puolustaa itseään.”

Vincent Go on freelancer, joka kuvaa pääasiassa katoliselle uutistoimistolle UCANille (Union of Catholic News). Hän on kokenut ammattilainen, mutta myöntää, että joskus on vaikea nukkua, kun uhrien kasvot tulevat uniin. Kuva-aineiston editoiminen on raskasta, koska aineisto on varsin brutaalia.

”Vielä alussa poliisi halusi tehdä yhteistyötä median kanssa, mutta nyt he eivät halua antaa enää lausuntoja. Maassa on murhattu myös toimittajia, pappeja ja kansalaisjärjestöjen edustajia, kun he ovat uskaltaneet kritisoida maan johtoa ja vallanpitäjiä. Mutta en tee työtäni yksin. Me journalistit pidämme yhtä, varsinkin täällä yövuorossa.”

 

Filippiinien Journalistiliiton NUJP:n (National Union of Journalists of the Philippines) pääsihteeri Debet Panelo, 43, toteaa, että ajat ovat Filippiineillä varsin haasteellisia sekä journalisteille että hyvälle journalismille.

”Tässä työssä ei voi olla arka, mutta pelkään silti välillä, että lapseni menettävät äitinsä”, tunnustaa 14- ja 7-vuotiaiden lasten äiti.

Pelko ei ole aivan aiheeton, sillä Filippiinit on 2000-luvun tilastoissa maailman kolmanneksi vaarallisin maa journalisteille Irakin ja Syyrian jälkeen. Filippiinien Journalistiliitolla on säätiö, jonka kautta he voivat tukea työssään tapettujen toimittajien orvoiksi jääneitä lapsia.

Journalistien tilannetta ei auta se, että maan nykyinen presidentti on puhunut hyvin kovasanaisesti tapetuista toimittajista – jotka ovat esimerkiksi arvostelleet häntä kolumneissaan ja jutuissaan – että he ansaitsivatkin kuolla.

”Nykyinen hallinto haluaa saattaa median huonoon valoon. Jos me raportoimme väärinkäytöksistä, meitä kutsutaan puolueellisiksi. Presidentti Duterte ajattelee, että median täytyy ottaa kaikki sellaisena kuin hän sanoo. Hänellä on kieltämättä paljon tukijoita – jopa mediassa – mutta meidän täytyy silti harjoittaa reilua, tasapuolista ja itsenäistä journalismia.”

”Kaikkein eniten journalistit ovat alttiina häirinnälle ja painostukselle maaseudulla maan syrjäisemmissä kolkissa. Yksi pahimpia alueita on Mindanaon saari.”

 

Mindanaolla koettiin journalismin kaikkien aikojen mustin päivä marraskuussa 2009, kun satapäinen aseistanut joukko sieppasi ja tappoi autosaattueesta 58 ihmistä, joista 32 oli toimittajia ja kuvaajia.

Ampatuanin verilöyly liittyi paikallispolitiikkaan, jossa toinen kuvernööriehdokas yritti estää kilpailijaansa asettumasta ehdolle. Rikoksesta epäillyt eivät ole vieläkään saaneet syytteitä tai tuomioita. Tapahtuman oikeuskäsittely jatkuu yhä. Henki on halpa Filippiineillä.

”Tämä on julkeata, kun rikolliset jäävät rankaisematta. Meidän on silti pakko ajatella myös omaa turvallisuuttamme. Mikään juttu ei ole sen arvoinen, että se pitäisi tehdä henkensä kaupalla. Pelko johtaa kuitenkin helposti itsesensuuriin”, Panelo toteaa.

Osa toimittajista ja kuvaajista, varsinkin nuoremmista, kokee huumesodasta ja sen uhreista raportoinnin niin raskaana, että he haluavat vaihtaa alaa. Journalistiliitto järjestää jäsenilleen tarvittaessa vertaistukea, jolloin he voivat käsitellä kokemuksiaan kollegoidensa kanssa.

”Journalismin etiikasta on tullut hyvin herkkä aihe Filippiineillä, mikä näkyy myös sosiaalisessa mediassa. Jos sinne laittaa presidentistä jotain kriittistä, niin voi olla varma, että postausta trollataan hyvin pian. Trollaus oli erityisen intensiivistä presidentinvaalien aikana, kun poliitikot käyttivät trolleja hyökätäkseen vastustajiaan vastaan.”

”Trolleja on soluttautunut myös journalistien joukkoon, joten tarkistamme aina liittomme jäseneksi pyrkivän taustat. Hakijalla täytyy olla liitossa suosittelija. Haluamme jäsentemme olevan puolueettomia ja kunnioittavan journalismin etiikkaa.”



5 2019
Arkisto

Toimittaja Aarno Malin tutki ihmismielen sairaimpia puolia ja sairastui itse

Journalistit joutuvat kohtaamaan mieltä järkyttävää materiaalia, mutta sen käsittelyyn on tarjolla vain vähän keinoja. Aarno Malin löysi Tor-verkosta sivuston täynnä lasten kiduttamista. Hän kirjoitti aiheesta jutun ja päätyi traumaterapiaan.

"Musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen"

Nykytilanteesta on syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, kirjoittaa toimittaja Mervi Vuorela

Ylensyömät

Yle käyttää ohjelmahankinnoissaan paljon rahaa ja valtaa. Freejournalisteille, ohjaajille ja muille sisällöntuottajille yhtiö näyttäytyy joskus kyykyttävänä jättiläisenä. 24 tekijää kertoi Journalistille kokemuksistaan Ylen hankintakoneiston rattaissa.

Hallitusohjelma herättää toivoa – nousemmeko vihdoin pohjoismaiselle tasolle?

Media poikkeaa suurimmasta osasta muuta liiketoimintaa, ja median tukeminen oikeilla tavoilla on demokratian tukemista, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Suosittelet kaikille päätoimittajille politiikkaan lähtemistä, Jouni Kemppainen

Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen lähti eurovaaliehdokkaaksi, koska Juha Sipilä pyysi.

Näin käsikirjoituksesta syntyy esikoiskirja

Keväällä 2017 kustannustoimittaja Petra Maisonen avasi Tammen sähköpostista Satu Vasantolan käsikirjoituksen. Kirja valmistui vuodessa, mutta työ sen parissa jatkuu yhä.

Politiikan toimittajien työ muistuttaa scifiä, fantasiaa ja kauhua

Vaalien kaltaisissa julkisissa spektaakkeleissa ihmisten on varsin helppoa tarkistaa itse, mitä tapahtui. Ei siihen väliin tarvita toimittajaa. Sen sijaan asiantuntevaa toimittaja tarvitaan kuvailemaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kirjoittaa Janne Zareff.

Yritys ja erehdys

On arkipäivää, että oikeinkirjoitusohjeiden vastaiset yritysnimet lipuvat lehteen sellaisenaan kenenkään puuttumatta, vaikka aihetta olisi, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vaikka Spleenish-kirjan tekeminen oli voimauttavaa, Ulla Donner pelkäsi, että tulos olisi muiden mielestä itsekeskeinen ja tylsä. ”Siksi olen ollut tosi iloinen, kun lukijat ovat kertoneet tunnistaneensa siitä itseään. Kun huomaa muidenkin pohtivan samoja ongelmia, ne eivät enää tunnu niin hallitsemattomilta.”

Freelancekuvittaja Ulla Donner teki ahdistavista tunteistaan sarjakuvakirjan

Omia kokemuksiaan saa käsitellä juuri niin hilpeästi tai epäkunnioittavasti kuin haluaa. Toisten kokemusten kanssa olisi vaikeampaa, Ulla Donner sanoo.

När FNB lades ner lyfte Ny Tids chefredaktör Janne Wass upp frågan om hur statsstödet för tidningar på minoritetsspråk ska fördelas. ”Jag ansåg då och anser fortfarande att stödet inte ska gå oavkortat till SPT eftersom det är att kanalisera pengarna till KSF Media och HSS Media.”

Statsstöd öppnade dörrar för finlandssvenska medier

I fjol gick hela statsstödet för tidningar på minoritetsspråk för första gången till enbart svenskspråkiga aktörer. För Ny Tid och Nyhetsbyrån SPT är externa stöd ”avgörande”.

Käyttääkö ostaja sinua pankkina? Freelancerin kannattaa olla tarkkana maksuajoista

Laki rajaa maksuajan pituuden yritysten välisessä kaupassa 30 päivään, mutta tästä voidaan poiketa sopimalla. Mediayritykset käyttävät mahdollisuutta kernaasti, kirjoittaa Journalistiliiton freelance-asioista vastaava lakimies Hannu Hallamaa.

I kläm mellan lördagskorven och avokadon

Att skriva om klimatfrågan är bland det känsligaste man kan ta sig för. Det påminner närmast om flyktingfrågan 2016, skriver Journalistens nya kolumnist Mikaela Löv-Alden.

Kun toimittaja kysyy, hänelle vastataan

”Kaupunginjohtajalle kenties syyte sairaalajupakassa. Kukaan ei halua kommentoida” -juttu tuskin olisi nähnyt päivänvaloa Keskisuomalaisessa. Oli siis aika vaihtaa haastattelutaktiikkaa, Heikki Kuutti kirjoittaa.

Etujärjestön sielu

Kuolleita: Asiamies Arja Hellman 6. 2. 1946 Heinola  – 13. 5. 2019 Helsinki

Luonnonvoima

Kuolleita: Toimittaja Anna-Kaisa Hermunen 17. 2. 1948 Laukaa – 3. 5. 2019 Laukaa

Kannustava kulttuuritoimittaja

Kuolleita: toimittaja Oiti Kotamo 5. 8. 1925 Virrat – 10. 2. 2019 Savonlinna

Suurisydäminen toimittaja

Kuolleita: Toimittaja Irene Sillanpää 26. 6. 1958  Helsinki – 12. 1. 2019 Helsinki

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta