Sananvapaus on sietämistä

Sananvapaudessa ehkä vaikein asia on sietäminen. Sen sietäminen, että joku leikkii hyvän maun rajoilla ja kyseenalaistaa pyhiksi koettuja arvoja. Ja sen sietäminen, että joku on lähtökohdiltaan erilainen, kirjoittaa toimittaja Antti Blåfield.

Itsenäisen Suomen sananvapauden tarinan voi aloittaa vaikkapa toukokuisesta tiistaipäivästä 1918.

Varhain aamulla valkoisen armeijan hinaaja Toshkova lähti Helsingissä Kauppatorin rannasta kohti Santahaminaa mukanaan 12 teloitettavaksi määrättyä punavankia.

Kesken merimatkan yksi vangeista, toimittaja ja kirjailija Algot Untola, ammuttiin. On yhä epäselvää, tuupattiinko hänet yli laidan vai hyppäsikö hän itse hyytävän kylmään veteen. Mereen hänet kuitenkin ammuttiin ja muut teloitettaviksi määrätyt komennettiin kiskomaan Untolan ruumis takaisin hinaajaan.

Santahaminassa 11 muuta vankia teloitettiin. Untolan ruumis heitettiin yhteishautaan, jonka päälle myöhemmin perustettiin sikolätti.

Algot Untola oli tunnettu toimittaja ja kirjailija. Hän oli Irmari Rantamalan nimellä syksystä 1917 alkaen ollut Työmies-lehden merkittävin ja taitavin agitaattori, jonka kirjoituksia kollega Juhani Aho seurasi vihan ja vastentahtoisen ihailun tuntein.

Kun Työmiehen toimitus saksalaisten lähestyessä Helsinkiä tyhjeni, Runeberginkatu 6:n porttikongissa olevassa 12 neliön asunnossa erakon elämää viettänyt Untola ilmestyi toimitukseen ja toimitti yksin lehden viimeiset numerot.

 

Untola sopii sananvapautta käsittelevän kirjoituksen lähtökohdaksi siksi, että hänet tapettiin kirjoitustensa vuoksi. Mutta Untola on sopiva lähtökohta myös siksi, että poikkeuksellisen lahjakas toimittaja koetteli kirjoituksissaan sananvapauden rajoja: mitä voi sanoa ja mitä tulee sietää?

Ennen kuin hänestä tuli punainen agitaattori, hän kirjoitti pakinoita vanhasuomalaisiin Kokkola-, Vaasa- ja Satakunta-lehtiin. Rengin töistä kansakoulunopettajaksi ja toimittajaksi ponnistanut Untola koki elämäntehtäväkseen puhua maalaisköyhälistön puolesta, jonka asiaa vanhasuomalaisten esittämä radikaali sosiaaliohjelma hänen mielestään parhaiten ajoi. Hän inhosi ruotsinkielisiä perustuslaillisia ja nuorsuomalaisia, joiden hän koki viis välittävän rahvaan kohtalosta.

Hän innostui maalaismarkkinoiden naurusta ja kehitti sen pohjalta karnevalistisen pakinatyylin huippuunsa. ”Alaspäin, ylöspäin, takaperin, nurinpäin ja nurinkurisesti suuntautuva liike pudottaa alas, kääntää ylösalaisin ja päälaelleen, asettaa yläpuolen alapuolen paikalle ja takapuolen etupuolen paikalle sekä kirjaimellisesti että metaforisessa mielessä”, Irma Tapaninen kuvaa vuonna 2014 tarkastetussa Untolan maailmankuvaa käsittelevässä väitöskirjassaan.

Näin Untola, nimimerkki Liisan Antti, kuvasi kesäkuussa 1906 Kokkola-lehden pakinassaan kuvitteellista kohtaamistaan nuorsuomalaisten oikeistosiiven johtohahmon Helsingin Sanomien päätoimittajan Heikki Renvallin eli Ainon Heikin kanssa: ” ’Antti pakana! Joko vaihdat puolueita ennen kuin minulta loppuu puolue?’ Ja samassa (hän) laski korkealla ilmassa 13 häränpyllyä, putosi sieltä kahareisin erään ruotsalaisen Huvudsvinin selkään, tempaisi sitä hännästä ja hihkaisi: ’Hei! näin sitä mennään, hih!’ ”

Mauttomuuden rajoilla leikkivän, kymmenien nimimerkkien taakse kätkeytyvän toimittajan ja kirjailijan tyyli oli lopulta liikaa, ja 1916 vanhasuomalaiset lehdet sulkivat häneltä palstansa. Silloin Untola kääntyi Työmiehen puoleen.

Häneen oli suhtauduttu vihamielisesti jo pitkään, ja Työmieheen kirjoitetut alakerrat lopullisesti sinetöivät hänen kohtalonsa.

 

Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, toukokuussa 1939, Untolan ruumis kaivettiin esiin ja siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle. Kai se oli kumarrus sananvapauden marttyyrille.

Muuten itsenäisyyden kolme ensimmäistä vuosikymmentä olivat sananvapauden kannalta vaikeaa aikaa.

1919 säädettiin painovapauslaki, jossa sananvapaus ei ollut ydinasia vaan se, että viranomaisilla tuli olla tieto, ketä lehdessä tai kirjassa tehdystä kunnianloukkauksesta, siveettömyydestä tai maanpetokseen yllytyksestä voitiin syyttää.

Vuoden 1918 lopulla sosiaalidemokraattinen lehdistö pystyi taas aloittamaan toimintansa ja vakiinnutti asemansa.

Moskovassa perustetun kommunistisen puolueen peitejärjestöihin ja niiden julkaisuihin sen sijaan suhtauduttiin jyrkästi, ja asenteet heijastuivat koko vasemmistoon. Vuosina 1919 – 1939 oikeusministeriö nosti yli 250 painokannetta työväenlehtiä vastaan.

Jyrkin oikeisto sen sijaan sai toimia vapaasti. Vasemmistolaisia poliitikkoja ja toimittajia kiusattiin, muilutettiin ja pahoinpideltiin. Ainakin kolme poliittista murhaa tehtiin.

Vahvistuva äärioikeisto oli valtiovallan suojeluksessa. Valtioneuvosto määräsi heinäkuusssa 1930 vielä tuolloin yksityisen Yleisradion radioimaan Talonpoikaismarssin tapahtumat Helsingin Pallokentällä ja Senaatintorilla. Painovapaussäädöksiä kiristettiin. Toisin kuin lehdistössä, Yleisradiossa oli myös ennakkosensuuri.

Kansakunta reagoi vasta, kun presidentti K.J. Ståhlbergia oltiin kyydittämässä itärajan yli.

Mäntsälän kapinan jälkeen äärioikeistonkin toimintaa yritettiin rajoittaa. Liikkeen lehti Ajan Sana lakkautettiin, säädettiin ”puserolaki”. Sisäministeri yritti kieltää Isänmaallisen kansanliikkeen.

Muutenkin moni asia koettiin säädyttömäksi. ”Neekerijazzia”, slaavilaista sentimentaalisuutta, Peter Pania, dekkareita, Sotamies Svejkiä ja erotiikkaa karsastettiin. Turussa osoitettiin mieltä yhdysvaltalais-ranskalaista varieteetanssijaa ”murjaanirouva” Josephine Bakeria vastaan.

Vuonna 1932 Englannissa ilmestyi Aldous Huxleyn Brave new world. Sitä ei suomennettu, kuten ei myöskään James Joycen, Virginia Woolfin, Ernest Hemingwayn, William Faulknerin, Marcel Proustin tai Franz Kafkan teoksia. ”Pois ulkomainen kirjallinen rihkama Suomen julkisesta elämästä”, Kirjailijaliiton puheenjohtaja Eino Railo – Algot Untolan kustantaja – vaati.

”Tietysti taiteilijalla on vapautensa, mutta se huomattakoon, vain suurella taiteilijalla”, Olavi Paavolainen kirjoitti arviossa, jossa luonnehti Pentti Haanpään Kenttää ja kasarmia ”kömpelöksi erehdykseksi”. Mika Waltari kirjoitti Haanpään Noitaympyrälle vastateoksen Siellä missä miehiä tehdään.

Joulukuussa 1939 tuli voimaan sensuuri, joka jatkui lokakuuhun 1947, jolloin valvontakomissio oli poistunut maasta.

 

Ensimmäinen sanan vapautumisen vuosikymmen oli 1950-luku. Havaittiin, että mehän olemme yhä elossa.

Yleisradio alkoi henkisesti avautua. Lehdistö monipuolistui.

Rillumarein aika alkoi Rovaniemen markkinoilla -elokuvasta. Rillumarei-kulttuuri haki innoituksensa Untolan tavoin kansan naurusta. Eliitille irvailtiin ja laiskuutta ylistettiin.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas nosti eliitin juhlapuheiden rinnalle rintamamiesten kokemukset. Neuvostoliiton todellisuudesta ja Stalinin terrorista julkaistiin suorasanaisia kirjoja.

Ilmari Turjan johtama Suomen Kuvalehti paljasti ruotsinkielisen pääoman saloja ja kansandemokraattien pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgren yritti kasvattaa lehtensä henkistä liikkumatilaa. Molemmat päätoimittajat saivat potkut, Palmgren myös kommunistisesta puolueesta, mutta heidän tekonsa laajensivat sananvapautta ja edistivät avautumista.

Vapautumisen vuosikymmen päättyi Yöpakkasiin.

Suomeen oli elokuussa 1958 muodostettu vastoin Neuvostoliiton tahtoa enemmistöhallitus, jossa olivat edustettuna sekä sosiaalidemokraattien oikeistosiipi että kokoomus. Neuvostoliitto katkaisi viralliset yhteydet Suomeen, ja jo joulukuussa hallitus erosi.

Yöpakkaskriisin lauettua Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov tapasivat Leningradissa. Tapaamisen jälkeen Kekkonen lausui pahaenteiset sanat: ”Ilman sanomalehdistömme osoittamaa pidättyvyyttä ja vastuuntuntoa ei koskaan saada maittemme välisiä suhteita sille luottamukselliselle kannalle, jolla meidän oman etumme mukaisesti tulee olla.”

Kekkosen Yöpakkasia käsittelevä radiopuhe joulukuussa 1958 legitimoi ja pohjusti suomettumisen, historioitsija Mikko Majander on arvioinut. Valvontakomissio palasi, nyt sisällemme.

 

Neuvostoliitosta vaiettiin mutta edellisten sukupolvien ja läntisen maailman arvot haastettiin. Siveyskäsitykset, isänmaa, yhteiskunnalliset epäkohdat, Yhdysvallat ja apartheid asetettiin tulilinjalle. Sankareita etsittiin Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta.

1960-luku: Hannu Salaman Juhannustanssit, Reporadio, Lapualaisooppera, sukupuolten tasaarvoa ajava Yhdistys 9, Kolmannen maailman ongelmia esiin nostanut Tricont, antimilitaristinen Sadankomitea, Ydin-lehti, yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjä puolustava Marraskuun liike, Huutomerkki-pamfletit, Jyväskylän kesä -kulttuuripäivät, Teinilehti, Vanhan ylioppilastalon valtaus. Poliisi keskeytti M.A. Nummisen laulun Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisestä esittämisen.

Yhteiskunnan konservatiiviset instituutiot kuten kirkko, yliopisto ja armeija olivat raivoissaan, mutta Kekkonen otti nuoren radikalismin syleilyynsä. Valtiaan huomio imarteli, eikä kritiikki suuntautunut Suomen ulkopolitiikkaan, Neuvostoliittoon tai sen valtapiiriin.

Ainoa poikkeus oli Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Silloin silmät ja suut aukenivat, mutta vain hetkeksi.

Finlandia-talon avajaisiin 1971 suunniteltu tšekkiemigrantti Jan Novakin sävellys peruttiin, koska se oli omistettu polttoitsemurhan tehneen Jan Palachin muistolle.

Opetushallitus poisti lukioista Taisto Sinisalon vaatimuksesta Maantietoa lukiolaisille -kirjan, koska se ei ollut sisällöltään Suomen puolueettomuuspolitiikan mukainen. Lisäksi kirjassa oli kartta Neuvostoliiton alueella asuvista suomensukuisista kansoista.

Kun Ruotsin televisio näytti Aleksandr Solženitsynin kirjaan pohjautuvan elokuvan Päivä Ivan Denisovitšin elämässä, Ahvenanmaan relelähetin suljettiin.

Tammi ei uskaltanut julkaista Solženitsynin Vankileirien saaristoa.

Yleisradio ja lehdistö mukautuivat itsesensuuriin, Yleisradio lehdistöä enemmän.

Joskus kuulee tuon ajan toimittajan sanovan, ja itsekin mielelläni sanoisin, että en yksinkertaisesti tiennyt mitään Neuvostoliitosta, sosialistimaista ja niiden todellisesta tilasta. Ehkä rehellisempää olisi sanoa: en välittänyt tietää.

Historioitsija Seppo Hentilä julkaisi 1992 kirjan DDR – valtio ilman kansaa. Siinä hän kysyy itseltään, miksi hän ei jo 1970-luvulla kirjoittanut totuudenmukaisesti DDR:stä.

”Ajan henki oli yksinkertaisesti sellainen, että en olisi osannut vaikka olisin halunnutkin. Mutta jos olisin halunnut, osannut ja uskaltanut, minua ei olisi otettu vakavasti. Minut olisi leimattu luokkapetturiksi, antikommunistiksi ja äärioikeistolaiseksi, ja mitä kaikkea olisin 1970-luvun Suomessa varmaan ollutkin.”

Näin kävi esimerkiksi Aamulehden toimittajalle Matti Arjanteelle, jonka perustama Kustannuspiste julkaisi suomeksi Solženitsynin Vankileirien saariston.

Kyykkyhyppelyn aika on ohi, linjasi Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka. Hänet pantiin syrjään.

Vuosikymmenen häiritsevin puheenvuoro oli hankolaisen kuvataiteilijan ja kirjailijan Carl-Gustav Liliuksen kirjoitus Index on Censorship -lehdessä:

”Suomessa ei ole mitään sensuuria, mutta kuitenkin toimii jonkinlainen itsesensuuri, jolla ei ole selviä sääntöjä.” Kanava julkaisi kirjoituksen suomeksi.

1960-luvun radikalismista lohkesi ja kasvoi taistolaisuuden nimen saanut ääriliike, joka ei ainoastaan vaiennut Neuvostoliitosta vaan otti sen valheet johtotähdikseen. Julkaistiin mustia listoja.

Vuosikymmen päättyi siihen, että kansakunta lähes yksimielisesti talutti dementoituvan Kekkosen viidennelle presidenttikaudelleen.

 

Ja sitten, kuin yhtäkkiä, 1980-luvun taitteessa sivu kääntyi. Monopolit murtuivat ja yhteiskunnallisen keskustelun agenda muuttui.

Aloitettiin mielipidelehtituki. MTV sai luvan aloittaa oman uutistoiminnan. Yleisradion Rinnakaisohjelmassa aloitti Rockradio ja viisi vuotta myöhemmin murtui radiomonopoli. Toimittajien määrä kasvoi.

Tamminiemen pesänjakajat muutti poliittisen journalismin käytöskoodit.

Kun journalismi vapautui, avoin jännite poliittisen johdon ja toimittajien välille palasi. Kalevi Sorsa varoitti infokratiasta, Mauno Koivisto puhui sopuleista ja riiteli Yleisradion kanssa.

Jaan Krossin Kuninkaan hullu ilmestyi suomeksi. Viro oli taas olemassa. Ympäristön tila nousi keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kysymykseksi.

Lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden tautiluokituksesta.

1990 Suomi liittyi, viimeisenä Länsi-Euroopan maana, Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin alkoi murtaa suomalaisten oikeusistuimien tulkintoja painovapaudesta. Suomi sai tuomioistuimelta 18 sananvapauteen liittyvää langettavaa tuomiota. Vasta nyt sananvapaus nousi keskeiseksi perusoikeudeksi. Lähdesuoja ulotettiin kirjankustantajiin.

Euroopan unionin perusoikeuskirja toi perusoikeudet myös EU-lainsäädännön tulkintaan.

Uudessa lainsäädänössä painotettiin julkisen hallinnon avoimuutta.

Uuden vuosituhannen alkaessa oltiin ehkä lähempänä sananvapauden ihannetilaa kuin koskaan.

 

Jo Algot Untolaa syytettiin vihapuheesta.

”Eihän jatkuvaa monomaanista valehtelemista ja vihaan yllyttämistä toki voitane minään jalona aatteena pitää”, Eino Leino kirjoitti pitkäaikaisesta kiistakumppanistaan tämän teloituksen jälkeen.

Leino varmaankin ajatteli Työmiehen alakertoja, mutta arvioon vaikuttivat myös Untolan pakinat, joissa hän oli estoitta pilkannut Leinoa.

Sananvapaudessa ehkä vaikein asia on sietäminen. Sen sietäminen, että joku leikkii hyvän maun rajoilla ja kyseenalaistaa pyhiksi koettuja arvoja. Ja sen sietäminen, että joku on lähtökohdiltaan erilainen.

Nämä kaksi sietämisen ulottuvuutta määrittävät vapauden ja sen rajat. Voin esimerkiksi pilkata Koraania mutta en halventaa ihmisiä siksi, että he ovat muslimeita.

Nyt digitaalinen verkko, jonka sisällä voimistuu niin kutsuttu sosiaalinen media, tuntuu sekoittavan taas kaiken.

Verkko on valtatie tiedon ja vaikuttamisen tasa-arvoon, mutta se on myös uudenlainen uhka sananvapaudelle. Vastuun käsite on hämärtynyt.

Verkon rajattomuus, samanaikaisuus, voima ja kiihko sekä nimettömyyden ja naamioitumisen tuomat erilaiset mahdollisuudet ovat heittäneet meidät mielenmaisemaan, joka pelottavasti muistuttaa mielikuviamme pimeästä keskiajasta, jolloin uskottiin aina viimeisimpään huhuun.

Verkko kiihottaa ja antaa vähemmän aikaa harkintaan.

Verkko nostaa esiin ja epäilyttäväksi kaiken poikkeavan.

Sananvapauteen liityy yksilönsuoja, mutta verkossa meidät voidaan riisua suojattomiksi. Nyt yksilönsuojaa yritetään poistaa kilpenä terrorismin torjunta. Meidät pelotellaan hyväksymään massavalvonta.

 

Ammattitaitoiset ja ammattikuntansa eettisiä sääntöjä noudattavat toimittajat ovat sananvapauden puolustajia. Siksi ammattimaisen journalismin rakenteita tulee suojella ja tiedonvälityksen kansallista infrastruktuuria puolustaa.

Tarvitaan niitä, jotka ammatikseen etsivät totuutta, paljastavat valheita, haastavat päättäjiä ja vakiintuneita ajatuksia.

Ja tarvitaan niitä, jotka uskaltavat pilkata tosissaan. Narrit kantoivat valoa läpi pimeimmän keskiajankin.

Algot Untolan hengenheimolainen tässä ajassa on esimerkiksi pilapiirtäjä ja sarjakuvakirjailija Ville Ranta. Hän on kieltäytynyt asettumasta etukäteen määriteltyihin rooleihin vaan ivaa kaikkea paitsi ihmisarvoa:

”Jollain lailla kevyt ironia tuntuu tällä hetkellä usein haitalliselta. Tärkeämpää on piirtää voimalla rasismia, ääriajattelua, väkivaltaa ja pelkuruutta vastaan.”

Lähteet: Sananvapauteen.fi -sivusto ja Irma Tapanisen väitöskirja ”Karnevalistinen henki”

1.12.2017
Facebook

Antti Blåfield, teksti

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija, joka on työskennellyt Helsingin Sanomissa, Kauppalehdessä ja Suomen Kuvalehdessä.

Miika Immonen, kuvitus

Kai Widell, grafiikka

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta