Median elinkautinen

Rikokseen syyllistyneiden nimet pyörivät tiedotusvälineiden nettiarkistossa, vaikka ne olisi jo pyyhitty rikosrekisteristä. Mediassa ollaan uuden äärellä: Onko elinkautinen julkisuusrangaistus oikein? Onko juttujen poistaminen historian vääristelyä?
JOURNALISTI
19.10.2018

Johanna Vehkoo, teksti
Ville Tietäväinen, kuvitus

Viittäkymppiä lähestyvä suomalaismies kirjoitti taannoin sähköpostia Helsingin Sanomien päätoimittajille Kaius Niemelle ja Antero Mukalle. Mies kertoi syyllistyneensä törkeään huumausainerikokseen vuosituhannen vaihteessa, alle kolmekymppisenä. Hän sai tuomion ja istui sen. Vankilasta hän vapautui 2004.

Kun miehen nimeä haki Googlesta, hakutulosten kärkeen ilmestyi Helsingin Sanomien yli 15 vuotta vanha uutinen vankilatuomiosta.

Mies pyysi kohteliaasti, että uutinen poistettaisiin. Hän vetosi sähköpostissaan erittäin harvinaiseen sukunimeensä ja lapsiinsa, joista nuorimmat eivät tiedä tuomiosta.

Mies toimii yrittäjänä, ja hänen työnsä on sen luonteista, että sitä tehdään omilla kasvoilla ja persoonalla. Hän tapaa paljon asiakkaita kasvotusten. Mies arvelee, että asiakkaat googlettavat hänet ennen kuin tekevät päätöksen palveluiden ostamisesta.

”En tietenkään voi tietää, moniko asiakas on jättänyt minut väliin tämän uutisen takia”, mies sanoo Journalistin haastattelussa.

”Muutama vuosi sitten muutin ulkomailta takaisin Suomeen ja aloin etsiä töitä. En päässyt edes työhaastatteluihin.”

Työnhakijan googlaaminen ilman tämän suostumusta on laitonta, mutta monet työnantajat tekevät sitä silti.

Mies teki jo vuonna 2014 Googlelle pyynnön poistaa hänen huumetuomiotaan koskevat linkit hakutuloksista. Hakukoneyhtiö hylkäsi pyynnön. Piti siis lähestyä asiasta uutisoineita lehtiä. Kaleva poisti miestä koskevan uutisen verkkoarkistostaan jo 2014. Helsingin Sanomia mies lähestyi vasta tänä vuonna.

Hesarin juttu ei aiemmin noussut niin korkealle, kun Googlesta teki haun nimelläni. Jokin on viime aikoina muuttunut, ja se alkoi tulla ihan hakutulosten kärkeen. Lisäksi kilpaileva yrittäjä käytti uutista minua vastaan ja lähetti sen asiakkaalle.”

Helsingin Sanomat ei poistanut uutista kokonaan, mutta miehen nimeä siinä ei enää ole. Mies on tyytyväinen päätökseen.

”Minusta se on oikeudenmukainen tapa. Olisi hyvä, jos rikosuutisista poistettaisiin nimet tietyn ajan kuluttua automaattisesti”, hän sanoo.

Tiedot ehdollisista ja enintään viiden vuoden ehdottomista vankeustuomioista poistetaan rikosrekisteristä 5 – 20 vuoden kuluttua tuomion lainvoimaisuudesta.

”Mediajulkisuus on siihen päälle lisärangaistus”, mies sanoo.

 

Tiedotusvälineiden nettiarkistot ovat tulleet siihen ikään, että niistä löytyy lukuisia yli 15 vuotta vanhoja rikosuutisia. Nimet siis pyörivät tiedotusvälineissä usein vielä senkin jälkeen, kun ne on jo pyyhitty rikosrekisteristä. Toimituksissa ollaan uuden äärellä. Pitääkö poistopyyntöihin suostua? Jos, niin millaisiin pyyntöihin? Poistetaanko koko juttu vai vain jokin yksittäinen tieto, nimi tai valokuva? Miten poistoista kerrotaan lukijalle?

EU:n korkein tuomioistuin velvoitti jo vuonna 2014 hakukoneyhtiöt poistamaan linkkejä hakutuloksista tiettyjen ehtojen täyttyessä. Tätä kutsutaan nimityksellä ”oikeus tulla unohdetuksi”. Sisällöt eivät katoa internetistä, mutta tavallisella Google-haulla niitä ei enää saa näkyviin. Google ei kerro, millä perusteilla se suostuu poistopyyntöön tai jättää sen huomiotta.

Lehdistöä EU-tuomioistuimen määräys ei koske, mutta tämä on jäänyt yleisölle epäselväksi. Aina, kun oikeus tulla unohdetuksi nousee julkisen keskustelun aiheeksi, tiedotusvälineille alkaa sadella pyyntöjä poistaa tai muuttaa verkossa julkaistuja sisältöjä. Mitä enemmän ihmiset kiinnostuvat oman digitaalisen jalanjälkensä siivoamisesta, sitä enemmän poistopyynnöt työllistävät toimituksia.

Oikeus tulla unohdetuksi asettaa lehdistön- ja sananvapauden vastakkain yksilön yksityisyydensuojan kanssa. Kumpi on tärkeämpää, yleisön oikeus tietää vai yksilön oikeus tulla unohdetuksi? Kuka tekee päätökset ja millä kriteereillä?

 

Useat päätoimittajat toivoivat viime vuonna Julkisen sanan neuvostolta selkeää ohjeistusta verkkosisältöjen poistopyyntöjen käsittelyyn. JSN kuuli 22 päätoimittajaa, joista valtaosa kertoi saaneensa pyyntöjä erilaisten sisältöjen poistamisesta. Pyyntöjä tuli tyypillisesti vain muutamia vuodessa, ja puolet päätoimittajista kertoi suostuneensa pyyntöihin 1 – 3 kertaa vuodessa. Viisi päätoimittajaa ei ollut suostunut kertaakaan.

JSN julkisti maaliskuussa 2018 lausuman, jonka mukaan poistopyyntöön suostumiseen pitää aina olla vahvat journalistiset perusteet. Päätöksen voi tehdä ainoastaan päätoimittaja, koska pyynnöllä voidaan pyrkiä vaikuttamaan tiedotusvälineeseen. Siihen suostuminen saattaa olla journalistisen päätösvallan luovuttamista toimituksen ulkopuolelle.

Verkkosisällön voi poistaa, jos päätoimittaja arvioi sen aiheuttavan yksityishenkilölle kohtuuttomia seurauksia. Päätoimittaja joutuu kuitenkin punnitsemaan näitä seurauksia yleisön tiedonsaantioikeuden ja historiankirjoituksen kannalta.

On tärkeää, ettei vaikkapa lehden verkkosivuilta poistettu tieto katoa kokonaan maailmasta. Se pitäisi säilyttää jonkinlaisessa arkistossa, kuten vaikka näköislehdessä.

Yksi JSN:lta ohjeistusta kaivanneista oli Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka. Hän saa poistopyyntöjä käsiteltäväkseen viikottain. Mukka kertoo, että pyynnöistä voi erottaa kolme perustyyppiä.

”Yksi on uutinen vanhasta rikostuomiosta, jonka ihminen katsoo haittaavan omaa elämäänsä ja mainettaan ja kenties elinkeinotoimintaa. Toinen on katumapäälle tulo, jos on vaikka antanut haastattelun henkilökohtaisista asioista. Moni selittää, ettei ymmärtänyt jutun jäävän verkkoon. Kolmas on jutusta koituvat ikävät seuraukset, äärimmäisissä tapauksissa turvallisuusriskit.”

Usein pyytäjän ongelma ei ole varsinaisesti siinä, että jokin asia löytyy Hesarin arkistosta, vaan että se löytyy hakutuloksista. Siksi Mukka ohjaa ihmisiä usein esittämään pyyntönsä Googlelle.

”Päätökset esimerkiksi nimen julkaisemisesta tehdään ennen julkaisua, eikä sitten mielellään lähdetä jälkikäteen väärentämään historiaa”, Mukka sanoo.

”Me noudatamme nyrkkisääntöä, jonka mukaan nimi voidaan julkaista yli kahden vuoden tuomioiden kohdalla. Silloin kyseessä on jo vakava rikos.”

Helsingin Sanomat poistaa nimiä tai muita sisältöjä erittäin harvoin, mutta se on mahdollista, jos pyytäjä pystyy uskottavasti osoittamaan, että asia aiheuttaa hänelle kohtuuttomia seurauksia. Vaikkapa elämäntilanteen muuttuminen ei riitä perusteluksi.

Ylen vastaavat toimittajat julkaisivat jo elokuussa 2016 kriteerit, joiden perusteella Yle voi poistaa sisältöjä verkkosivuiltaan. Lähtökohtana on, että Yle ei poista julkaisemiaan nettisisältöjä ulkopuolisen tahon vaatimuksesta. Poikkeuksellisista inhimillisistä syistä yhtiö voi kuitenkin harkita poistamista. Tällaisia ovat esimerkiksi onnettomuuden tai rikoksen uhrien suojeleminen tai alaikäisen turvallisuuden vaarantava tilanne.

Ylen journalististen standardien ja etiikan päällikkö Timo Huovinen on usein vastaavien toimittajien apuna, kun poistopyyntöjä käsitellään. Tyypillisesti poistopyynnöt kohdistuvat tekstipohjaisiin nettijuttuihin, mutta joskus pyydetään poistamaan myös kokonaisia tv- tai radio-ohjelmia Areenasta tai Elävästä arkistosta. Näihin Yle ei ole suostunut, ja myös verkon uutisjuttujen muokkaaminen on hyvin harvinaista.

Yleensä yhtiö kieltäytyy muutoksista ja ehdottaa pyytäjälle, että tämä ottaisi yhteyttä Googleen.

”Pyyntöjä tulee laidasta laitaan. Joku saattaa haluta eroon vanhoista vaalikonevastauksistaan, jotakuta ei miellytä enää vanha valokuva”, Huovinen kertoo.

Huovisen mielestä työnjako median ja Googlen välillä on selkeä.

”Tottakai medialla on aina vastuu omista julkistamisistaan. Mutta jos juttu on tehty hyvin ja eettisiä periaatteita noudattaen, se kestää kyllä aikaa. Se on osa historiankirjoitusta, eikä meidän pidä vääristellä historiaa.”

Ihmiset pyytävät tiedotusvälineitä poistamaan kaikenlaista, minkä he kokevat tavalla tai toisella noloksi. Etelä-Suomen Sanomien uutispäällikkö Juha Honkonen antaa pari esimerkkiä. Hän teki aiemmin päätöksiä itse työskennellessään toimituspäällikkönä, mutta toimitus on JSN:n maaliskuisen linjauksen jälkeen ohjannut pyynnöt suoraan päätoimittajalle.

”Paikalliseen missikisaan ilmoittautunut nuori nainen halusi, että hänestä aiemmin tehty haastattelu poistettaisiin. Siinä hän esiintyi työpaikallaan arkisessa asussa ja ilman meikkiä. Emme tietenkään suostuneet pyyntöön”, Honkonen kertoo.

Nainen ilmoitti, ettei anna enää Etelä-Suomen Sanomille haastatteluja, mutta antoi kuitenkin, kun voitti kauneuskilpailun.

Toisessa tapauksessa lukija halusi poistaa kotikatunsa nimen uutisesta, jossa kerrottiin ilman ajokorttia kaahailleesta nuoresta miehestä. Tässäkään tapauksessa perusteita uutisen muuttamiseen ei ollut.

Alaikäisten ja nuorten suhteen lehti on suosinut helläkätistä linjaa. Esimerkiksi abiristeilystä kertovan jutun nettiversiosta poistettiin yksi valokuva, jossa näkyi humalaisen näköisiä, tunnistettavissa olevia nuoria.

”Jutussa oli paljon kuvia, joten yhden poistaminen ei sinänsä muuttanut journalistista sisältöä.”

Honkonen arvioi Etelä-Suomen Sanomien saaneen viime vuosina kymmenkunta poistopyyntöä vuosittain. ”Tänä vuonna tahti tuntuu hieman kiihtyneen. Saattaa johtua siitä, että EU:n tietosuoja-asetus on ollut esillä. Ihmiset ovat ehkä tietoisempia yksityisyyteen liittyvistä asioista”, Honkonen sanoo.

”Yleensä poistamme koko jutun, jos jotakin poistamme. Se on nopeinta ja selkeintä.”

 

Vaikka toimituksilla on nyt käytettävissään JSN:n ohjeistus, linjanveto yksityisen ja julkisen välillä on kaikkea muuta kuin ratkaistu kysymys.

Tiedotusvälineet sysäävät mielellään vastuun hakukoneyhtiöille ja vetoavat omaan tehtäväänsä historiankirjoittajina. Uutisarkistojen historia on kuitenkin kaukana kattavasta.

Ovathan rikosuutisetkin aina valintoja. Kun yhdestä rikostuomiosta tehdään uutinen, toisen vastaava teko jää huomiotta, koska se ei täytä uutiskriteerejä, koska uutispäällikkövuorossa on Satu eikä Jaska, tai koska palstat ovat jo täynnä. Niinpä yksi saa vankilatuomion päälle julkisuusrangaistuksen, mutta toinen ei.

Päätoimittajat joutuvat jatkossa pohtimaan yhä useammin, mikä on oikein ja oikeudenmukaista.

Toistaiseksi oikeutta tulla unohdetuksi käsitellään silti nimenomaan käytännöllisenä kysymyksenä, ei niinkään eettisenä ongelmana, sanoo mediaetiikkaan perehtynyt viestinnän tutkija Heikki Heikkilä Tampereen yliopistosta.

”Tilanne on uusi, joten selviä eettisiä normeja tai sääntöjä ei ole vielä olemassa. Ensin pitää kerryttää kokemusta, jotta voidaan ymmärtää paremmin, mitä poistopyynnöissä ajetaan takaa ja missä määrin asiat koskevat juuri journalismia.”

Heikkilä muistuttaa, että siinä missä vanhoja rikosuutisia joutui ennen etsimään kirjastosta mikrofilmiltä, niihin voi nyt törmätä jopa sattumanvaraisesti verkossa.

”Yksityisen ja julkisen raja liikkuu ja muuttuu hämärämmäksi koko ajan. Journalismi on itsekin ollut sitä hämärtämässä. Rajankäynnissä on epäselvyyttä, ja se synnyttää kaikenlaista selvityspyyntöä.”

Epämääräisyys mitä luultavimmin jatkuu, arvelee Heikkilä. Tilanteeseen tuskin löytyy yhtä juridista tai muutakaan patenttiratkaisua.

 

On todennäköistä, että poistamispyynnöt yleistyvät entisestään. Tiedotusvälineiden verkkosivustot ja -arkistot kasvavat koko ajan. Mitä enemmän uutisia, haastatteluja, valokuvia ja videoita, sitä enemmän on toki myös mahdollisuuksia katua ja nolostua.

Brittiläinen journalismin professori George Brock kirjoittaa kirjassaan Right to Be Forgotten, että useat toimitukset ympäri Eurooppaa ovat hiljalleen höllentäneet suhtautumistaan poistopyyntöihin, vaikka ne eivät yleensä kerrokaan linjauksistaan julkisesti verkkosivuillaan. Hakukoneyhtiöiden tapaan myös mediassa on ymmärretty, että pienetkin tiedonmuruset voivat olla yksilölle hyvinkin haitallisia, kun ne saavat suuren painoarvon.

Brock mainitsee, että espanjalainen El Pais seuraa entistä tarkemmin rikostuomioiden muutoksia eri oikeusasteissa ja täydentää uutisiaan sen mukaisesti. Lehti saattaa poistaa linkkejä yli 15 vuotta vanhoihin rikosjuttuihin.

Muutamat lehdet, kuten brittiläinen The Independent, ovat lähteneet Googlen kanssa vastakkaiselle linjalle ja julkaisseet listan Googlen poistamista linkeistä omiin arkistojuttuihinsa.

Helsingin Sanomien Antero Mukka huomauttaa, että yksityiselämän piiriin kuuluvat asiat ovat yleistyneet journalismin aihepiirinä. Tiedotusvälineet haluavat saada haastateltavat kertomaan vaikeista henkilökohtaisista asioista ja syvimmistä tunteistaan. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa juuri tällaiset jutut alkavat kaduttaa monia.

”Tämän päivän vinkkelistä ajattelen, että en herkästi näitäkään poistaisi, paitsi aivan poikkeuksellisesta syystä. Haastattelua tehdessä asiasta on kuitenkin sovittu ja henkilö on siihen vakaalla tahdolla lähtenyt”, Mukka sanoo.

 

Myös toimittajat haluaisivat joskus unohtaa vanhat tekonsa. Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2016 – 18 toiminut Robert Sundman kertoo saaneensa kautensa aikana juttujen poistopyyntöjä paitsi lukijoilta myös juttujen kirjoittajilta. Hän muistelee, että toimittajilta tuli reilun puolenkymmentä toivetta vanhojen juttujen poistamisesta Ylioppilaslehden verkkoarkistosta.

”En tietenkään suostunut yhteenkään pyyntöön”, Sundman sanoo.

Pyytäjien perustelut eivät olleet järin pitävällä pohjalla. Sundman arvelee, että toimittajat eivät vain olleet aikanaan ajatelleet, että jutut jäävät pitkiksi ajoiksi internetiin. Joskus nuorena kirjoitettu juttu saattaa tuntua vanhemmiten kiusalliselta.

”Suurin osa näistä tuli lehden avustajilta, jotka ovat aikoinaan kirjoittaneet joko useita juttuja tai satunnaisemmin. Kyseessä saattoi olla parikymmentä vuotta vanha juttu tai kohtuullisen tuore, vaikka vuonna 2013 julkaistu. Mutta yksikään näistä ei ollut mikään kohujuttu.”

Yleisön edustajien tavoin toimittajat joutuvat tyytymään siihen, että omat vanhat törttöilyt pysyvät ikuisesti verkossa – paitsi jos sotkujen siivoamiseen on tosi hyvät perusteet.


Kirjoittaja on JSN:n jäsen, mutta ei ollut paikalla kokouksessa, jossa päätettiin lausumasta verkkosisältöjen poistamisesta.



13 2018
Arkisto

Kuolet jos et lopeta

The New York Timesille työskennellyt toimittaja Mohamed Ibrahim oli työmatkalla Suomessa, kun asemiehet uhkasivat Somaliassa tappaa hänen perheensä hänen työnsä takia. Journalisti tapasi kolme Suomesta turvapaikkaa hakenutta journalistia. Ammatti tai vainon riskiryhmään kuuluminen eivät takaa turvapaikkaa Suomesta.

Poromiehen ääni

Saamelaiset kaipaavat perusteellisempaa ajankohtaisjournalismia. Aslak Paltto selvittää tapahtumien taustoja omassa A-studiossaan.

Surmattua bulgarialaistoimittaja Viktoria Marinovaa muistettiin hänen kotikaupungissaan Rusessa, missä hautajaiset pidettiin 12. lokakuuta. Suuren kansainvälisen huomion saanut surma ei maan viranomaisten mukaan liity Marinovan työhön.

Pahalta näyttää, Eurooppa

EU-tukien tutkiminen on tarkoittanut journalisteille putkareissuja Bulgariassa ja Kreikassa. Bulgarialainen tutkiva journalisti toivoo, että maassa surmatun televisiotoimittajan tapaus tutkittaisiin tarkemmin.

Ping, te siellä!

Nuorimmat ikäluokat lipuvat salakavalasti tubekanaville journalismin ulottumattomiin. Ja tämä on ihan meidän syytämme, kirjoittaa Elina Grundström.

Vihakampanja käynnistyy - toimi näin

Miten toimia, kun toimittaja joutuu masinoidun verkkovihan kohteeksi? Ota talteen Journalisti-lehden ohjeet vihakampanjan varalta kohteelle, esimiehille ja kollegoille.

Härliga, jobbiga möte

Vad gör egentligen en producent? Den där spindeln i nätet som borde ha koll på precis allt och som är den person en redaktör kan ty sig till i vått och torrt. Journalisten följde med Kia Svaetichin, innehållsproducent för kulturaktualiteter på Svenska Yle, under en arbetsdag.

Opiskelija Ilmo Ilkka on käyttänyt useita päiviä työnhakuun: ”Muistan, että viime vuonnakin harjoitustoimituksessa oli iso porukka kirjoittelemassa hakemuksia itsenäisyyspäivänä.”

Aikaistuva kesätyöhaku stressaa opiskelijoita

Kesätoimittajahaut aikaistuvat vuosi vuodelta opiskelijoiden harmiksi. Työnantajista osa on valmis siirtämään hakujen aloittamista myöhäisempään ajankohtaan.

Liiton vuosikokouksen yhteydessä toimittajien edustajat kokoontuivat yhteiselle illalliselle. Kuva on vuodelta 1931, jolloin liitto täytti kymmenen vuotta.

Journalistiliiton kaksijakoinen tarina

Journalistiliiton uusi historiateos kertoo, miten herrakerhosta kasvoi vahva ammattiliitto. Jäsenmäärä, vastuut ja itsetunto vahvistuivat, mutta työehtosopimuksia väännettäessä tekijänoikeudet ja freelancerit jäivät sivuun.

Riikka Kaartinen innostui yleistajuisesta kirjoittamisesta Suomen Luonnon #muutos-verkkolehden kautta ja päätyi lopulta toimittajaksi. ”Taustani ansiosta ymmärrän tutkijoiden kieltä ja niitä epävarmuuksia, joita tieteeseen liittyy. Toisaalta vaatii opettelua hyväksyä, että kaikkia tutkijalle merkittäviä yksityiskohtia ei voi jutuissa kertoa.”

Ankerias ihmisen jaloissa

Riikka Kaartisen ankeriasjuttu vaati runsaat taustatyöt. ”Vaikuttavin hetki oli, kun löysin Europolin ja Euroopan ankeriastyöryhmän dokumentit eurooppalaisen ankeriaan salakaupasta ja tajusin, miten valtavaa se on sekä volyymiltaan että rahavirroiltaan.”

Kuntalehden päätoimittajan Marja Honkakorven ympärillä ei ole toimitusta. Lehden tekijät ovat freelancereita, jotka työskentelevät kuka missäkin.

Sote siivittää Kuntalehteä

Päätoimittaja Marja Honkakorpi johtaa virtuaalitoimitusta, jonka asiantuntemusta arvostetaan.

Itse olet ekoterroristi

Mitä median pitäisi tehdä ilmastoasiassa? ”Jos uskaltaisin, ehdottaisin ansaintamallienkin uhalla jotain radikaalimpaa. Että ei vain 'oteta huomioon', vaan lopetetaan kaman mainostaminen, autoarvostelut, matkailulehdet ja grillireseptit”, kirjoittaa Marja Honkonen.

Maaseudun kuvaaja

Sanne Katainen aloitti 1. marraskuuta Maaseudun Tulevaisuuden vakituisena kuvaajana. Hänestä kamera on tasa-arvon väline.

Vesa-Matti Väärä iloitsee telinevoimisteluharjoituksissa sekä omasta kehityksestään että muiden onnistumisista.

Puhtia permannolta

Pää menee harjoituksissa tempuista sekaisin, mutta telinevoimistelun ansiosta Vesa-Matti Väärän on keikoilla helpompi ryömiä ottamaan kuvia.

Marko Laitalan mukaan liiton varainhoitajan toimeksiantoon kuuluu poistaa eettisiä ohjeita rikkovat yritykset liiton sijoitussalkusta.

Miljoonasalkulle uusi koti

Journalistiliiton sijoituksista 18 miljoonaa euroa on kiinni rahastoissa. Varoista kolmannes on ollut rahanpesuskandaalissa ryvettyneen Danske Bankin hoidossa.

Laajeneva haitari

Ruuat kallistuvat, hinnat nousevat, tapahtuu jopa suuria harppauksia ylöspäin! Missä luuraa taloustekstin ihminen, kysyy Vesa Heikkinen.

När verktygsbacken tryter

Det är intressant att den journalistiska analysen av Touko Aalto direkt gick till hur hård politiken är, skriver Dan Lolax. ”Kanske är vi också ointresserade av andra svar.”

Stalinin väikkyvät nimilistat

Jaana-Stiina Alakorpi sai tehtäväkseen haastatella Stalinin kuolemanleiriltä selviytyneen urhon ja päätti tehdä todella riipaisevan jutun.

Pitkä katse ja nähdyn tulkinta

Eeva Lennon kirjoittaa olevansa parantumaton journalisti, jota henkilökohtainen kokemus ilman faktoja ja historiallisia puitteita ei tyydytä – ja hyvä niin. Hänen toimittajaelämäkertansa ei sorru uskottavuutta rapauttavaan egoiluun.

Otavamediassa jo neljännet yt-neuvottelut

Otavamedia on aloittanut jo neljännet yt-neuvottelut tänä vuonna. Sen lisäksi neuvotteluja käydään A-lehdissä, Aamulehdessä ja Sanoma Media Finlandissa. Allerin neuvottelut johtivat 11 työntekijän irtisanomiseen, Kainuun Sanomien neuvottelut pitkiin lomautuksiin.

Saariselän mökkien hinnat ja varaaminen muuttuvat

Journalistiliiton Tunturimaja- ja Uutistunturi-lomahuoneistojen välitystä ja avainpalvelua hoitaa jatkossa Saariselän Keskusvaraamo. Muutoksen yhteydessä Journalistiliitto ottaa käyttöön uuden nettivarausjärjestelmän. Myös huoneiden hinnoittelu ja varausehdot muuttuvat.

Journalistiliitto: Alv-rahat työpaikoiksi

”Verohelpotus ei voi valua vain tärkeään kehitystyöhön tai omistajille. Osan rahasta on näyttävä uusina työpaikkoina. Päätöksellä tavoitellaan hyvää journalismia. Se tarvitsee tekijänsä”, sanoo puheenjohtaja Hanne Aho.

#visakvitton tvingar fram penningbesked

Journalisterna har bett de svenska Europaparlamentarikerna att redovisa för hur de använder sina ”kontorspengar”. Nu verkar envisheten ha haft effekt.

Hot tema på svenska seminariet

Journalistförbundets svenska seminarium ordnas i Tammerfors den 23 – 24 november.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta