Närkästyksen aika

S(u)omessa käyttää yhä vähemmän valtaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta ja yhä enemmän keskustelupalstoille kokoontuva närkästys, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Ihminen ei ole rationaalinen eläin. Journalistit arvostavat faktoja, mutta lukija kuluttaa myös tunteita.

Yhä useammin mediatapahtuma on tällainen: sana tai kuva, joka voidaan tulkita jotakuta loukkaavaksi, laukaisee paisuvan tunnereaktion, joka ilmenee somenärkästyksenä.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi oli suunniteltu juhlarahoja. Rahojen teemana olivat ikävät asiat, jotka kääntyvät hyviksi, esimerkiksi sisällissodan tuhoama maa, joka 35 vuotta myöhemmin järjesti menestyksekkäät olympialaiset.

Joskus menneisyydessä päivälehti olisi esitellyt rahat kahdella palstalla. Harva olisi niitä nähnyt. Näkymättömissä joku olisi pyöritellyt kolikkoa ja naurahtanut pilkallisesti.

Somen aikakaudella joku havaitsi teloituskuvan rahassa ja skandaali levisi kuin taikina vasussa. Viis siitä, että kuvan sanoma oli oikeastaan sovinto, kolme tuntia rahauutisen julkaisemisen jälkeen ministerin oli twiitattava. ”Kuva on täysin mauton”, hän kirjoitti rahoista, jotka oli itse hyväksynyt.

 

Kirjailija Pirkko Saisio käytti puheenvuoron, jossa hän sanoi, että Suomi on jakautunut ja ihmiset huutavat toisilleen pahantahtoisesti. Puoli kansaa keskeytti hetkeksi huutamisen sille toiselle puoliskolle ja alkoi sen sijasta huutaa Pirkko Saisiolle. Ei nimittäin olisi saanut sanoa, että väärässä olevaa kansanpuoliskoa voi yrittää ymmärtää.

S(u)omessa käyttää yhä vähemmän valtaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta ja yhä enemmän keskustelupalstoille kokoontuva närkästys. Suomalaisten ihailtu omakuva on Kimi Räikkönen, joka kommentoi jäätävän kuivasti niin hyviä kuin huonoja uutisia, mutta oikeat suomalaiset haluavat raivostua ja pillittää.

 

Sosiaalisen median paradoksi on, että se lisää keskustelua, mutta vähentää dialogia. Osallistumisen säännötkin muuttuvat. Mitä enemmän närkästymisellä voi vaikuttaa, sitä enemmän närkästytään.

Närkästyksen ajassa kaikki, mikä voidaan, tulkitaan väärin. Sarkasmille, monikerroksisille viesteille tai ihmisen vajavaisuudelle ei ole sijaa. Känniä ja läppää ei ole olemassa. Kaikki sanottu on aina huutoäänestys sukupuolten, maahanmuuttajien ja kantaväestön, maalaisten ja kaupunkilaisten sekä eläinten tasa-arvosta ja oikeuksista, joista tärkein on oikeus pahaan mieleen ja uhrin asemaan.

Joskus oli aika, jolloin valtiomies saatettiin arvokkaasti hautaan. Ministerit ja piispat valmistelivat puheet, lehdet kirjoittivat huolitellut nekrologit. Mutta ei enää.

Somemaailma olisi syönyt presidentti Mauno Koiviston elävältä. Koivisto avasi rajat Venäjältä saapuville siirtolaislaumoille eli oli inhottu ”suvakki”. Hän oli myös herätyskristillisen kodin kasvatti, joka ilmoitti ”inhoavansa ateisteja” eli oli eräänlainen Päivi Räsänen. Hän oli fundeeraaja, joka pidättäytyi kommenteista, mikä nykykie-lellä tarkoittaa, että hän ei hallinnut kriisiviestintää Twitterissä.

Someraivon kohteena Koivisto olisi mumissut, että ”ei pidä provosoitua, jos provosoidaan”. Kukaan ei kylläkään olisi kuullut, sillä nettipööpeli olisi möykännyt, että älä tule mulle selittämään tolkun ihmisistä, mä vihaan niitä.

16.6.2017
Facebook

Janne Saarikivi

janne.saarikivi@helsinki.fi

Kirjoittaja on kielitieteen tutkija, joka on toiminut professorina Helsingin yliopistossa sekä Parnasson ja Helsingin Sanomien kolumnistina.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta