Uutiserämaan laidalla

Toimittajat ja mediat pakkautuvat pääkaupunkiseudulle. Jääkö siksi muualta jotain kertomatta?

Arkikoti puolimatkassa. Yle Sápmin tuottajana Inarissa työskentelevän Maiju Saijetsin koti on Sodankylän Vuotsossa, mutta arkisin hän asuu Ivalossa ”työmaakopissa”. ”Se on aika tyypillinen järjestely”, Saijets kertoo.

Missä Suomessa tehdään uutisia?

Tätä juttua varten koostettiin kartta kotimaisten sanoma- ja paikallislehtien, radioiden, televisiotoimitusten ja uutistoimistojen sijainneista. Karttaa voit tarkastella tämän linkin takaa. Karttaa kannattaa zoomata: samassa toimitalossa tehtävät mediat erottuvat vasta lähemmässä tarkastelussa.

Kartan ja jutun tiedot perustuvat Sanomalehtien liiton, Radiomedian ja Yleisradion ilmoittamiin tietoihin, joita on myös täydennetty. Osan medioista toimitus sijaitsee varsinaisen levikkialueensa ulkopuolella, jolloin näiden medioiden nimet on merkitty tähdellä. Esimerkiksi monet paikallistakin ohjelmaa vain jonkin verran tekevät radiot ilmoittavat osoitteensa Helsinkiin. Aikakaus- ja pienlehtiä karttaa ei ole merkitty.

Puuttuuko toimituksesi kartasta tai onko osoite väärin? Ilmoita siitä meille (marja.honkonen@journalistiliitto.fi), niin lisäämme sen karttaan.

Kartan kuntarajat perustuvat avoimeen dataan, jonka koonnista voi kiittää datajournalisti Teemu Tebestiä. 

Lisäksi jutun aineistona käytettiin kirjaa Suomen mediamaisema (4. painos, Vastapaino 2017).

Jos pitäisi löytää maantieteellisesti syrjäisin journalisti, hän voisi hyvin olla Maiju Saijets.

Saijets asuu Sodankylän Vuotsossa, 350 asukkaan kylässä, joka rajautuu Urho Kekkosen kansallispuiston erämaihin. Sieltä käsin hän on tehnyt töitä muun muassa freelancerina ja saamenkielisen Ođđasat-uutislähetyksen toimittajana.

Kun Vuotsosta lähtee juttukeikalle, siinä menee helposti päivä – lähinnä autossa istuen.

Omasta näkökulmastaan Saijets on kuitenkin kaikkea muuta kuin syrjäisin. Tällä hetkellä hän työskentelee vastaavana tuottajana ja asuu arkisin Ivalossa – puolivälissä matkaa Yle Sápmin toimitukseen Inariin.

Helsingin kollegat tuhannen kilometrin päästä voisivat yhtä hyvin olla ulkomailla.

”Näen Saamenmaan rajattomana. Jos joku asia tapahtuu Norjan tai Ruotsin puolella, se on omaa tuttua aluetta. Mutta kerropa se jollekin sellaiselle, joka ei ole elänyt siellä!” Saijets parahtaa.

Lokakuussa 70 vuotta täyttäneen Yle Sápmin aiheet ovat usein rajat ylittäviä, jopa globaaleja. Lähimmät yhteistyökumppanit löytyvät naapurimaiden saamenradioista, joiden kanssa Yle Sápmi tekee yhteispohjoismaisia lähetyksiä niin radioon kuin televisioon.

Katse on pohjoisessa, ei etelässä.

Toki etäisyydet ovat pohjoisen toimittajille haaste. Saijets esimerkiksi päätyi aikanaan freelanceriksi, kun yli sadan kilometrin päivittäinen työmatka tuntui liian uuvuttavalta. Paluu toimitukseen vaati Ivalon ”työmaakopin” hankkimista.

Sosiaalinen media on kaventanut etäisyyksiä jonkin verran. Keskusteluryhmistä on helppo bongata eri kylissä puhuttavat aiheet.

Alueella toimivaa journalistia ne silti eivät korvaa.

”Kun tuntee ihmiset, osaa tulkita pienetkin nyanssit”, Saijets sanoo.

 

Mikä on Suomen vähiten uutisoitu kolkka, uutiserämaa? Mitkä ovat ne paikat, joissa toimittajia ei juuri näy? Entä missä on eniten toimittajia ja medioita suhteessa seurattavaan?

Tätä juttua varten tehtiin kaksi karttaharjoitusta. Ensin laskettiin, kuinka paljon journalisteja kultakin postinumeroalueelta löytyy. Sitten sijoitettiin kartalle kunnittain mediat.

Molemmissa tapauksissa selvä voittaja on pääkaupunkiseutu. Paljon väljempää on Kainuussa ja etenkin Lapissa.

Lapin maakunnan yli 100 000 neliökilometrin alueella toimii 16 paikallista uutismediaa, joista Yle Sápmin Inarin toimitus on tällä hetkellä pohjoisin. Sanomalehdet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Alma Median ja Suomalaisen lehtipainon omistuksessa.

Yksin Helsingissä ilmestyy sanomalehtiä parikymmentä.

Journalistiliiton jäseniä Lapissa asuu hieman alle 300, vähemmän kuin Kalliossa, yhden neliökilometrin alalla. Suurin journalistien keskittymä on juuri Kallion postinumeroalueella 00530, aivan Journalistin toimituksen ikkunan ulkopuolella.

Siellä asuu myös Helsingin Sanomien kaupunkitoimittaja Juho Jokinen.

Haastattelupäivän aamuna hän on tehnyt jutun lähijunaan yksin karanneista pikkukoirista. Juttu perustui lukijan kuvaan – ja oli päivän luetuimpia.

Se, että Kalliossa asuu paljon toimittajia, ei tietysti yksinään tarkoita, että alueen asioita seurattaisiin erityisen tarkkaan. Paikallisuutisten tekeminen valtakunnalliseen sanomalehteen on oma taiteenlajinsa.

Kaupunkitoimittajan ammattitaitoa on löytää kulma, joka tekee uutisesta kokoaan suuremman. Se mikä kiinnostaa takuuvarmasti yhdessä naapurustossa, kiinnostaa monesti laajemminkin. Pikkuasiasta voi kehkeytyä iso puheenaihe.

Siksi jokin asia on vain harvoin liian pieni Hesarissa uutisoitavaksi.

”Se on asenne, jonka yritän itse pitää koko ajan mielessä”, Jokinen sanoo.

Omaan naapurustoonsa Jokinen päätyy juttukeikalle vain harvoin.

”Ei asuinpaikalla ole suurtakaan merkitystä tämän kaupunkitoimittamisen kannalta. Tärkeämpää on pitää korvat ja silmät auki, tutustua asioihin ja mennä paikan päälle.”

 

Valkoisia laikkuja kotimaisen journalismin kartalla on muuallakin kuin pohjoisessa. Kuntia vailla omaa lehteä tai radiokanavaa on etenkin idässä ja koillisessa. Käytännössä joka kunnan asioita silti seuraa joku.

Päivälehtiä on jäljellä 30. Kaupunkeja, joissa ilmestyy enemmän kuin kolme lehteä, on kuitenkin enää viisi: Helsinki, Turku, Pori, Kuopio ja Oulu. Itsenäisiä, omaa ohjelmaa tekeviä kaupallisia paikallisradioita on kymmenkunta. Jollain alueilla käytännössä kaikki kaupalliset uutismediat omistaa yksi yritys.

Pienten ja paikallisten medioiden kuihtumisella on seurauksensa. Sen paljasti keväällä julkaistu EU:n laajuinen Media Pluralism Monitor 2016 -selvitys, jonka tulokset eivät hellineet sananvapauden kärkijoukoissa patsastelemaan tottunutta Suomea.

Selvityksessä peräti kolme kohtaa neljästä näytti keskisuurta riskiä median monimuotoisuuden säilymiselle: ongelmia on markkinoiden monipuolisuudessa, poliittisessa itsenäisyydessä ja sosiaalisessa osallisuudessa.

Isoimmat riskit median monimuotoisuudelle Suomessa ovat omistuksen keskittyminen ja se, miten paikallisten ja vähemmistöjen äänten kuuluminen varmistetaan.

Meillä ei esimerkiksi ole tukijärjestelmää paikallismedioille tai lakia, joka velvoittaisi Yleä ylläpitämään paikallistoimituksia.

Pelkkä säätelyn puute ei tarkoita, että jokin tärkeä asia jäisi sen vuoksi pimentoon.

”Mutta kyllä median monimuotoisuuden puolesta kannattaa aina olla vähän huolestunut”, MPM-selvityksen Suomen-osuuden tehnyt Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Ville Manninen sanoo.

”Kun suuret sanomalehtiketjut ostavat pieniä lehtiä, niiden sivuille ilmestyy helposti syndikoituja sisältöjä. Sen sijaan, että paikallinen toimittaja kirjoittaisi omasta näkökulmastaan kunnallisvaalien tuloksista, juttu voi tulla keskuskaupungista.”

 

Ivalossa sinnittelee Inarilainen omassa kustannusyhtiössään Sodankylän Sompion kanssa.

Inarilainen on Inarin ja Utsjoen paikallislehti, mikä tekee seurattavan yhteispinta-alaksi miltei 23 000 neliökilometriä. Vakituisia toimittajia lehdessä on kaksi.

Silti päätoimittaja Jaakko Peltomaa uskoo, että lehdellä on omat ja naapurikunnan asiat hyvin hoidossa. Hän on elänyt paikallislehtielämää jo parikymmentä vuotta ja tuntee ihmisiä joka kolkalta.

Toimituksen vuorovaikutus yleisön kanssa on vähintäänkin ”elävää”. Ovi on auki.

”Täällä käy tavallista ihmistä ja kunnanvaltuutettua kertomassa, miten asiat ovat ja kysymässä, mitä minä niistä ajattelen”, Peltomaa sanoo.

Uutisvinkkejä tulee ruokakaupassakin. Pyynnöstä kylistä saa tekstin ja kuviakin tapahtumista, joihin toimitus ei ennätä.

”Mutta ei se korvaa toimittajan läsnäoloa. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä toimittajan, joka kirjoittaa toimittajan otteella.”

Kerran viikossa oman pitäjän asiat tarkasti raportoivalla paikallislehdellä on Peltomaan mukaan edelleen paikkansa.

Sen hän toivoisi myös etelän kollegojen ymmärtävän; avoimiin paikkoihin on ollut päteviä journalistihakijoita harmillisen vähän.

 

Vaan entäs sitten, jos jotain jäisikin kertomatta? Jäämmekö jostain paitsi, jos joka tapahtumaan Lapin perukoilla ei ehdi toimittaja raportoimaan?

Tampereen yliopiston tutkija Marko Ala-Fossi vertaa journalismia maanviljelykseen.

”On yhtä välttämätöntä pitää yhteiskunta ruuan kuin kansanvallan suhteen omavaraisena. Kotimaista mediaa ei kannattaisi päästää kuolemaan, mutta kyllä kotimaisella mediallakin siitä joku vastuu on”, hän toteaa.

Ala-Fossi koordinoi liikenne- ja viestintäministeriön tilaamaa neljän yliopiston selvitystä kotimaisen mediapolitiikan tilasta. Selvitys on yksi vastaus huuteluihin erilaisten mediatukien perään, monimuotoisuuden turvaksi.

Tutkija on skeptinen sen suhteen, voiko esimerkiksi suoria tukia perustella enää monimuotoisuuden tavoittelulla. Kun maakuntien kakkoslehtiä ei enää juuri ole, kyse olisi enemmänkin toimialakohtaisesta yritystuesta.

”Olisi hyvä miettiä, onko järkevää lähteä pönkittämään raskaan kustannusrakenteen yrityksiä vain siksi, että niillä on paljon osakkeenomistajia”, Ala-Fossi sanoo.

”Vai olisiko järkevämpää kehittää tukimuotoja, jotka olisivat avoimia kaikille toimijoille, jotka osoittavat kykynsä ja halunsa tuottaa monipuolista mediaa?”

Muut Pohjoismaat painivat erilaisista tukijärjestelmistään huolimatta osin samoissa ongelmissa. Esimerkiksi Ruotsissa median keskittymisen riskit olivat MPM-selvityksessä Suomen kanssa samaa luokkaa.

 

Tiukasti määritellen uutiserämaita on Suomessa vain yksi: Se melkein Vuotson naapurissa, Savukosken kunnan itäosissa – erämaa-alueella, kuinkas muutenkaan. Itärajan tuntumassa eivät soi radiokanavat, näy televisio tai kuulu 3G.

Ja silti sieltäkin tehdään uutisia, kuten kesällä, kun iäkäs pariskunta katosi Kemihaarassa. Jossain joku journalistin silmäpari seuraa, mitä etäällä tapahtuu.

Toki parempi olisi, jos näkökulmia etäisiinkin aiheisiin olisi useampi kuin yksi.

Maiju Saijetsin pomo, Yle Sápmin vt. päällikkö Maria Saijets muistuttaa, että tärkeiden aiheiden nostaminen esiin kaikilta kolkilta on kaikkien toimittajien velvollisuus.

”Ei se voi olla vain periferiamedioiden vastuulla”, Maria Saijets sanoo.

”Julkista palvelua kun tekee, se tietysti velvoittaa toisella tavalla. Mutta kyllä vastuu siitä, että koko maa tulee katettua, on myös kaupallisella medialla.”

Hän myöntää, ettei Yle Sápmikaan pysty hoitamaan Käsivartta ja etelän kaupunkien saamelaisteemoja kyllin tarkkaan.

”On paljon alueita, joita emme pysty kattamaan ja se on totta kai ongelma”, Saijets sanoo.

”Mutta jos niillä joskus käy, se on alku.”

 



 

10.11.2017
Facebook

Marja Honkonen, teksti
Juha Kauppinen ja Kimmo Räisänen, kuvat

Missä Suomessa tehdään uutisia?

Tätä juttua varten koostettiin kartta kotimaisten sanoma- ja paikallislehtien, radioiden, televisiotoimitusten ja uutistoimistojen sijainneista. Karttaa voit tarkastella tämän linkin takaa. Karttaa kannattaa zoomata: samassa toimitalossa tehtävät mediat erottuvat vasta lähemmässä tarkastelussa.

Kartan ja jutun tiedot perustuvat Sanomalehtien liiton, Radiomedian ja Yleisradion ilmoittamiin tietoihin, joita on myös täydennetty. Osan medioista toimitus sijaitsee varsinaisen levikkialueensa ulkopuolella, jolloin näiden medioiden nimet on merkitty tähdellä. Esimerkiksi monet paikallistakin ohjelmaa vain jonkin verran tekevät radiot ilmoittavat osoitteensa Helsinkiin. Aikakaus- ja pienlehtiä karttaa ei ole merkitty.

Puuttuuko toimituksesi kartasta tai onko osoite väärin? Ilmoita siitä meille (marja.honkonen@journalistiliitto.fi), niin lisäämme sen karttaan.

Kartan kuntarajat perustuvat avoimeen dataan, jonka koonnista voi kiittää datajournalisti Teemu Tebestiä. 

Lisäksi jutun aineistona käytettiin kirjaa Suomen mediamaisema (4. painos, Vastapaino 2017).

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta