Perästä piti kuulua, mutta Markku Lappalainen lähti silti metsävaatteissaan juttukeikalle.
Turun Sanomien aamupalaveri 1980-luvun puolivälissä. Työlistalla ei ole nimeäni eikä aiemmin sopimaani keikkaa. Voinpa kertoa sen tilaisuuden päätteeksi, että aihe tulee kirjatuksi suunnitelmiin.
Uutispäällikkö käy läpi päivän agendaa: kunnallispolitiikkaa, taloutta, kulttuuria, urheilua, uutisseurantaa. Aika harmaan arkinen on lista. Niin on päiväkin.
”Ja Markku menee kuvaajan kanssa maaherran vastaanotolle”, uutispäällikkö toteaa lopuksi.
”Ei mene, minä menen metsään”, sanon.
”Kieltäydytkö sinä työtehtävästä?”
”Määräätkö sinä minut virastotalon juhlavastaanotolle, kumisaappaat jalassa?”
”Sinä menet”, komento kuuluu.
Selitän, ettei ole ihan fiksua mennä metsävaatteissa pippaloihin, joissa väki kulkee tummissa – kunniamerkit rintapielissä.
Sanoja sinkoilee, posket punertuvat. Vänkäilemme aikamme, muut kaikkoavat vähin äänin hommiinsa.
”Tähän palaamme vielä, perästä kuuluu, Markku”, uutispäällikkö summaa.
Menen siis. Metsään, Pöytyälle. Tutustun luontoa säästävään metsänhoitoon.
Asiantuntijani metsänhoitaja kertoo, kuinka luonnon erityiset piirteet otetaan huomioon, kun leimikoita suunnitellaan. Metsänomistaja laskeskelee, kuinka monta kallista runkoa pitää jättää pystyyn mokoman vuoksi.
Keikalla mietin, tuleeko kutsu puhutteluun. Saanko moitteita tai peräti varoituksen – ja jos, niin mistä syystä?
Tähän päivään mennessä asiaan ei ole palattu, perästä ei ole kuulunut mitään. Ei hiiskaustakaan yli kolmeenkymmeneen vuoteen.
Uusimmassa lehdessä
- Paikallismedia kytkee ihmiset yhteisöönsä. Alajärvelle muuttanut Jukka Vuorio huomasi tarttuvansa pikkukunnan uutisiin sitä painokkaammin, mitä synkemmältä maailma muussa mediassa näyttää.
- Yleisön luottamus täytyy ansaita yhä uudelleen
- Journalistin ohjeiden uudistusehdotukseen paljon kommentteja – ”On jätettävä tilaa myös journalismin houkuttelevuudelle”
- Palkaton sairauspäivä huolettaa – liitto ei hyväksy ehdotusta, jos sitä esitetään neuvotteluissa
