Ei ole valtaa loistoa

Eläkkeellä identiteetti on rakennettava uudelleen. Toimittajalle se voi olla vaikeaa.

Tv-ohjaaja ja toimittaja Marja Jaakola on halunnut olla työvuosien jälkeen kuin kuka tahansa. Hän ei ole työskennellyt eläkkeellä. Kuva: Liisa Huima

JOURNALISTI
21.12.2018

Päivi Ängeslevä, teksti
Liisa Huima, Toni Forssell ja Heli saarela, kuvat

Ohjaaja Marja Jaakola, 78, jäi eläkkeelle 60-vuotiaana Yleisradiosta. Sen jälkeen hän halusi olla kuin kuka tahansa.

”Pääsin Yleisradion tekniikan kurssille vuonna 1962. Valmistuin kuvatarkkailijaksi, mutta työskentelin pääosin kieliohjelmien toimittajana ja ohjaajana.

Ylessä sain kerätä oman kuvaustiimini. Ohjelma tehtiin siinä maassa, jossa kieltä puhuttiin, kuten Neuvostoliitossa, Belgiassa, Italiassa. Saatoimme olla reissussa kuukausia. Aina työ ei tuntunut edes työltä, niin paljon siitä tykkäsin.

Toisinaan työ oli stressaavaa. Koko ajan oli uutta, vieras maa ja kieli. Mitään ei tapahtunut ennen kuin minä ohjaajana päätin, milloin ja mitä tehdään. Kun jäin eläkkeelle vuonna 2000, ajattelin, että saan vain olla. Kukaan ei vaadi minulta mitään ihmeellistä.

Nyt teen, mitä haluan. Tahdon olla kuin muut ikäiseni.

Liityin Vipusiin, helsinkiläiseen eläkeläisyhdistykseen, jossa kukaan ei kysynyt, mitä olen tehnyt työelämässä. Vipusissa on lukupiiri, elokuvakerho, joogaa ja tasapainojumppaa, jota minä vedän. Teemme retkiä ja matkoja. Äskettäin kävimme Lapissa.

Kun käyn Vipusten kanssa museoissa, vilautan pressikorttia vaivihkaa. Etuoikeus hävettää. Meillä on pienituloisia eläkeläisiä, jotka jättävät kahvit museon jälkeen juomatta, kun pääsylippu on niin kallis.

Elokuvakerhossa olen tietoisesti hiljaa ja kuuntelen, kun muut puhuvat elokuvasta. On kiva kuulla, miten tavallinen katsoja näkee kuvan ja juonen. En halua olla päällepäsmäri, en halua tuoda esiin ammatillista näkemystäni.

Silti luulen, että olen paljastunut. Nykyisin minulta kysytään, että Marja, mitä sanot tuosta leffasta. Minut pyydettiin myös juontajaksi Vipusten 15-vuotisjuhlaan.

En ole tehnyt töitä eläkkeellä. Jokusen jutun olen kirjoittanut joskus, ilmaiseksi. Kaipaan entisiä työkavereita, päivittäistä kohtaamista heidän kanssaan. Siksi liityin Yleisradion eläkeläiskerhoon. Olen ollut vuosia kerhon tiedottaja.

Kuulun myös Stadin Slangi -kuoroon, joka harjoittelee keskiviikkoisin. Lisäksi viiden naisen porukkaan, joka pelaa korttia, syö hyvin ja juo viiniä kerran tai pari kuussa.

Olen isoäiti, ja olen puuhaillut paljon tyttärentyttäreni kanssa.

Minulla on useita rooleja. Toimittajan työrooli ei niihin kuulu, tosin televisiota katson yhä ammattilaisen silmin. Joskus leikkaus tai kuvien käyttö raivostuttaa. Tai se, ettei ole mitään muuta kuvaa kuin toimittaja, joka pölöttää ruudussa.”

Toimittaja Matti Marjamäki tunsi, että siirtyminen eläkkeelle oli helppoa. Hän kirjoittaa toisinaan juttuja ja mieltää itsensä vapaaksi toimittajaksi. Kuva: Toni Forssel

Toimittaja Matti Marjamäki, 65, jäi eläkkeelle vuosi sitten paikallislehti Aamupostista Hyvinkäältä. Päätös oli lo­pulta helppo.

”Aloitin päivätyöt Hyvinkään Sanomissa vuonna 1995. Erikoisalakseni vakiintui Hyvinkään kaupungin toiminta ja politiikka. Tykkäsin työstäni ja työkavereista. Silti ajatus eläkkeelle jäämisestä alkoi pyöriä mielessäni, ja lopulta päätös oli helppo.

Lopetin päivätyöt lokakuussa 2017 ja jäin eläkkeelle. Sillä siisti.

Olin 64-vuotias ja ollut vuoden yliajalla. Olin nähnyt paikallislehden myllerryksen. Vuonna 2003 Hyvinkään Sanomat ja Riihimäen Sanomat olivat yhdistyneet Aamupostiksi. Silloin journalisteja oli 25. Nykyisin heitä on 17.

Väkeä alettiin vähentää, kun Suomen Lehtiyhtymä siirtyi Keskisuomalaisen omistukseen maaliskuussa 2013. Toisinaan toimituksessa oli kiirettä. Pidin työtäni urakkaluonteisena. Työpäivät menivät sen mukaan, kuinka paljon uutisoitavaa oli.

Kirjoitin myös kolumneja. Otin kantaa esimerkiksi maahanmuuttoon. Olin totaalisesti eri mieltä kuin Hyvinkään perussuomalaiset, ja siitä virisi keskustelua. En osaa sanoa, kuinka paljon vaikutusta yksittäisellä paikallistoimittajalla on, mutta kai jonkin verran.

Tunsin poliittiset päättäjät, ja kyllä minut tunnettiin Hyvinkäällä.

Siirtyminen eläkkeelle tuntui helpolta, vaikka hetken ihmettelin, mihin entinen yhteisö ja verkosto jäivät. En silti edes nähnyt unia niistä. Kesällä tarjosin Aamupostiin muutamia leppoisia kolumneja, yhden Pori Jazzista ja toisen Puistobluesista.

Niissä tituleerasin itseäni näin: Kirjoittajan mielestä toiseksi parasta Puistobluesissa on ruoka. Pori Jazzista: Kirjoittaja menee seuraavaksi keikalle Sastamalaan.

Siksi, etten halunnut olla Aamupostin eläkkeellä oleva toimittaja.

En voi mielestäni olla eläkkeellä, jos olen juuri kirjoittanut jutun. Mieluummin tituleeraan itseäni vapaaksi toimittajaksi. Olen ajatellut kirjoittaa juttuja silloin tällöin. Politiikasta putoaa äkkiä, jos sitä ei seuraa, mutta henkilöjuttuja voisin tehdä.

Matkustan, tapaan kavereita, remontoin taloa. Siinä se aika kuluu.

Viime kesänä muutin Hyvinkäältä Tampereelle. Olen kolmannen polven tamperelainen, ja paluumuutto tuntui hyvältä. Samaistun Tampereeseen, kuulun sinne.”

Toimittaja Unto Hämäläinen tekee edelleen juttuja, mutta asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut: lapsenlapsi menee muiden menojen edelle. Marraskuussa hän haastatteli poliittisen retoriikan tutkijaa Aarni Virtasta kirjamessuilla. Kuva: Heli Saarela

Toimittaja Unto Hämäläinen, 64, jäi puolitoista vuotta sitten eläkkeelle Helsingin Sanomista. Hän kirjoittaa edelleen.

”Olin käynyt läpi kahdet raskaat yt-neuvottelut Helsingin Sanomissa ja nähnyt, kuinka nuoret toimittajat pelkäsivät työpaikkansa puolesta. Se oli tosi ahdistavaa. Vuoden 2016 alussa päätin, että vapauttaisin yhden työpaikan, kun täyttäisin 63 vuotta.

Se päivä koitti 28. helmikuuta 2017. Siirryin eläkkeelle seuraavana päivänä.

Taakse jäi 31 vuotta Hesarissa. Olin työskennellyt politiikan toimittajana ja esimiehenä, sitten Kuukausiliitteen toimittajana. Pidin kaksitoista vuotta Perässähiihtäjä-blogia.

Kun olin vapautunut Sanomien yt-taakasta, aloin miettiä, mitä tekisin. Tein suunnitelman pariksi vuodeksi. Olin saanut yhden ratkaisevan puhelinsoiton, jossa minua oli pyydetty kirjoittamaan kirja niin kutsutun Ohranan talon historiasta.

Kirjoittaisin kirjan, jatkaisin lehtijuttuja.

Olen tehnyt juttuja Hesariin ja politiikan kolumneja Yleisradion nettisivuille. Olen vieraillut Ylen ja Maikkarin ohjelmissa, kuten Huomenta Suomessa. Minua pyydetään, en soittele toimituksiin ja tarjoa aiheita. En halua kilpailla työstä muiden toimittajien kanssa.

Elän paraillaan siirtymävaihetta. Ehdottomasti.

Päivätyö toimittajana oli intensiivistä. Tunsin, että kaikki, mitä kirjoitin Helsingin Sanomiin, oli merkittävää. Rima oli pakko pitää korkealla. Hesarilla on vaikutusvaltaa, ja se vaikuttaa jokaiseen, joka siellä työskentelee. Kyllä minä olin vaikutusvaltainen toimittaja.

En tiedä, olisinko selvinnyt, jos olisin lopettanut seinään. Tämä on hidasta jarruttamista.

Saan yhä kutsuja. Käyn tiedotustilaisuuksissa, jos ne liittyvät jutunaiheisiini. Verkostot ovat pysyneet, tosin niiden laatu on muuttunut. Ikäluokkani jää eläkkeelle. Tuntuisi höpsöltä, jos ryhtyisin soittelemaan jonkun ministerin nuorelle erityisavustajalle.

Suhteeni päättäjiin on inhimillisempi kuin aiemmin. Näen, mitä virheitä he tekevät.

Samaistun omaan ikäluokkaani, vuonna 1954 ja sen liepeillä syntyneisiin. Tuon ikäluokan kanssa olen jakanut ilot ja surut. Seuraan edelleen hyvin tiiviisti, mitä ikäluokkani puhuu ja tekee. Juuri tällä hetkellä tärkeää on, miten pysyisi terveenä.

Syvässä merkityksessä tärkeintä eivät ole työ ja journalismi vaan se, että olen isoisä.

Eläköityminen merkitsi sitä, että isoisän rooli saa tilaa. Tyttärentytär on kolmevuotias. Kun täytän kalenteria, tyttärentytär menee muiden menojen yli.” l

Eläkkeellä identiteetti syventyy

Toimittajalla on vahva työidentiteetti. Työ on usein intohimo ja elämäntapa, josta on vaikea luopua. Ihminen pyrkii kuitenkin eheyteen. Hän arvioi identiteettiään läpi elämänsä ja etenkin silloin, kun elämänmuutokset ovat suuria.

Näin sanoo kouluttaja Salme Mahlakaarto, joka on väitellyt työidentiteetistä.

Identiteetistä voi erottaa kaksitoista arkkityyppiä, joita voi kutsua rooleiksi. Mahlakaarto arvioi, että toimittaja työskentelee persoonallaan ja joutuu antamaan paljon itsestään, joten työssä korostuvat vaikuttajan, hallitsijan ja luojan roolit.

Eläkkeellä identiteetti laajentuu ja syventyy.

Itseltään pitäisi kysyä: Kuka olen syvässä merkityksessä? Mihin koen kuuluvani, mihin haluan samaistua? Mikä on minulle tärkeää?

Entä miten suhtaudun organisaatioon, entiseen työantajaan?

Yksi tuntee työvuosistaan kiitollisuutta, toinen katkeruutta. Eläkkeelle siirtyminen merkitsee iloa, vapautumista, helpotusta tai jopa surutyötä. Jotkut tarvitsevat siirtymävaiheen, ja se on tervettä uuden identiteetin luomista, Mahlakaarto pohtii.

Pahinta on, jos ei osaa irrottautua työn tuomista rooleista. Silloin identiteetti voi kaventua, arvottomuuden tunne kasvaa.

Eläkkeellä identiteetti voi toteutua laaja-alaisempana ja kokonaisvaltaisempana kuin koskaan aiemmin, Mahlakaarto sanoo. Toimittajasta, joka on tottunut vaikuttamaan, hallitsemaan ja luomaan uutta, tulee parhaimmillaan viisas.

Päivi Ängeslevä



2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta