Median elinkautinen

Rikokseen syyllistyneiden nimet pyörivät tiedotusvälineiden nettiarkistossa, vaikka ne olisi jo pyyhitty rikosrekisteristä. Mediassa ollaan uuden äärellä: Onko elinkautinen julkisuusrangaistus oikein? Onko juttujen poistaminen historian vääristelyä?
JOURNALISTI
19.10.2018

Johanna Vehkoo, teksti
Ville Tietäväinen, kuvitus

Viittäkymppiä lähestyvä suomalaismies kirjoitti taannoin sähköpostia Helsingin Sanomien päätoimittajille Kaius Niemelle ja Antero Mukalle. Mies kertoi syyllistyneensä törkeään huumausainerikokseen vuosituhannen vaihteessa, alle kolmekymppisenä. Hän sai tuomion ja istui sen. Vankilasta hän vapautui 2004.

Kun miehen nimeä haki Googlesta, hakutulosten kärkeen ilmestyi Helsingin Sanomien yli 15 vuotta vanha uutinen vankilatuomiosta.

Mies pyysi kohteliaasti, että uutinen poistettaisiin. Hän vetosi sähköpostissaan erittäin harvinaiseen sukunimeensä ja lapsiinsa, joista nuorimmat eivät tiedä tuomiosta.

Mies toimii yrittäjänä, ja hänen työnsä on sen luonteista, että sitä tehdään omilla kasvoilla ja persoonalla. Hän tapaa paljon asiakkaita kasvotusten. Mies arvelee, että asiakkaat googlettavat hänet ennen kuin tekevät päätöksen palveluiden ostamisesta.

”En tietenkään voi tietää, moniko asiakas on jättänyt minut väliin tämän uutisen takia”, mies sanoo Journalistin haastattelussa.

”Muutama vuosi sitten muutin ulkomailta takaisin Suomeen ja aloin etsiä töitä. En päässyt edes työhaastatteluihin.”

Työnhakijan googlaaminen ilman tämän suostumusta on laitonta, mutta monet työnantajat tekevät sitä silti.

Mies teki jo vuonna 2014 Googlelle pyynnön poistaa hänen huumetuomiotaan koskevat linkit hakutuloksista. Hakukoneyhtiö hylkäsi pyynnön. Piti siis lähestyä asiasta uutisoineita lehtiä. Kaleva poisti miestä koskevan uutisen verkkoarkistostaan jo 2014. Helsingin Sanomia mies lähestyi vasta tänä vuonna.

Hesarin juttu ei aiemmin noussut niin korkealle, kun Googlesta teki haun nimelläni. Jokin on viime aikoina muuttunut, ja se alkoi tulla ihan hakutulosten kärkeen. Lisäksi kilpaileva yrittäjä käytti uutista minua vastaan ja lähetti sen asiakkaalle.”

Helsingin Sanomat ei poistanut uutista kokonaan, mutta miehen nimeä siinä ei enää ole. Mies on tyytyväinen päätökseen.

”Minusta se on oikeudenmukainen tapa. Olisi hyvä, jos rikosuutisista poistettaisiin nimet tietyn ajan kuluttua automaattisesti”, hän sanoo.

Tiedot ehdollisista ja enintään viiden vuoden ehdottomista vankeustuomioista poistetaan rikosrekisteristä 5 – 20 vuoden kuluttua tuomion lainvoimaisuudesta.

”Mediajulkisuus on siihen päälle lisärangaistus”, mies sanoo.

 

Tiedotusvälineiden nettiarkistot ovat tulleet siihen ikään, että niistä löytyy lukuisia yli 15 vuotta vanhoja rikosuutisia. Nimet siis pyörivät tiedotusvälineissä usein vielä senkin jälkeen, kun ne on jo pyyhitty rikosrekisteristä. Toimituksissa ollaan uuden äärellä. Pitääkö poistopyyntöihin suostua? Jos, niin millaisiin pyyntöihin? Poistetaanko koko juttu vai vain jokin yksittäinen tieto, nimi tai valokuva? Miten poistoista kerrotaan lukijalle?

EU:n korkein tuomioistuin velvoitti jo vuonna 2014 hakukoneyhtiöt poistamaan linkkejä hakutuloksista tiettyjen ehtojen täyttyessä. Tätä kutsutaan nimityksellä ”oikeus tulla unohdetuksi”. Sisällöt eivät katoa internetistä, mutta tavallisella Google-haulla niitä ei enää saa näkyviin. Google ei kerro, millä perusteilla se suostuu poistopyyntöön tai jättää sen huomiotta.

Lehdistöä EU-tuomioistuimen määräys ei koske, mutta tämä on jäänyt yleisölle epäselväksi. Aina, kun oikeus tulla unohdetuksi nousee julkisen keskustelun aiheeksi, tiedotusvälineille alkaa sadella pyyntöjä poistaa tai muuttaa verkossa julkaistuja sisältöjä. Mitä enemmän ihmiset kiinnostuvat oman digitaalisen jalanjälkensä siivoamisesta, sitä enemmän poistopyynnöt työllistävät toimituksia.

Oikeus tulla unohdetuksi asettaa lehdistön- ja sananvapauden vastakkain yksilön yksityisyydensuojan kanssa. Kumpi on tärkeämpää, yleisön oikeus tietää vai yksilön oikeus tulla unohdetuksi? Kuka tekee päätökset ja millä kriteereillä?

 

Useat päätoimittajat toivoivat viime vuonna Julkisen sanan neuvostolta selkeää ohjeistusta verkkosisältöjen poistopyyntöjen käsittelyyn. JSN kuuli 22 päätoimittajaa, joista valtaosa kertoi saaneensa pyyntöjä erilaisten sisältöjen poistamisesta. Pyyntöjä tuli tyypillisesti vain muutamia vuodessa, ja puolet päätoimittajista kertoi suostuneensa pyyntöihin 1 – 3 kertaa vuodessa. Viisi päätoimittajaa ei ollut suostunut kertaakaan.

JSN julkisti maaliskuussa 2018 lausuman, jonka mukaan poistopyyntöön suostumiseen pitää aina olla vahvat journalistiset perusteet. Päätöksen voi tehdä ainoastaan päätoimittaja, koska pyynnöllä voidaan pyrkiä vaikuttamaan tiedotusvälineeseen. Siihen suostuminen saattaa olla journalistisen päätösvallan luovuttamista toimituksen ulkopuolelle.

Verkkosisällön voi poistaa, jos päätoimittaja arvioi sen aiheuttavan yksityishenkilölle kohtuuttomia seurauksia. Päätoimittaja joutuu kuitenkin punnitsemaan näitä seurauksia yleisön tiedonsaantioikeuden ja historiankirjoituksen kannalta.

On tärkeää, ettei vaikkapa lehden verkkosivuilta poistettu tieto katoa kokonaan maailmasta. Se pitäisi säilyttää jonkinlaisessa arkistossa, kuten vaikka näköislehdessä.

Yksi JSN:lta ohjeistusta kaivanneista oli Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka. Hän saa poistopyyntöjä käsiteltäväkseen viikottain. Mukka kertoo, että pyynnöistä voi erottaa kolme perustyyppiä.

”Yksi on uutinen vanhasta rikostuomiosta, jonka ihminen katsoo haittaavan omaa elämäänsä ja mainettaan ja kenties elinkeinotoimintaa. Toinen on katumapäälle tulo, jos on vaikka antanut haastattelun henkilökohtaisista asioista. Moni selittää, ettei ymmärtänyt jutun jäävän verkkoon. Kolmas on jutusta koituvat ikävät seuraukset, äärimmäisissä tapauksissa turvallisuusriskit.”

Usein pyytäjän ongelma ei ole varsinaisesti siinä, että jokin asia löytyy Hesarin arkistosta, vaan että se löytyy hakutuloksista. Siksi Mukka ohjaa ihmisiä usein esittämään pyyntönsä Googlelle.

”Päätökset esimerkiksi nimen julkaisemisesta tehdään ennen julkaisua, eikä sitten mielellään lähdetä jälkikäteen väärentämään historiaa”, Mukka sanoo.

”Me noudatamme nyrkkisääntöä, jonka mukaan nimi voidaan julkaista yli kahden vuoden tuomioiden kohdalla. Silloin kyseessä on jo vakava rikos.”

Helsingin Sanomat poistaa nimiä tai muita sisältöjä erittäin harvoin, mutta se on mahdollista, jos pyytäjä pystyy uskottavasti osoittamaan, että asia aiheuttaa hänelle kohtuuttomia seurauksia. Vaikkapa elämäntilanteen muuttuminen ei riitä perusteluksi.

Ylen vastaavat toimittajat julkaisivat jo elokuussa 2016 kriteerit, joiden perusteella Yle voi poistaa sisältöjä verkkosivuiltaan. Lähtökohtana on, että Yle ei poista julkaisemiaan nettisisältöjä ulkopuolisen tahon vaatimuksesta. Poikkeuksellisista inhimillisistä syistä yhtiö voi kuitenkin harkita poistamista. Tällaisia ovat esimerkiksi onnettomuuden tai rikoksen uhrien suojeleminen tai alaikäisen turvallisuuden vaarantava tilanne.

Ylen journalististen standardien ja etiikan päällikkö Timo Huovinen on usein vastaavien toimittajien apuna, kun poistopyyntöjä käsitellään. Tyypillisesti poistopyynnöt kohdistuvat tekstipohjaisiin nettijuttuihin, mutta joskus pyydetään poistamaan myös kokonaisia tv- tai radio-ohjelmia Areenasta tai Elävästä arkistosta. Näihin Yle ei ole suostunut, ja myös verkon uutisjuttujen muokkaaminen on hyvin harvinaista.

Yleensä yhtiö kieltäytyy muutoksista ja ehdottaa pyytäjälle, että tämä ottaisi yhteyttä Googleen.

”Pyyntöjä tulee laidasta laitaan. Joku saattaa haluta eroon vanhoista vaalikonevastauksistaan, jotakuta ei miellytä enää vanha valokuva”, Huovinen kertoo.

Huovisen mielestä työnjako median ja Googlen välillä on selkeä.

”Tottakai medialla on aina vastuu omista julkistamisistaan. Mutta jos juttu on tehty hyvin ja eettisiä periaatteita noudattaen, se kestää kyllä aikaa. Se on osa historiankirjoitusta, eikä meidän pidä vääristellä historiaa.”

Ihmiset pyytävät tiedotusvälineitä poistamaan kaikenlaista, minkä he kokevat tavalla tai toisella noloksi. Etelä-Suomen Sanomien uutispäällikkö Juha Honkonen antaa pari esimerkkiä. Hän teki aiemmin päätöksiä itse työskennellessään toimituspäällikkönä, mutta toimitus on JSN:n maaliskuisen linjauksen jälkeen ohjannut pyynnöt suoraan päätoimittajalle.

”Paikalliseen missikisaan ilmoittautunut nuori nainen halusi, että hänestä aiemmin tehty haastattelu poistettaisiin. Siinä hän esiintyi työpaikallaan arkisessa asussa ja ilman meikkiä. Emme tietenkään suostuneet pyyntöön”, Honkonen kertoo.

Nainen ilmoitti, ettei anna enää Etelä-Suomen Sanomille haastatteluja, mutta antoi kuitenkin, kun voitti kauneuskilpailun.

Toisessa tapauksessa lukija halusi poistaa kotikatunsa nimen uutisesta, jossa kerrottiin ilman ajokorttia kaahailleesta nuoresta miehestä. Tässäkään tapauksessa perusteita uutisen muuttamiseen ei ollut.

Alaikäisten ja nuorten suhteen lehti on suosinut helläkätistä linjaa. Esimerkiksi abiristeilystä kertovan jutun nettiversiosta poistettiin yksi valokuva, jossa näkyi humalaisen näköisiä, tunnistettavissa olevia nuoria.

”Jutussa oli paljon kuvia, joten yhden poistaminen ei sinänsä muuttanut journalistista sisältöä.”

Honkonen arvioi Etelä-Suomen Sanomien saaneen viime vuosina kymmenkunta poistopyyntöä vuosittain. ”Tänä vuonna tahti tuntuu hieman kiihtyneen. Saattaa johtua siitä, että EU:n tietosuoja-asetus on ollut esillä. Ihmiset ovat ehkä tietoisempia yksityisyyteen liittyvistä asioista”, Honkonen sanoo.

”Yleensä poistamme koko jutun, jos jotakin poistamme. Se on nopeinta ja selkeintä.”

 

Vaikka toimituksilla on nyt käytettävissään JSN:n ohjeistus, linjanveto yksityisen ja julkisen välillä on kaikkea muuta kuin ratkaistu kysymys.

Tiedotusvälineet sysäävät mielellään vastuun hakukoneyhtiöille ja vetoavat omaan tehtäväänsä historiankirjoittajina. Uutisarkistojen historia on kuitenkin kaukana kattavasta.

Ovathan rikosuutisetkin aina valintoja. Kun yhdestä rikostuomiosta tehdään uutinen, toisen vastaava teko jää huomiotta, koska se ei täytä uutiskriteerejä, koska uutispäällikkövuorossa on Satu eikä Jaska, tai koska palstat ovat jo täynnä. Niinpä yksi saa vankilatuomion päälle julkisuusrangaistuksen, mutta toinen ei.

Päätoimittajat joutuvat jatkossa pohtimaan yhä useammin, mikä on oikein ja oikeudenmukaista.

Toistaiseksi oikeutta tulla unohdetuksi käsitellään silti nimenomaan käytännöllisenä kysymyksenä, ei niinkään eettisenä ongelmana, sanoo mediaetiikkaan perehtynyt viestinnän tutkija Heikki Heikkilä Tampereen yliopistosta.

”Tilanne on uusi, joten selviä eettisiä normeja tai sääntöjä ei ole vielä olemassa. Ensin pitää kerryttää kokemusta, jotta voidaan ymmärtää paremmin, mitä poistopyynnöissä ajetaan takaa ja missä määrin asiat koskevat juuri journalismia.”

Heikkilä muistuttaa, että siinä missä vanhoja rikosuutisia joutui ennen etsimään kirjastosta mikrofilmiltä, niihin voi nyt törmätä jopa sattumanvaraisesti verkossa.

”Yksityisen ja julkisen raja liikkuu ja muuttuu hämärämmäksi koko ajan. Journalismi on itsekin ollut sitä hämärtämässä. Rajankäynnissä on epäselvyyttä, ja se synnyttää kaikenlaista selvityspyyntöä.”

Epämääräisyys mitä luultavimmin jatkuu, arvelee Heikkilä. Tilanteeseen tuskin löytyy yhtä juridista tai muutakaan patenttiratkaisua.

 

On todennäköistä, että poistamispyynnöt yleistyvät entisestään. Tiedotusvälineiden verkkosivustot ja -arkistot kasvavat koko ajan. Mitä enemmän uutisia, haastatteluja, valokuvia ja videoita, sitä enemmän on toki myös mahdollisuuksia katua ja nolostua.

Brittiläinen journalismin professori George Brock kirjoittaa kirjassaan Right to Be Forgotten, että useat toimitukset ympäri Eurooppaa ovat hiljalleen höllentäneet suhtautumistaan poistopyyntöihin, vaikka ne eivät yleensä kerrokaan linjauksistaan julkisesti verkkosivuillaan. Hakukoneyhtiöiden tapaan myös mediassa on ymmärretty, että pienetkin tiedonmuruset voivat olla yksilölle hyvinkin haitallisia, kun ne saavat suuren painoarvon.

Brock mainitsee, että espanjalainen El Pais seuraa entistä tarkemmin rikostuomioiden muutoksia eri oikeusasteissa ja täydentää uutisiaan sen mukaisesti. Lehti saattaa poistaa linkkejä yli 15 vuotta vanhoihin rikosjuttuihin.

Muutamat lehdet, kuten brittiläinen The Independent, ovat lähteneet Googlen kanssa vastakkaiselle linjalle ja julkaisseet listan Googlen poistamista linkeistä omiin arkistojuttuihinsa.

Helsingin Sanomien Antero Mukka huomauttaa, että yksityiselämän piiriin kuuluvat asiat ovat yleistyneet journalismin aihepiirinä. Tiedotusvälineet haluavat saada haastateltavat kertomaan vaikeista henkilökohtaisista asioista ja syvimmistä tunteistaan. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa juuri tällaiset jutut alkavat kaduttaa monia.

”Tämän päivän vinkkelistä ajattelen, että en herkästi näitäkään poistaisi, paitsi aivan poikkeuksellisesta syystä. Haastattelua tehdessä asiasta on kuitenkin sovittu ja henkilö on siihen vakaalla tahdolla lähtenyt”, Mukka sanoo.

 

Myös toimittajat haluaisivat joskus unohtaa vanhat tekonsa. Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2016 – 18 toiminut Robert Sundman kertoo saaneensa kautensa aikana juttujen poistopyyntöjä paitsi lukijoilta myös juttujen kirjoittajilta. Hän muistelee, että toimittajilta tuli reilun puolenkymmentä toivetta vanhojen juttujen poistamisesta Ylioppilaslehden verkkoarkistosta.

”En tietenkään suostunut yhteenkään pyyntöön”, Sundman sanoo.

Pyytäjien perustelut eivät olleet järin pitävällä pohjalla. Sundman arvelee, että toimittajat eivät vain olleet aikanaan ajatelleet, että jutut jäävät pitkiksi ajoiksi internetiin. Joskus nuorena kirjoitettu juttu saattaa tuntua vanhemmiten kiusalliselta.

”Suurin osa näistä tuli lehden avustajilta, jotka ovat aikoinaan kirjoittaneet joko useita juttuja tai satunnaisemmin. Kyseessä saattoi olla parikymmentä vuotta vanha juttu tai kohtuullisen tuore, vaikka vuonna 2013 julkaistu. Mutta yksikään näistä ei ollut mikään kohujuttu.”

Yleisön edustajien tavoin toimittajat joutuvat tyytymään siihen, että omat vanhat törttöilyt pysyvät ikuisesti verkossa – paitsi jos sotkujen siivoamiseen on tosi hyvät perusteet.


Kirjoittaja on JSN:n jäsen, mutta ei ollut paikalla kokouksessa, jossa päätettiin lausumasta verkkosisältöjen poistamisesta.



2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta