Uhrien kasvoja on vaikea unohtaa

Toimittajat ja kuvaajat työskentelevät Manilassa kuoleman varjossa.

Ruumis kadulla. Teloituksista paikan päällä – ilman pidätystä, virallista kuulustelua ja oikeudenkäyntiä – on tullut arkipäivää Filippiineillä. Myös niille toimittajille ja kuvaajille, jotka uutisoivat tapauksista.

On jälleen kerran pimeä yö, kun kuvaaja Vincent Go, 48, odottaa viestiä kuolemasta. Hän päivystää Manilan Ermitan poliisiaseman lehdistöhuoneessa, jonne on kokoontunut kuvaajia ja toimittajia seuraamaan yön tapahtumia. Ja kun viesti tulee, lähtee mediaväki vauhdilla liikkeelle. Toisinaan se on perillä tapahtumapaikalla jo ennen poliisia.

Kun presidentti Rodrigo Duterte astui valtaan vuoden 2016 heinäkuussa, aloitti hän huumesodan, jolle ei näy loppua. Kaikkiaan Filippiinien huumesodassa on tapettu ilman oikeudenkäyntiä yli 8 000 ihmistä, joiden poliisi sanoo käyttäneen tai myyneen huumeita.

Teloituksista paikan päällä – ilman pidätystä, virallista kuulustelua ja oikeudenkäyntiä – on tullut arkipäivää. Niissä kuolee myös sivullisia.

”Joskus yhden yön aikana on tehty jopa kymmenen murhaa. Kuolemanpartioilla on useimmiten kasvoillaan naamiot, mutta ihmiset tietävät, että mukana on poliisin joukkoja. Osa uhreista on hyvin nuoria, 15–16-vuotiaita, ja heidät ammutaan vain kadulle”, kertoo Vincent.

”Murhat on suunniteltu ennalta ja tehty systemaattisesti. Ihmiset ovat hysteerisiä ja tunteiden vallassa. Monet eivät uskalla puhua mitään. Vaikka he olisivat nähneet tappajat, eivät he halua puhua.”

 

Vincent Gon mielestä poliisille on annettu liikaa valtaa. Nämä ovat varastaneet uhreilta jopa koruja ja kännyköitä ja sekaantuneet hautajaisbisnekseen.

”Suurin osa meistä journalisteista vastustaa huumeita, mutta tämä ei ole oikea tapa ratkaista huumeongelmaa. Uhrien perheet kärsivät, ja seuraavan sukupolven köyhyys vain pahenee. Perheet tarvitsisivat tukea: toimeentulomahdollisuuksia, työtä ja koulutusta. Köyhät eivät hae oikeutta. Heillä ei ole keinoja puolustaa itseään.”

Vincent Go on freelancer, joka kuvaa pääasiassa katoliselle uutistoimistolle UCANille (Union of Catholic News). Hän on kokenut ammattilainen, mutta myöntää, että joskus on vaikea nukkua, kun uhrien kasvot tulevat uniin. Kuva-aineiston editoiminen on raskasta, koska aineisto on varsin brutaalia.

”Vielä alussa poliisi halusi tehdä yhteistyötä median kanssa, mutta nyt he eivät halua antaa enää lausuntoja. Maassa on murhattu myös toimittajia, pappeja ja kansalaisjärjestöjen edustajia, kun he ovat uskaltaneet kritisoida maan johtoa ja vallanpitäjiä. Mutta en tee työtäni yksin. Me journalistit pidämme yhtä, varsinkin täällä yövuorossa.”

 

Filippiinien Journalistiliiton NUJP:n (National Union of Journalists of the Philippines) pääsihteeri Debet Panelo, 43, toteaa, että ajat ovat Filippiineillä varsin haasteellisia sekä journalisteille että hyvälle journalismille.

”Tässä työssä ei voi olla arka, mutta pelkään silti välillä, että lapseni menettävät äitinsä”, tunnustaa 14- ja 7-vuotiaiden lasten äiti.

Pelko ei ole aivan aiheeton, sillä Filippiinit on 2000-luvun tilastoissa maailman kolmanneksi vaarallisin maa journalisteille Irakin ja Syyrian jälkeen. Filippiinien Journalistiliitolla on säätiö, jonka kautta he voivat tukea työssään tapettujen toimittajien orvoiksi jääneitä lapsia.

Journalistien tilannetta ei auta se, että maan nykyinen presidentti on puhunut hyvin kovasanaisesti tapetuista toimittajista – jotka ovat esimerkiksi arvostelleet häntä kolumneissaan ja jutuissaan – että he ansaitsivatkin kuolla.

”Nykyinen hallinto haluaa saattaa median huonoon valoon. Jos me raportoimme väärinkäytöksistä, meitä kutsutaan puolueellisiksi. Presidentti Duterte ajattelee, että median täytyy ottaa kaikki sellaisena kuin hän sanoo. Hänellä on kieltämättä paljon tukijoita – jopa mediassa – mutta meidän täytyy silti harjoittaa reilua, tasapuolista ja itsenäistä journalismia.”

”Kaikkein eniten journalistit ovat alttiina häirinnälle ja painostukselle maaseudulla maan syrjäisemmissä kolkissa. Yksi pahimpia alueita on Mindanaon saari.”

 

Mindanaolla koettiin journalismin kaikkien aikojen mustin päivä marraskuussa 2009, kun satapäinen aseistanut joukko sieppasi ja tappoi autosaattueesta 58 ihmistä, joista 32 oli toimittajia ja kuvaajia.

Ampatuanin verilöyly liittyi paikallispolitiikkaan, jossa toinen kuvernööriehdokas yritti estää kilpailijaansa asettumasta ehdolle. Rikoksesta epäillyt eivät ole vieläkään saaneet syytteitä tai tuomioita. Tapahtuman oikeuskäsittely jatkuu yhä. Henki on halpa Filippiineillä.

”Tämä on julkeata, kun rikolliset jäävät rankaisematta. Meidän on silti pakko ajatella myös omaa turvallisuuttamme. Mikään juttu ei ole sen arvoinen, että se pitäisi tehdä henkensä kaupalla. Pelko johtaa kuitenkin helposti itsesensuuriin”, Panelo toteaa.

Osa toimittajista ja kuvaajista, varsinkin nuoremmista, kokee huumesodasta ja sen uhreista raportoinnin niin raskaana, että he haluavat vaihtaa alaa. Journalistiliitto järjestää jäsenilleen tarvittaessa vertaistukea, jolloin he voivat käsitellä kokemuksiaan kollegoidensa kanssa.

”Journalismin etiikasta on tullut hyvin herkkä aihe Filippiineillä, mikä näkyy myös sosiaalisessa mediassa. Jos sinne laittaa presidentistä jotain kriittistä, niin voi olla varma, että postausta trollataan hyvin pian. Trollaus oli erityisen intensiivistä presidentinvaalien aikana, kun poliitikot käyttivät trolleja hyökätäkseen vastustajiaan vastaan.”

”Trolleja on soluttautunut myös journalistien joukkoon, joten tarkistamme aina liittomme jäseneksi pyrkivän taustat. Hakijalla täytyy olla liitossa suosittelija. Haluamme jäsentemme olevan puolueettomia ja kunnioittavan journalismin etiikkaa.”

9.2.2018
Facebook

Riitta Saarinen, teksi
Petteri Kokkonen, kuvat

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta