Epäkorrektin puolustuspuhe

Mitä saa sanoa? Ja mitä ei? Kysymys on ajankohtainen.

Mielipiteiden julkaisemiseen on ennennäkemättömästi mahdollisuuksia, mutta sananvapaus voi huonosti. Sosiaalisen median yleistyessä esitettiin ruusuisia kuvitelmia siitä, miten vapaus tulee lisääntymään, mutta pieleen meni. Emme saaneet vapautta vaan vihaa.

Nyt sananvapaus ei ole suosittua. Puhutaan vihapuheesta ja valemediasta. Saksan vihapuhelaki johti satiirilehden Twitter-tilin sulkemiseen. Suomessa on iloittu valemedia MV-lehden vaikeuksista ja harmiteltu, että sen omistajaa ei ole saatu oikeuteen.

Kun olen tällä palstalla puolustanut myös fasisteiksi ja rasisteiksi koettujen oikeutta julkaista ajatuksiaan, olen havainnut kavereiden lakkaavan tervehtimästä.

Sananvapauden paradoksi on, että se on hyödyllisimmillään siellä, missä sanoja harkitaan. Viha ja valehtelu taas kaventavat kaikkien vapautta.

Sanat ovat tekoja. Vaikka sananvapautta pidetään tärkeänä arvona, emme hyväksy kaikkien tekojen emmekä siksi kaikkien sanojenkaan vapautta. Sananvapauden tulee kuitenkin olla paljon laajempi kuin muiden tekojen vapaus. Se käsittää paitsi järkevät ja rakentavat, myös monet inhottavat ja vaaralliset viestit, muuten kyseessä ei ole oikea vapaus.

Ratkaisu vihan ja valheen ongelmaan tulisi useimmiten olla sietäminen, ei kieltäminen. Kukaan ei nimittäin voi ennakolta päättää, mikä viesti on tärkeä. Ihmisen mielessä itävät paitsi hyvat perustelut ja kauniit argumentit, myös unet ja höpinät.

On vain tapana uskoa, että vapaus on hyvä asia. Että yhteiskunnan kehitykselle ovat moraaliset ja moraalittomat, korrektit ja epäkorrektit tekstit viime kädessä yhtä tärkeitä.

Helsingin Sanomat kertoi 10. tammikuuta liettualaisesta kirjailijasta Ruta Vanagaitesta. Hän ei uskalla poistua kotoaan julkaistuaan epämiellyttäviä totuuksia kansallissankariksi kohotetusta partisaanijohtajasta. Vanagaite kertoo, että nyky-Liettuassa ihmiset pelkäävät omia mielipiteitään.

Ymmärrän tämän hyvin, sillä minäkin pelkään mielipiteitäni. Harva se päivä ajattelen julkaisevani ajatukseni sosiaalisessa mediassa ja peräännyn. Ymmärrän, että mielipiteeni on vastoin yleistä makua. Että tuttuni, esimieheni ja ystäväni hämmästyisivät liikaa.

Samalla soimaan itseäni siitä, että rajoitan vapauttani.

Vapaus on vaikeaa, ei hauskaa. On opittava elämään vapaana toisten vapaiden maailmassa, vihan ja outojen ajatusten kanssa, sekä muiden että ennen kaikkea omien.

Yhteiskunta on koulutuksella ja moraalilla rakennettava vahvaksi niin, että sitä ei horjuta yksikään netissä mesoava pölvästi. Samalla kaikkien on annettava puhua. Kuunnella tai närkästyä ei sen sijaan ole pakko.

Sananvapaus kuuluu niillekin, joiden kanssa olen eri mieltä. Se kuuluu fasisteille ja anarkisteille. Se kuuluu niille, jotka inhoavat homoja tai naisia, tai minua. Niille, jotka haluavat kieltää toisten vapaudet. Sananvapaus kuuluu islamisteille ja evoluution kieltäjille, Laura Huhtasaarelle, Johan Bäckmanillle ja Ilja Janitskinille.

Ikävä, ikävä juttu, kuten syöpä. Mutta sen kanssa voi oppia elämään.