Journalistiliiton kaksijakoinen tarina

Journalistiliiton uusi historiateos kertoo, miten herrakerhosta kasvoi vahva ammattiliitto. Jäsenmäärä, vastuut ja itsetunto vahvistuivat, mutta työehtosopimuksia väännettäessä tekijänoikeudet ja freelancerit jäivät sivuun.

Liiton vuosikokouksen yhteydessä toimittajien edustajat kokoontuivat yhteiselle illalliselle. Kuva on vuodelta 1931, jolloin liitto täytti kymmenen vuotta.

JOURNALISTI
9.11.2018

Antti Blåfield, teksti
Työväen arkisto, kuva

Sanotaan, että vuonna 1921 perustetun Suomen Journalistiliiton tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 40 vuotta liitto oli ammatillinen herrakerho, kunnes se 1960-luvulla muuttui ammattiliitoksi.

Journalistilliton tuoreen historiateoksen Ei mikään yhden illan juttu kirjoittaneet ammattitutkijat FT Pirkko Leino-Kaukiainen ja VTT Leena Riska-Campbell eivät hyväksy tätä suurten ikäluokkien sankaritarinaa. Alusta alkaen oli tavoitteena toimittajan aseman ja palkkauksen parantaminen.

 

Tutkijat ovat oikeassa. Jo alussa tavoitteena oli koota toimittajat yhteen, ammattiliittokielellä hakea joukkovoimaa. Yhteisinä huolenaiheina olivat palkkaus, sairausapu ja eläketurva.

Toimittajakunnan rakenne oli vuosisadan vaihteesta alkaen nopeasti muuttunut. Ennen toimittajat olivat olleet kouluja käynyttä herrasväkeä, mutta sanomalehtien määrän kasvu ja työväenliike olivat tuoneet alalle uudenlaisia ihmisiä. Ikuisia ylioppilaita, alalle ajautuneita, itseoppineita kirjallisia lahjakkuuksia, köyhistä oloista lähteneitä taistelijoita. Lehdistö oli puoluelehdistöä ja toimittajat sen mukaisesti jakautuneet viiteen eri liittoon.

Perustavassa kokouksessa koottiin yhteen neljän liiton toimittajat. Työväenliikkeen toimittajat jätettiin ulkopuolelle.

Mutta jo kolme vuotta myöhemmin pidetyssä vuosikokouksessa noustiin liiton kokoomuslaisen puheenjohtajan Yrjö Koskelaisen kehotuksesta kunnioittamaan Suomen Sosialidemokraatin edesmenneen eduskuntapakinoitsijan Evert Huttusen muistoa.

Seuraavana vuonna sosiaalidemokraattiset toimittajat kutsuttiin jäseniksi. Liiton hallitukseen valittiin Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Anton Huotari ja tamperelaisen Kansan Lehden päätoimittaja Eino Kilpi. Huotari oli ollut sisällissodassa Kansan Lehden päätoimittaja ja istunut valtiopetoksesta kuritushuonetuomion.

Liitto pyrki edistämään toimittajien ammattitaitoa ja saamaan alalle työehtosopimukset. Työehtosopimuslaki säädettiinkin 1924. Kirjapainoalalla ensimmäinen työehtosopimus oli solmittu jo vuonna 1900. Kustantajat pystyivät kuitenkin huitaisemaan liiton vaatimukset sivuun.

 

Mutta liiton historia on kaksi tarinaa, ja 1960-luvulla alkoi niistä toinen.

Vuonna 1960 liiton hallitukseen valittiin Suomen Sosialidemokraatin 33-vuotias taloustoimittaja Jyrki A. Juuti. Kolme vuotta myöhemmin hänet valittiin liiton puheenjohtajaksi.

Kyseessä oli todellinen sukupolvenvaihdos. Juutin edeltäjän, 70-vuotiaan Rainer Sopasen avainkokemus oli ollut jääkäriliikkeen perustaminen Ostrobotnian kassahuonessa marraskuussa 1914.

Juuti organisoi alalle vyöryvät suuret ikäluokat joukkovoimaksi. Liitto kääntyi uuteen asentoon: päätöksentekojärjestelmä uudistettiin, liiton toimistoa vahvistettiin, jäsenmaksun suuruus sidottiin palkkaan, rakennettiin luottamusmiesjärjestelmä, ryhdyttiin keräämään lakkokassaa ja liittoa ennen johtaneet päätoimittajat ohjattiin pois päätöksenteosta. Vasta alalle tulleet pääsivät heti jäseniksi, kun kahden vuoden karenssi poistettiin.

Lehtikuvaajat, graafikot, kuvittajat, oikolukijat, kääntäjät, uutisten vastaanottajat, toimitusten sihteerit ja arkistonhoitajat liittyivät liittoon. Lehtiala yhdistyi, kun aikakauslehdentoimittajat liittyivät 1971. Heidän mukanaan liiton toimintaan tulivat ensimmäiset freelancerit.

Naisten ääni vahvistui. Ensimmäinen nainen, Elina Simonen, valittiin liiton puheenjohtajistoon tosin vasta 1973. Vuonna 1956 oli rikottu ensimmäinen lasikatto, kun hänen tätinsä Salama Simonen oli valittu liiton hallitukseen. Ensimmäiset naiset olivat liittyneet liittoon jo 1922.

Lehdistön ensimmäinen työehtosopimus solmittiin 1967, ja vuoden 1972 lakolla liitto murtautui työanantajien kanssa tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi.

Vuonna 1980 radio- ja televisiotoimittajat (RTTL) liittyivät liittoon. Kerralla tuli 1 150 enimmäkseen yhden työnantajan, Yleisradion, toimittajaa ja ohjelmatyöntekijää. He olivat pääosin 1960- ja 1970-luvulla alalle tullutta, radikaalia suurten ikäluokkien sukupolvea. Rytmi kiihtyi.

Myöhemmin mukaan tulivat radion ja television ohjelmatekniset työntekijät, kustannustoimittajat, ja alan opiskelijat. Vuonna 1998 mahdollistetttiin yrittäjäjäsenyys.

1980-luku alkoi kolmen viikon lehtilakolla ja päättyi kolmen viikon radio- ja televisiolakkoon. Edunvalvontaa leimasivat sopeutuminen kansantalouden nopeisiin muutoksiin, toinen toistaan seuraavat tulopoliittiset neuvottelut ja yritykset omien työehtosopimusten avulla joko pysyä vauhdissa mukana tai irrottautua siitä.

Lehdistön sopimuksen lisäksi radio- ja tv-alalla oli kolme työehtosopimusta. Ja lisäksi tehtiin omat sopimukset paikallisradioihin ja kustannustoimittajille.

1990-luvulla voimavarat menivät lamasta selviämiseen, kun lehtitalot alkoivat irtisanoa henkilöstöään. Ja vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoivat lisäksi Ylen ja MTV:n yt-neuvottelut ja irtisanomiset.

 

Toimitusten vakinaisen henkilökunnan työsuhde- ja palkka-asioiden puolustamisen ohella liitto on onnistunut erityisen hyvin yhdessä asiassa.

Liiton lainopillinen neuvonantaja Lars Bruun aloitti 1960-luvulla keskustelun journalismin etiikasta ja sananvapaudesta. Siitä työstä kasvoivat Journalistin ohjeet ja Julkisen Sanan Neuvosto, jotka ovat journalistien arkityön ohje ja suoja.

Kansainvälisessä sananvapauskeskustelussa liiton toiminta ei sen sijaan ole ollut yhtä linjakasta. 1970- ja 1980-luvulla liitto suostui ”ystävyyden”, ”rauhan” ja ”demokratian” nimissä vaikenemaan ihmisoikeuksien ja sananvapauden loukkauksista Neuvostoliiton valtapiirissä. Uskonsokeuden ohella kyse oli opportunismista. Siitä todistaa sekin, että kun liityttiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, päätöstä ei viitsitty julkistaa.

Myös kahdessa muussa asiassa liiton toimintaa voi arvioida kriittisesti.

Freelancereihin suhtauduttiin pitkään kuin toisen luokan jäseniin eikä liitto kyennyt luomaan pitävää puolustusstrategiaa media-alan vapaille ammatinharjoittajille. Se kostautuu nyt, kun alan murroksessa freet – ja yhä enemmän myös mediatalojen vakinaiset työntekijät – ovat suojattomia.

Tekijänoikeudet oli turvattu laissa, mutta niiden arvoa ei nähty ja ne luovutettiin pois. Pahimmin tästäkin kärsivät vapaat ammatinharjoittajat.

Siitä, miten liitto on selvinnyt digitalisaation haasteesta, ei historiateos kerro mitään. Liiton historia päättyy hämmästyttävästi vuoteen 2006, jolloin digimyrsky alalle iski.

Niin paljon kymmenen vuotta on alaa muuttanut, että se ehkä onkin sitten jo kolmas tarina.

Pirkko Leino-Kaukiainen ja Leena Riska-Campbell: Ei mikään yhden illan juttu. Journalistien järjestäytymisen vuosisata. Edita 2018.



2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta