Kotiinpaluu. Akseli Valmunen palasi dokumentoimaan lapsuudenlähiötään. ”Ryhdyin kuvaamaan vasta täältä muutettuani.”

Huomaamaton

JOURNALISTI
24.3.2017

Manu Haapalainen, teksti
Suvi-Tuuli Kankaanpää, kuvat

Lähiöidylli, Filippiinit, Palestiina ja työ puhelinmyyjänä tekivät Akseli Valmusesta valokuvaajan.

”Pienimuotoinen amerikkalainen unelma.”

Näin luonnehtii lapsuudenmaisemiaan Kuvajournalismi 2016 -kilpailussa kahden sarjan voittajana palkittu Akseli Valmunen. Hän asui kuusitoistavuotiaaksi läntisessä Turussa, rivitaloalueella Pansio-Pernon kaupunginosassa.

Paluu lapsuudenmaisemiin on yksi kuvaajan meneillään olevista projekteista vuodelle 2017. Valmunen kuvaa kotiseudustaan lähiökato-aiheista kuvasarjaa Helsingin Sanomien Suomi 100 -juttusarjaan.

Valmunen sanoo, että lapsuuden reitit ja miljööt ovat ennallaan, mutta eivät kuitenkaan ole. Alueen asujaimisto ei ole uudistunut. Lapset ovat muuttaneet pois, vanhenevat asukkaat sulkeutuneet koteihinsa. Juuri tätä palkittu valokuvaaja on saapunut vanhaan kotilähiöönsä dokumentoimaan.

”Alue ei ollut mitenkään loistelias, mutta tykkäsin siitä tosi paljon. Oli grillijuhlia, jopa lähimetsä haravoitiin talkoilla. Sellaista kivaa tavallisuutta. Nyt lapsuuden pelikenttäkin näyttää perunapellolta”, Valmunen huokaa.

Valmunen sanoo kaipaavansa lapsuuden idyllistä yhteisöllisyyden tunnetta. Hän toteaa olleensa hiukan epäsuosittu, koulussa huonosti pärjännyt lapsi.

”Silloin en päässyt kauheasti ääneen. Kuvaamalla pääsen. Valokuva antaa mahdollisuuksia luoda ilmapiirejä ja kertoa tarinoita”, Valmunen pohtii.

Kuvaajaksi ohjanneisiin lapsuuden asioihin kuuluu piirtäminen.

”Meillä oli veljeni kanssa yhteinen työpöytä, jonka päädyissä piirsimme. Koin sen tosi merkitykselliseksi.”

Enää hän ei juurikaan piirrä.

”Mutta ajattelen piirtämisen tekniikkaa koko ajan, en valokuvauksen. Ajattelen valokuvaamista piirtämisen kautta.”

 

Valmunen sanoo pitävänsä renessanssimaalareiden tavasta lastata kuvansa monimutkaisella, nykykatsojalle vaikeastikin aukeavalla symboliikalla. Siinä missä yksittäinenkin renessanssimaalaus on tarina tai tarinoiden verkko, Valmunen sanoo kertovansa omat tarinansa yksittäisen lehtikuvan sijaan mieluiten kuvasarjoilla.

Hän nimeää vaikuttajikseen hollantilaisen Venäjän-kuvaajan Rob Hornstran sekä virolaisen, renessanssimaisia kuvakerrostumia sommittelevan Aleksander Gronskyn.

”Omissa töissäni yksi kuva ei aina riitä kertomaan, mitä olen nähnyt. Jos kuvaan tapahtuman, haluan kuvata myös toisen näkökulman siihen tai jotain, joka siihen johti. Silloin tarinassani on alku ja loppu.”

Valmusen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle kuvaama sarja koirien kloonaamisesta Etelä-Koreassa kertoo muutaman kuvan voimalla nimenomaan tarinan, jonka kliimaksi on nyt vuoden lehtikuvana palkittu kuva vastasyntyneestä koiranpennusta.

Valmusen mentorinaan ylistämä Markus Jokela on nimittänyt nuoren kuvaajan tyyliä ”kliiniksi ja oudoksi”. Huomio osuu erityisen oikeaan juuri Korean kloonauskuvissa. Valmunen luo muutaman otoksen avulla pahaenteisen, puhtaan maailman, vieraan, mutta kokonaisen.

Työskentelytapansa Valmunen kertoo löytäneensä Lahden Muotoiluinstituutissa. Opintoihin kuului Stefan Bremerin vetämä kontaktikuvaamisen kurssi, joka vei opiskelijat Filippiineille.

”Yksi korumuotoilija sanoi, että siellä on paljon kultaa. Aloin kysellä kadulla, onko täällä kultakaivoksia. Kukaan ei puhunut mitään. Päättelin, että on.”

Opiskelijapoikaa ei noin vain päästetty kuvaamaan laittomiin kultakaivoksiin. Asia jäi vaivaamaan. Valmunen osti Suomeen palattuaan heti lennot takaisin. Taivuttelun jälkeen kuvaaminen onnistui. Syntyi kuvasarja Jewellery Miners.

”Rehellisesti sanottuna tunsin itseni ekoja kertoja rohkeaksi. Tuli selviytyjäolo ja kauhea nälkä päästä näkemään se, mikä on kiellettyä. Ajattelin ensimmäisen kerran selkeästi, että tämä voisi olla kiinnostava duuni. Sen jälkeen olin vaihdossa Palestiinassa, ja aloin oikeasti ajatella dokumentaristin vastuuta. Tajusin, että tekemisessä pitää olla joku järki.”

 

Valmunen pitää metodinaan eräänlaista huomaamattomuuttaan, taitoaan haihtua osaksi porukkaa. Esimerkiksi Kaustinen-sarjassaan, sähköyliherkkyytä kuvaavassa sarjassaan 3HZ – 300GHZ samoin kuin Filippiineillä kuvaaja on pyrkinyt ja päässyt kuvaamiensa ihmisten lähelle.

Kuvattavista ihmisistä saa intiimejä, paljon kertovia otoksia, kun on aidosti kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, Valmunen sanoo.

”Pitää osata kuunnella ihmisiä, ei niinkään puhua heille. Silloin ihmiset jopa pyytävät ottamaan kuvan. Eivät ehkä pyytämällä pyydä, mutta tilanne menee siihen, että he haluavat tulla kuvatuiksi, kun ovat jo kertoneet itsestään kaiken.”

Valmunen sanoo oppineensa kuuntelemista puhelinmyyjän työssä, ennen opiskelujaan Muotoiluinstituutissa.

”Olin siinä hyvä. Tienasin ihan hirveästi myymällä mainostilaa yrityksille”, Valmunen kertoo

”Olen huono turhanpäiväisessä löpinässä. Mutta siinä oli selkeät tavoitteet. Annoin ihmisten kertoa koko elämäntarinansa. Siellä sanottiin, että myynnistä 85 prosenttia on korvia, ei puhumista. Tämä ajatus auttaa myös valokuvauksessa. Siinä mielessä puhelinmyynti ja valokuvaus ovat ihan sama asia.”


Lue lisää: 

Kuvajournalismi 2016 -kilpailun voittajat

Rehellinen itselleen. Riina Rinne haluaa valita, mikä on riittävä aika paneutua kuhunkin tarinaan.

 



7 2019
Arkisto

Paluumuuttajat

Viestintätyö houkuttelee journalisteja, mutta kaikki eivät jää sille tielleen. Katri Makkonen ja muut palaajat kertovat nyt, mitä reissu opetti.

Kun sananvapautta loukataan, Suomen media ei puolusta itseään

”Suomi on sananvapauden kärkimaa niin kauan kuin media käyttää sananvapauttaan niin, ettei tärkeää miestä harmita”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Viestinnän ja journalismin sekoittuminen huolettavat, mutta väärästä syystä

”Viestinnän ja journalismin sekoittuminen on vaarallista ja johtaa journalismin uskottavuuden horjumiseen. Suurin uhka eivät kuitenkaan ole viestintäalalla piipahtaneet toimittajat”, kirjoittaa Maria Pettersson.

On vähän hassua puuhaa lukea uutisia televisiossa, Matti Rönkä

Ylen ykkösuutisankkurin toiveuni on kertoa kansalle vaalituloksista joka sunnuntai. ”Minä en innostu enää mistään”, Rönkä sanoo.

Näin syntyy ruokalehden juttu kauden sienistä

Glorian ruoka & viini tilasi freelance-ruokatoimittaja Anu Braskilta sieniruokajutun. Jutunteko alkoi kesäkuussa 2018. Juttu ilmestyi yli vuotta myöhemmin.

Kikylle ei ole media-alalla perusteita, ja siksi sen on aika mennä

”Media-alalla ei ole paljoa tekemistä Suomen viennin kanssa”, kirjoittaa edunvalvontajohtaja Petri Savolainen.

Ammattiliitot saivat kikystä tarpeekseen

Lisää työpaikkoja ja työlle tekijöitä. Syntyi kilpailukykysopimus eli kiky. Eniten siitä hyötyvät työnantajat.

”Kärpäsenpaskalla” on väliä

”Oikeaoppiset merkinnät osoittavat, että toimitus on kunnioittanut vieraiden kielten ominaispiirteitä”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vardagen är exotisk – och därför behövs utrikeskorrespondenter

”Publiken vill se vanlig afrikansk vardag, för det är något man sällan ser”, skriver Liselott Lindström.

”Lamppuja pitäisi syttyä päivittäin”

Turo Uskali aloitti Jyväskylän yliopiston journalistiikan apulaisprofessorina.

Kumottu kielteinen päätös on paras palaute turvaa hakevien journalistien auttamisesta

”Olen saanut tutustua arkisen sananvapauden sankareihin, jotka ovat paenneet henkensä edestä”, kirjoittaa Juha Rekola

Pikkukalsarit jalassa, väärä avain kädessä

” Palatessa avain ei käynytkään huoneeni oveen”, muistaa Simo Hyttinen.

Kaukomatkailija ja seikkailija on poissa

Kuolleita: Toimittaja Heikki Haapavaara 26. 3. 1956 Kajaani – 26. 8. 2019 Singapore

Intohimoinen toimittaja

Kuolleita: Toimittaja Janne Salomaa Helsinki 24. 4. 1984 – Helsinki 25. 8. 2019

Toimittaja henkeen ja vereen

Toimittaja Riitta Turunen 3. 4. 1961 Ilomantsi – 21. 7. 2019 Helsinki

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta