Kotiinpaluu. Akseli Valmunen palasi dokumentoimaan lapsuudenlähiötään. ”Ryhdyin kuvaamaan vasta täältä muutettuani.”

Huomaamaton

JOURNALISTI
24.3.2017

Manu Haapalainen, teksti
Suvi-Tuuli Kankaanpää, kuvat

Lähiöidylli, Filippiinit, Palestiina ja työ puhelinmyyjänä tekivät Akseli Valmusesta valokuvaajan.

”Pienimuotoinen amerikkalainen unelma.”

Näin luonnehtii lapsuudenmaisemiaan Kuvajournalismi 2016 -kilpailussa kahden sarjan voittajana palkittu Akseli Valmunen. Hän asui kuusitoistavuotiaaksi läntisessä Turussa, rivitaloalueella Pansio-Pernon kaupunginosassa.

Paluu lapsuudenmaisemiin on yksi kuvaajan meneillään olevista projekteista vuodelle 2017. Valmunen kuvaa kotiseudustaan lähiökato-aiheista kuvasarjaa Helsingin Sanomien Suomi 100 -juttusarjaan.

Valmunen sanoo, että lapsuuden reitit ja miljööt ovat ennallaan, mutta eivät kuitenkaan ole. Alueen asujaimisto ei ole uudistunut. Lapset ovat muuttaneet pois, vanhenevat asukkaat sulkeutuneet koteihinsa. Juuri tätä palkittu valokuvaaja on saapunut vanhaan kotilähiöönsä dokumentoimaan.

”Alue ei ollut mitenkään loistelias, mutta tykkäsin siitä tosi paljon. Oli grillijuhlia, jopa lähimetsä haravoitiin talkoilla. Sellaista kivaa tavallisuutta. Nyt lapsuuden pelikenttäkin näyttää perunapellolta”, Valmunen huokaa.

Valmunen sanoo kaipaavansa lapsuuden idyllistä yhteisöllisyyden tunnetta. Hän toteaa olleensa hiukan epäsuosittu, koulussa huonosti pärjännyt lapsi.

”Silloin en päässyt kauheasti ääneen. Kuvaamalla pääsen. Valokuva antaa mahdollisuuksia luoda ilmapiirejä ja kertoa tarinoita”, Valmunen pohtii.

Kuvaajaksi ohjanneisiin lapsuuden asioihin kuuluu piirtäminen.

”Meillä oli veljeni kanssa yhteinen työpöytä, jonka päädyissä piirsimme. Koin sen tosi merkitykselliseksi.”

Enää hän ei juurikaan piirrä.

”Mutta ajattelen piirtämisen tekniikkaa koko ajan, en valokuvauksen. Ajattelen valokuvaamista piirtämisen kautta.”

 

Valmunen sanoo pitävänsä renessanssimaalareiden tavasta lastata kuvansa monimutkaisella, nykykatsojalle vaikeastikin aukeavalla symboliikalla. Siinä missä yksittäinenkin renessanssimaalaus on tarina tai tarinoiden verkko, Valmunen sanoo kertovansa omat tarinansa yksittäisen lehtikuvan sijaan mieluiten kuvasarjoilla.

Hän nimeää vaikuttajikseen hollantilaisen Venäjän-kuvaajan Rob Hornstran sekä virolaisen, renessanssimaisia kuvakerrostumia sommittelevan Aleksander Gronskyn.

”Omissa töissäni yksi kuva ei aina riitä kertomaan, mitä olen nähnyt. Jos kuvaan tapahtuman, haluan kuvata myös toisen näkökulman siihen tai jotain, joka siihen johti. Silloin tarinassani on alku ja loppu.”

Valmusen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle kuvaama sarja koirien kloonaamisesta Etelä-Koreassa kertoo muutaman kuvan voimalla nimenomaan tarinan, jonka kliimaksi on nyt vuoden lehtikuvana palkittu kuva vastasyntyneestä koiranpennusta.

Valmusen mentorinaan ylistämä Markus Jokela on nimittänyt nuoren kuvaajan tyyliä ”kliiniksi ja oudoksi”. Huomio osuu erityisen oikeaan juuri Korean kloonauskuvissa. Valmunen luo muutaman otoksen avulla pahaenteisen, puhtaan maailman, vieraan, mutta kokonaisen.

Työskentelytapansa Valmunen kertoo löytäneensä Lahden Muotoiluinstituutissa. Opintoihin kuului Stefan Bremerin vetämä kontaktikuvaamisen kurssi, joka vei opiskelijat Filippiineille.

”Yksi korumuotoilija sanoi, että siellä on paljon kultaa. Aloin kysellä kadulla, onko täällä kultakaivoksia. Kukaan ei puhunut mitään. Päättelin, että on.”

Opiskelijapoikaa ei noin vain päästetty kuvaamaan laittomiin kultakaivoksiin. Asia jäi vaivaamaan. Valmunen osti Suomeen palattuaan heti lennot takaisin. Taivuttelun jälkeen kuvaaminen onnistui. Syntyi kuvasarja Jewellery Miners.

”Rehellisesti sanottuna tunsin itseni ekoja kertoja rohkeaksi. Tuli selviytyjäolo ja kauhea nälkä päästä näkemään se, mikä on kiellettyä. Ajattelin ensimmäisen kerran selkeästi, että tämä voisi olla kiinnostava duuni. Sen jälkeen olin vaihdossa Palestiinassa, ja aloin oikeasti ajatella dokumentaristin vastuuta. Tajusin, että tekemisessä pitää olla joku järki.”

 

Valmunen pitää metodinaan eräänlaista huomaamattomuuttaan, taitoaan haihtua osaksi porukkaa. Esimerkiksi Kaustinen-sarjassaan, sähköyliherkkyytä kuvaavassa sarjassaan 3HZ – 300GHZ samoin kuin Filippiineillä kuvaaja on pyrkinyt ja päässyt kuvaamiensa ihmisten lähelle.

Kuvattavista ihmisistä saa intiimejä, paljon kertovia otoksia, kun on aidosti kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, Valmunen sanoo.

”Pitää osata kuunnella ihmisiä, ei niinkään puhua heille. Silloin ihmiset jopa pyytävät ottamaan kuvan. Eivät ehkä pyytämällä pyydä, mutta tilanne menee siihen, että he haluavat tulla kuvatuiksi, kun ovat jo kertoneet itsestään kaiken.”

Valmunen sanoo oppineensa kuuntelemista puhelinmyyjän työssä, ennen opiskelujaan Muotoiluinstituutissa.

”Olin siinä hyvä. Tienasin ihan hirveästi myymällä mainostilaa yrityksille”, Valmunen kertoo

”Olen huono turhanpäiväisessä löpinässä. Mutta siinä oli selkeät tavoitteet. Annoin ihmisten kertoa koko elämäntarinansa. Siellä sanottiin, että myynnistä 85 prosenttia on korvia, ei puhumista. Tämä ajatus auttaa myös valokuvauksessa. Siinä mielessä puhelinmyynti ja valokuvaus ovat ihan sama asia.”


Lue lisää: 

Kuvajournalismi 2016 -kilpailun voittajat

Rehellinen itselleen. Riina Rinne haluaa valita, mikä on riittävä aika paneutua kuhunkin tarinaan.

 



1 2020
Arkisto

Työnantaja haluaisi sopimisen sijaan sanella, ja sehän ei käy

Meneillään olevat tes-neuvotteluissa näyttää siltä, että työnantaja haluaa yhä enemmän määräysvaltaa, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Freelancerin vaihtoehdot

Kannattaako freelancerin olla työntekijänä osuuskunnassa, ”kevytyrittäjä” vai kokonaan omillaan? Journalisti vertaili työosuuskuntien ja laskutuspalveluiden hyötyjä oman toiminimen perustamiseen.

Vaihdat mieluummin työpaikkaa kuin vitsejäsi, Markku Mantila

Ilkka-Pohjalaisen uusi päätoimittaja haluaa tehdä journalismia samalla tavalla kuin 1970-luvun heviä.

Politiikan journalismista ei voi siivota pois politiikkaa

”Poliitikot mielellään hämärtävät arvojen tärkeyttä politiikanteossa. Median ei pidä lähteä tällaiseen pelleilyyn mukaan”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Tällainen oli media-alan vuosi 2019

Digi-alv laski, JSN:n puheenjohtaja vaihtui ja postinjakelu oli tapetilla. Uutisraportointia värittivät ”ovilivet”. Kokosimme yhteen media-alan keskeisiä tapahtumia.

Harkkapaikat eivät ole mukana kesätyöhaun aikataulusuosituksessa – pitäisikö niiden olla?

”Harjoittelupaikkojen sisällyttäminen suositukseen selkiyttäisi prosessia, mutta kasvattaisi tammikuun rekrytointisumaa. Kovenisiko kilpailu myös harjoittelupaikoista”, pohtii Laura Forsén kolumnissaan.

Vi och de andra

”Journalistkåren, som jag känner den, är rätt homogen, vi lever våra liv med liknande förutsättningar inom snarlika ramar”, skriver Mikaela Löv.

Terveyskysely: Stressi ja epävarmuus piinavat freelancereita

Terveet elämäntavat eivät ole säästäneet freelancetoimittajia terveyshuolilta. SFJ ja Sydänliitto selvittivät freelancereiden hyvinvointia viime vuoden marras-joulukuussa.

Arkikieli voi tuntua asenteelliselta

”Sanomalehtitekstin vankka kehikko on yleiskieli, josta poikkeaminen pistää silmään”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Dustin Hoffman osaa näytellä

Kulttuuritoimittaja Harri Römpötti pääsi harvinaisen yksityisnäytöksen, kun Dustin Hoffman kieltäytyi lopettamasta haastatteluaikaansa lyhyeen.

Kotimaan kantava voima

Kuolleita: Tuottaja Tuija Tiihonen 23. 12. 1956 Joroinen – 26. 12. 2019 Kirkkonummi

Elämän äänen vahva tallentaja

Kuolleita: Toimittaja Leena Jäppinen 7. 9. 1954 Suonenjoki – 19. 12. 2019 Tampere

”Jos olisin ollut hukassa, minut olisi jo löydetty”

Kuolleita: Toimittaja Ulla-Maija Paalu 4. 7. 1947 Uusikaupunki – 6. 12. 2019 Uusikaupunki.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta