Sanan saattajat

Kristillinen media on huono bisnes, jota tehdään kutsumuksen voimalla. Aivan erityisen hankala sitä on tehdä niin, että se kelpaisi kaikille, sanoo alan konkari Kirsi Rostamo.
JOURNALISTI
21.12.2018

Marja Honkonen, teksti
Aapo Huhta ja Sanna Krook, kuvat

Kielilläpuhuminen ei ole hyvää radiota.

Se on tärkein, ja ainoa, syy sille, miksi sitä ei Radio Dein ohjelmissa kuulla. Tai profetointia. Kyse ei ole teologisesta linjasta, Kirsi Rostamo korostaa.

”Ei kuuntelija ymmärrä, jos puhutaan hänen näkökulmastaan höpöhöpöä. Meidän sisällön pitää olla sellaista, että kaikki ymmärtävät sen”, hän sanoo.

Rostamo on Dein toimitusjohtaja ja päätoimittaja – ja sanoissaan tarkka. Sellaiseksi oppii, kun on johtanut 21 vuotta kristillistä radiokanavaa, joka myy illoiksi ohjelma-aikaa kirjavalle joukolle uskonnollisia yhteisöjä.

Kirjava on diplomaattinen sana riitaisalle. Kristittyjen joukko on Rostamon mukaan polarisoituneempi kuin vuosiin, kaikki vähän savustamassa toisiaan nurkkaan. Jotta kaikki mahtuisivat yhdelle kanavalle, ohjelmille täytyy olla säännöt – esimerkiksi paljon kielilläpuhumista tärkeämpänä kielto väittää aikuis- tai lapsikastetta ainoaksi oikeaksi. Ei ole kovin yhteiskristillistä syyttää toista harhaoppiseksi.

Kaikkia sisältöjä Rostamo ei ehdi itse kuunnella etukäteen. Aikoja myydään siksi vain vakiintuneille uskonnollisille yhteisöille, joilla on jonkinlainen valvova johtokunta. Jotta ohjelmissa ei opeteta mitä sattuu.

Välillä on silti opetettu.

”On haasteellisempia yhteistyökumppaneita, joita valvomme itse. Jotkut kokeilevat rajojaan”, Rostamo kertoo.

Kirsi Rostamo, 57, tuli uskoon kolmikymppisenä. Hän meni mukaan yhteiskristillisen lähetysjärjestön toimintaan ja sai tehtävän radiotyöstä. "Sitä ennen en ollut edes mikään radion kuuntelija. Koin, että se oli Jumalan antama kutsumus", Rostamo sanoo. Kuva: Aapo Huhta

Harva on yhtä sovitteleva kuin Rostamo. Sen vuoksi Suomessa julkaistaan toista sataa uskonnollista mediatuotetta, joista suurin osa on sitoutunut johonkin suuntaukseen.

Yksi teologinen linja per julkaisu on helpompi ratkaisu kuin kaikkia syleilevä yhteiskristillisyys, sen sanoo Rostamokin. Dein sovinnollisuus ärsyttää sekä liberaaleja että konservatiiveja.

Evankelis-luterilaisen kirkon noin 50 seurakuntalehden ohella lähes kaikki kirkon sisäiset herätysliikkeet julkaisevat omia lehtiään. Helluntailaisilla, vapaakirkolla, baptisteilla, adventisteilla ja metodisteilla on heilläkin omansa. On Patmos-radiota, Alfa-tv:n kanavalla ohjelmiaan lähettävä IRR-TV, erilaisia nettitelevisioita ja verkkolehtiä.

Jopa mieluummin oman väen kesken pysyttelevät vanhoillislestadiolaiset haluavat välittää sanomaansa useamman lehden ja kesäseurojen aikaan toimivan ympärivuorokautisen radion voimin.

Jos Jeesus tulisi nyt, sitä riittäisi kyllä tunnustuksellisen median ammattilaisia raportoimaan.

Tavoittavimmat ”kirkkomediat” ovat pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki, joka painos on 340 000 sekä Jouluradio, jota kuunteli viime lähetyskaudella lähes 700 000 ihmistä viikossa. Neljä vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa tunnetuin kristillinen media oli kuitenkin juuri Radio Dei.

Se ei tarkoita, että kristillinen radiokanava olisi silti hyvä bisnes. Oikeastaan se ei ole bisnes ollenkaan, Kirsi Rostamo sanoo.

Esimerkiksi viime tilikaudella Dei teki noin 29 000 euroa tappiota, enemmän kuin pitkään aikaan.

Toimittajilleen Rostamo maksaa oikeaa palkkaa, itselleen ei juurikaan. Kun talous on antanut myöten, hän on nostanut pientä palkaa. Elanto tulee perheyrityksen osingoista.

Siinä mielessä Rostamo on melko tyypillinen kristillisen mediakentän toimija. Häntä ajaa kutsumus.

TV7 on Ojareksen perheen yhtiö, jossa Martti Ojares, 75, ja vaimo Mirja, 70, tekevät muun muassa ohjelmavalinnat. Martti toivoo ensimmäisestä avioliitosta syntyneen poikansa Rami Ojareksen, 45, jatkavan työtään. Kuva: Aapo Huhta

Sanoman entisen varatoimitusjohtajan, viestintäneuvos Martti Ojareksen kutsumus oli niin vahva, ettei hän kokenut voivansa lausua enää Isä meidän -rukousta. Ei, ellei antaisi Jumalan tahdon tapahtua, vastaisi saamaansa profetiaan ja perustaisi kristillistä televisiokanavaa.

”Se oli rukouksen ja itkun vuosi”, Ojares kuvaa Taivas TV7:n lähetystoiminnan aloittamista edeltänyttä aikaa. Hän oli ajatellut pääsevänsä nauttimaan seesteisistä eläkevuosista yhdessä vaimonsa Mirjan kanssa.

”Sanomalla minulla oli henkilökuntaa. Nyt oli vain eläke ja molemmilla kaksi kättä.”

15 vuodessa TV7 on paisunut mediataloksi, joka julkaisee myös kirjoja ja Christina-naistenlehteä. Vuoden 2014 tutkimuksessa TV7 oli toiseksi tunnetuin kristillinen media.

Ohjelmaa lähetetään kahdella suomenkielisellä kanavalla sekä viron-, venäjän- ja ruotsikielisillä kanavilla. Studioita on neljässä maassa.

Kanavan kasvua ohjaavat Martti Ojareksen Jumalalta saamat ilmoitukset ja rukous. Hän epäilee TV7:n menestyneen monia muita kristillisiä medioita paremmin, sillä hän on osannut kuunnella Jumalan tahtoa pelkän bisnesviisauden sijaan.

Ei sillä, etteikö tarkasta taloudenpidosta olisi apua. Tehtävä on haastava: uskovien katsojien joukko vanhenee ja vähenee. Martti Ojares luottaa kuitenkin siihen, että Jumala tarvittaessa järjestää lisää.

”Taloudellinen ravistelu saattaa tulla. Mutta uskon, että Jumala laskee samalla liikkeelle herätyksen tuulen”, hän sanoo.

Kanava elää pääosin lahjoituksilla, joita Ojares arvioi kanavan saavan vuodessa 3,5 miljoonaa. Päivässä pitäisi kerätä kymppitonni, jotta laskut saa maksettua.

Kanavan työtä tukevat myös perheen lapset, joista kaikki ovat jossain vaiheessa olleet siellä töissä. Esimerkiksi it-ammattilaiset Rami ja Juhani ovat kehittäneet yhtiön keskeiset ohjelmistot.

Ilman perhettä yhtiötä ei olisi, Martti Ojares sanoo. Hän on lapsille kiitollinen, sillä maallinen puoli maksaisi kyllä parempaa palkkaa.

Itse hän elää Sanomien eläkkeellään.

 

Rami Ojares on kunnostautunut myös toimittajana. Hän tekee TV7:n Konservatiivisia uutisia, jotka tänä syksynä laajenivat netistä kaapelikanavalle.

Journalistista taustaa Rami Ojareksella ei ole. Yritteliäs ihminen vain alkaa tehdä, hän sanoo.

Kerran viikossa lähetettävä vartin uutiskatsaus tehdään Oikean Median kanssa. Kirkko ja kaupunki ruoti vastamediaksi mielletyn Oikean Median sekä muun muassa TV7:n ja Patmoksen suhteita äärioikeistoon elokuussa.

Rami Ojares korostaa, etteivät sen enempää TV7 tai Konservatiiviset uutiset ole laitaoikeistolaisia. Hänen konservatiivisuutensa ytimessä ovat ikiaikaiset arvot ja viisaudet, jotka nousevat Raamatusta. Maallisessa mediassa ne arvot eivät hänestä riittävästi näy.

Ajatuksia Ojares oli pallotellut aiemminkin tuttujensa, Oikean Median Marko Hamilon ja Juha-Pekka Rahkosen kanssa. Yhteistyön aloittamiseen vaikutti myös pieni budjetti.

Maahanmuuttokriittistä sisältöä on tarjolla sieltä suunnalta vähän liiaksikin, Rami Ojares sanoo. Yksi juttu viikossa on hyvä ohje.

”Pitkällä välillä en halua, että uutiset olisivat liian yksipuolisesti jostain tietystä aiheesta”, hän toteaa.

Yleisö ei maahanmuuttoteemoista kuitenkaan valita, mitä nyt aluksi jotkut uumoilivat Konservatiivisia uutisia ”ihan natseiksi”. Pikemminkin pahaa mieltä aiheuttavat seksuaalisuuteen liittyvät sisällöt, ainakin jos tv-juttujen kuvitukset ovat olleet turhan graafisia.

Kun isä-Ojarekselta kysyy yhteistyökumppanien maahanmuuttokannoista, hän muistuttaa, ettei TV7 halua sotkeutua puoluepolitiikkaan.

”Jos olisi resursseja, tekisimme varmasti kaikki uutiset itse. Siihen suuntaan se varmasti koko ajan menee”, Martti Ojares sanoo.

Rami Ojares vakuuttaa silti, että yhteistyötä Oikean Median kanssa aiotaan jatkaa.

 

Maahanmuutto, seksuaalisuus ja avioliittokäsitys, Israelin toiminta – ja se jo aiemmin mainittu kastekysymys ovat teemoja, joista juttuja tekemällä saa kristillisessä mediassa varmimmin palautetta.

Juuri niistä myös uskovat ovat eniten erimielisiä. Rintamalinjaa ei kuitenkaan voi vetää keskeltä poikki. Maallisiin viestimiin verrattuna tunnustuksellisen median arvomaailma on pääosin konservatiivinen, mutta sävyjä on sata.

Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen Päivämies-lehden päätoimittaja Olli Lohi kokee maahanmuuttokriittisen linjan vieraaksi.

”Ne teemat ja arvot eivät oikein pohjaudu siihen, miten me itse ajattelemme. Ihmiset ovat taustasta riippumatta samanarvoisia”, Lohi sanoo.

Päivämies ottaa kyllä kantaa myös yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Sen linja mukailee tarkasti Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) ja koko liikkeen ääntä. Lohi on myös yhdistyksen viestinpäällikkö ja liikkeen keskeinen äänitorvi julkisuuteen.

Taloudellisesti Päivämies ja SRK:n muu kustannustoiminta pystyvät jopa tukemaan muuta toimintaa. Vaikka lehden levikki on hieman laskenut, Lohi kuvaa sen roolia keskeiseksi.

Sitä on toki muuttanut sosiaalinen media, jota lehti pyrkii nyt ottamaan haltuun aiempaa tarmokkaammin. Ensi vuoden alussa toimituksessa aloittaa uusi monimediatoimittaja.

Se on melko iso linjaus lehdeltä, jonka taustayhteisö on karsastanut television katsomista.

Päivämies on tosin jo pitkään julkaissut sivuillaan blogeja, ja Suviseuroistakin on some-viestintää. Uudet kanavat ja lehden monipäinen, vapaaehtoisten avustajien joukko ovat tapa osallistaa yhteisöä, Lohi sanoo.

Teologian rajoja koettelevaa moniäänisyyttä ne eivät ole juuri tuoneet. Vuonna 2016 Päivämiehen sivuilta poistettiin yksi, ehkäisyä käsitellyt blogiteksti, koska se silloisen päätoimittajan mukaan jätti tulkinnanvaraa liikkeen kantaan asiaan.

Nykyinen päätoimittaja Lohi sanoo pikemminkin yllättyneensä siitä, kuinka hyvin yhteistyö on bloggaajien kanssa sujunut. Lehden linja ja ajatukset on sisäistetty.

 

Kristillisellä medialla pitäisi mennä hyvin, periaatteessa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee, mutta uusia uskonnollisia yhteisöjä, myös kristillisiä, syntyy koko ajan lisää. Tänä vuonna niitä on rekisteröity eniten sitten uskonnonvapauslain muuttamisen vuonna 2003.

Jokaisen pikkuseurakunnan tuskin kannattaa perustaa uutta lehteä. Voimien yhdistämisessä olisi järkeä.

Toistaiseksi laajempaa, yhteistä kristillistä mediaa ei ole saatu synnytettyä edes kansankirkon äänenkannattajana pidetyn Kotimaa-lehden ympärille. Vuonna 2014 se oli kolmanneksi tunnetuin kristillinen media, mutta sen levikki on ollut laskussa jo vuosia.

Yhteinen kristillinen media olisi Radio Dein Kirsi Rostamon toive. Kanavaansa hän on kerran kaupannutkin pääkaupunkiseudun seurakunnille.

”He totesivat, ettei heillä ole siihen varaa. Mietin, että no, miten yhdellä naisella sitten on”, Rostamo sanoo.

Jos kaikki teologiset näkemyserot saataisiinkin mahdutettua samalle kanavalle, mission suhde journalismiin olisi hankala. Oltaisiinko julistavia, viestinnällisiä vai kriittisiä?

Monen on esimerkiksi ollut nytkin vaikea ymmärtää, miksi Kirkko ja kaupunki kirjoitti Helsingin piispan Teemu Laajasalon rötösepäilyistä, Rostamo huomauttaa. Hän on seurannut keskustelua läheltä, koska on toiminut lehden johtokunnassa vuoden lopussa päättyvällä kaudella.

Eri medioiden roolit ovat erilaisia, Rostamo korostaa. Radio Dein sisällöissä missio tulee yleensä ennen journalismia. Ei uutisia siksi kuitenkaan jätetä kertomatta.

Kanava uutisoi aikanaan ensimmäisenä Nokia-mission keulakuvan, Markku Koiviston jäämisestä kiinni seksuaalisesta häirinnästä. Rostamo muistaa tapauksen vaikeana.

”Journalismissa on säännöt ja oli pakko kertoa. Meillä oli myös vastuumme, koska hän oli tehnyt kanavallemme ohjelmia”, Rostamo kertoo.

Tutkivaa journalismia Dei tuskin jatkossakaan uskovien yhteisöstä tekee.

”Helpompaa on jättää tutkimatta. Ei tarvitse kertoa, kun ei tiedä. Eikä ole resurssejakaan.”


Taustatietoa juttua varten ovat antaneet myös apulaisprofessori Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta sekä toimittaja Hanna Antila Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Kirjoittaja on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen.

Ristivetoa journalismin ja viestinnän välillä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat julkaisevat edelleen ahkerasti seurakuntalehtiä, mutta niiden asema on muuttumassa. Noin viikoittain ilmestyvät enää vain Oulun seudun seurakuntien yhteinen Rauhan Tervehdys ja ruotsinkielisten seurakuntien Kyrkpressen.

Samalla käydään keskustelua siitä, kannattaako seurakuntien ylipäätään käyttää rahojaan lehteen ja jos, niin millaiseen. Monista järjestölehdistä tuttu keskustelu nousi kirkon tapauksessa julkisuuteen viime toukokuussa, kun Helsingin piispa Teemu Laajasalo kyseenalaisti, onko seurakuntalehtien ylipäätään mahdollista olla journalistisia julkaisuja.

Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakuntien lehden Kirkko ja kaupungin päätoimittaja Jaakko Heinimäki on puolustanut lehtensä linjaa tiukasti. Moni tähän juttuun haastatelluista arvioikin, että Kirkko ja kaupunki tekee Suomessa puhtainta ”uskontojournalismia” medialähetyksen sijaan.

”Kirkon vallan vahtikoirana toimiminen ei ole meidän ainoa tehtävämme, mutta se on tärkeä. Minusta on myös viestinnän avoimuuden kannalta oikein, että kirkko tekee journalistisen työn itse”, Heinimäki sanoo.

Lehden on silti tärkeä tuoda kirkko niiden seurakuntalaisten elämään, jotka eivät osallistu aktiivisesti sen toimintaan.

”Me olemme paperista, painomusteesta ja biteistä tehty kirkko niille, jotka eivät juuri betonista, kivistä ja puusta valmistetuissa kirkoissa käy”, Heinimäki sanoo.

Heinimäen mukaan pääkaupunkiseudulla journalistisen seurakuntalehden tekeminen on ollut helppoa, sillä siitä on pitkä perinne.

Kaikkialla niin ei ole.

Esimerkiksi Rauhan Tervehdyksen linjaa on pyritty viemään tietoisesti journalismista viestinnän suuntaan. Lehden taustayhdistyksen hallitus linjasi elokuussa, että lehden tulisi pyrkiä saamaan osallistujia kirkon tilaisuuksiin sisältömarkkinoinnin periaattein ja keinoin.

Rauhan Tervehdyksen vt. päätoimittajana reilut kaksi vuotta työskennellyt Rebekka Naatus ei pidä järkevänä siivota journalismia kokonaan seurakuntalehdistä pois. Kirkolla kun on edelleen paljon valtaa ja vieläpä veronkanto-oikeus.

”Jos koko kirkollinen lehdistö on valtaapitävien hanskassa, on suuri riski sattumanvaraisuudelle siinä, kenen ääni lopulta kuuluu”, Naatus sanoo.

Naatuksen mielestä kirkko ei voi olla uskottava toimija, ellei se suostu olemaan moniääninen ja tuota monenlaista viestintää ja journalismia.

Rauhan Tervehdys on Naatuksen mukaan pyrkinyt tekemään sekä kirkon viestintää että journalismia. Kirkon tutkimuskeskuksen ja 12 seurakuntayhtymän vuonna 2018 tekemästä kyselystä käy ilmi, että seurakuntalehdiltä toivotaan etenkin paikallisten aiheiden ja ilmiöiden käsittelyä.

”Olemme pyrkineet tasapainoilemaan asioiden välillä. Kriittisistä ja vaikeistakin asioista on haluttu kirjoittaa”, Naatus kertoo.

Oulun seudulla viestintänäkemys näyttää kuitenkin nyt olevan voittamassa. Kun tätä haastattelua tehtiin, Naatus neuvotteli vielä päätoimittajasopimukselleen jatkoa.

Nyt hän on kuitenkin palannut aiempaan tehtäväänsä Oulun seurakuntayhtymän tiedottajaksi. Päätoimittajan sijaan 4. joulukuuta ilmestyneen Rauhan Tervehdyksen pääkirjoituksen kirjoitti taustayhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.

Marja Honkonen

Rebekka Naatus, 40, on työskennellyt erilaisissa kirkon viestintätehtävissä vuodesta 2005. Marraskuun lopussa hän palasi seurakuntalehti Rauhan Tervehdyksen päätoimittajan tehtävistä Oulun seurakuntayhtymän tiedottajaksi. Kuva: Sanna Krook


2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta