Poliittiset skandaalit tulivat jäädäkseen

Mitä liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin (kesk.) junailemassa Finavia-jupakassa oikeastaan tapahtui? Totuutta ei tiedetä tänäkään päivänä, vaikka erikoista vahingonkorvauskiistaa valtion lentoasemayhtiön 34 miljoonan euron tappioista ovat puineet jo sekä Valtiontalouden tarkastusvirasto että eduskunnan tarkastusvaliokunta.

Syksyllä 2016 alkanut Finavia-kohu kuivui kokoon, eikä puhjennut täysimittaiseksi poliittiseksi skandaaliksi. Miksi ei?

Skandaalitutkimuksen mukaan syitä on ainakin kolme.

Ensinnäkin poliittisen skandaalin alkupisteenä on oltava selkeä normirikkomus, johon voi sisältyä myös rikos. Jos kyse on seksiskandaalista, jotka ovat Suomessa harvinaisia, melko lieväkin rikkomus saattaa johtaa skandaaliin. Bernerin Finavia-toimista ei kuitenkaan edelleenkään ota selvää, mitä lopulta on tapahtunut: Onko vallan väärinkäyttöä ollut vai ei? Kiistaton näyttö on jäänyt puuttumaan.

Toiseksi, kukaan ei ole lähtenyt ristiinnaulitsemaan Berneriä, minkä poliittinen skandaali syntyäkseen vaatisi. Berner on pääministeri Juha Sipilän (kesk.) suosikki, jota Sipilä myös Finavia-jupakan aikana tehokkaasti suojasi osoittamalla toistuvasti julkisen tukensa.

Kolmanneksi, Berner ei ole jäänyt kiinni epärehellisyydestä. Suurin tuho ei usein synny alkuperäisestä poliitikon rikkomuksesta, vaan sitä seuraavasta julkisesta kieltämisestä. Kieltämiseen voi sisältyä selittelyä, ristiin puhumista, jopa suoranaista valehtelua, joista kiinni jääminen lopulta katkaisee kamelin selän. Nyrkkisääntö on, että toisen kerran tapahtuva rikkomus ei enää ole anteeksi annettavissa, kun alkuperäinen teko olisi ehkä vielä ollut. Skandaalista pelastautuminen sen loppuvaiheessa voi onnistua, jos poliitikko osaa julkisuudessa uskottavasti katua ja pyytää anteeksi. Tämä on erityisen vaikeaa suomalaisille poliitikoille.

Poliittiset skandaalit yleistyivät Suomessa vasta 1980-luvulla. Presidentti Urho Kekkosen yli 25-vuotisella valtakaudella ne olivat harvinaisia. 1970-luvulla Suomessa oli professori Anu Kantolan tutkimuksen mukaan neljä poliittista skandaalia, 2000-luvulla jo 37. Suomessa poliittiset skandaalit ovat tyypillisesti liittyneet taloudellisten etujen saamiseen tai valta-aseman väärinkäyttöön.

Nykyisin mediassa tapahtuvat poliittiset skandaalit edellyttävät paljastusta. Poliitikon rikkomus tulee julkiseksi suurelle yleisölle, eikä jää vain pienen sisäpiirin tiedoksi. Samasta syystä juoru ei ole poliittinen skandaali, vaikka sen aihe olisi tottakin. Poliittisia skandaaleja ei myöskään synny diktatuureissa, yksipuoluejärjestelmissä tai ylipäätään olosuhteissa, joissa ei ole vapaata demokratiaa ja tiedonvälitystä.

Vaikka poliitikot pelkäävät skandaaleja, ne ovat samaan aikaan myös demokratian kulmakivi. Poliittiset skandaalit osoittavat, että vallanpitäjiä uskalletaan arvostella.

Toisin kuin esimerkiksi brittiläiset, suomalaiset politiikan toimittajat kokevat olevansa skandaaleissa liikkeellä ilman omaa agendaa. Tämä sisältää ajatuksen, että toimittajat eivät yritä saada poliitikkoja eroamaan tehtävästään – asia, jonka brittitoimittajat myöntävät ilman muuta, mutta suomalaiset eivät millään, ainakaan julkisesti.

Suomalaisille toimittajille on vaikea puheenaihe, että omalla tiedotusvälineellä ja siellä tehdyillä linjauksilla voi olla valtaa, esimerkiksi vaikutusta päivänpolitiikkaan. Riippumattomuuden nimeen vannovat Suomessa puoluelehtiä lukuunottamatta lähes kaikki mediat ja toimittajat, vaikka ne eivät ehkä todellisuudessa olisikaan ihan sitä. Kuinka puolueettomana yleisö minkäkin median uutisoinnin lopulta kokee, olisikin kiinnostava aihe jatkotutkimukselle.

Nykyhallituksen ministereistä skandalööseimmät ovat olleet Berner ja erilaisissa omaisuus- ja julkisuuskohuissa rypevä Juha Sipilä. Myös sosiaali- ja terveysministeriksi elokuussa nousseen kansanedustaja Pirkko Mattilan (ps.) taannoinen humalatila Tukholman edustusillallisella viime keväänä nousi myöhemmin otsikoihin. Mattilan skandaali jäi kuitenkin pieneksi ja unohtui pian, koska hän myönsi tekonsa.

Sen sijaan Juha Sipilä on omalla toiminnallaan jatkuvasti pahentanut tilannettaan ja antanut aineksia uusille kohuille.

Poliittisessa skandaalissa ei useinkaan ole olennaisinta, onko jokin teko laiton vai ei. Pelkkä epäily voi johtaa skandaaliin, minkä lisäksi on hyvin paljastavaa, miten poliitikko toimii yllättävässä tilanteessa.

Läheskään kaikki poliitikot eivät selviydy raa’asta skandaalijulkisuudesta hyvin, eivätkä pysty tekemään sen keskellä järkeviä ratkaisuja.

Juha Sipiläkin periaatteessa selvisi loppuvuoden 2016 Terrafame-sotkusta, mutta osaamaton toiminta heikensi häntä. Hän on nyt aivan eri tavalla toimittajien ja kansalaisten tarkkailussa kuin ennen. Tämä näkyi muun muassa tukussa kanteluita, jotka tehtiin Sipilän vienninedistämismatkasta Intiaan tammikuussa, heti Terrafame-jupakan jälkeen.

Myös Anne Berneriä tapaus Finavia vahingoitti. Hänen viimeaikaisten aloitteidensa kaatuminen hallituksessa on periaatteessa normaalia poliittista toimintaa. Nyt joka risaus uutisoidaan. Berner ei ole enää julkisuudessa samalla viivalla muiden poliitikkojen kanssa.

Skandaalijulkisuus on selvästi vahingoittanut Sipilän ja Bernerin mainetta. Julkisuudessa heidän molempien tapaukset on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty.

Poliittiset skandaalit ovat usein monimutkaisia ja sotkuisia tapahtumaketjuja, joissa voi olla avoin loppu. Se tarkoittaa, että esimerkiksi Finavia-keitos kuplii pinnan alla niin kauan kuin tapahtumia ei ole lopullisesti selvitetty.

Jos Finaviasta tulee vielä tällä vaalikaudella julkisuuteen ratkaisevaa uutta tietoa, Berneriä koskeva poliittinen skandaali syttyy taas täyteen roihuun – niin kuin se ei olisi koskaan hiipumassa ollutkaan.

Samoin jatkuva kiinnostus kohdistuu Sipilän omistuksiin.

Anne Moilasen tutkimus Political Scandals in Finland and in the UK: How Do The Media Cultures Differ? on luettavissa Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin sivuilla.