Mogulia tuuraamassa

Levymogulin huone, artisti haastateltavana. Emilia Saloranta ei vielä tänäkään päivänä tiedä, miksi nosti jalat lainatuolin kaiteelle ja ryhtyi vitsailemaan.

Olin levy-yhtiön juhlissa tekemässä aikakauslehteen seurapiiripalstaa. Ennen lähtöäni olin sopinut, että teen vielä samaan lehteen sivun artikkelin nousevasta artistista.

Kun sain palstan kasaan, tunnelma juhlissa alkoi olla astetta riehakkaampi. Kysyin artistin promoottorilta, josko voisimme siirtyä jannun kanssa vähän rauhallisempaan tilaan tekemään haastattelua. Meidät ohjattiin tunnetun levymogulin huoneeseen.

Huone oli monella tapaa aivan kuin mikä tahansa toimisto, vain vähän tavallista suurempi. Seinällä roikkuvat kulta- ja platinalevyt muistuttivat toimialasta.

Työpöydän edessä oli kaksi tuolia, joista toiseen haastateltava istui. Minun oli luontevinta asettua vastapäätä, joten istuin mogulin työpöydän ääreen.

En vielä tänäkään päivänä tiedä, mikä minuun meni, mutta jostain syystä valta (jota minulla ei luonnollisesti edes ollut) kihahti hattuuni. Nostin jalat tuolin kaiteelle ja katsahdin vakavana haastateltavaa.

Jaahas, sitä mielittäisiin levytyshommiin!

Tokaisuni painikkeeksi (ja omasta hauskuudestani vaikuttuneena) polttelin samalla muka sikaria kynälläni.

Tietenkin samalla hetkellä moguli astui huoneeseen. En tiedä, ihmettelikö hän raollaan olevan työhuoneensa ovea vai oliko hän oikeasti hakemassa viini- tai viskipulloa, jonka hän meille mumisi vain tästä ottavansa.

Minä ja artisti olimme jähmettyneitä paikallemme. Tervehtiminen olisi tuntunut typerältä, sillä olin hoitanut sen jo aikaisemmin. En sanonut mitään.

Kun ovi sulkeutui, haastateltava purskahti nauruun. Itse asiassa hän nauroi vedet silmissä. Minua nauratti vasta aika paljon myöhemmin.

8.9.2017
Facebook

Emilia Saloranta

Kirjoittaja on freelancetoimittaja ja Sivuraiteilla-blogin kirjoittaja.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta