Hyvää meininkiä vai journalismia?

Onko rocktoimittajan tehtävä artistin auttaminen vai lukijan palvelu? Riippuu keneltä kysyy.

Tuskassa yli 300 median edustajaa

Helsingissä kesä-heinäkuun vaihteessa järjestetylle Tuska-festivaalille akkreditoitui noin 330 toimittajaa, valokuvaaja tai muuta median edustajaa. Heistä noin 200 tuli Suomesta, loput eri puolilta maailmaa.

Tänä vuonna festivaalin järjestäjät hylkäsivät noin 20 prosenttia hakemuksista. Tuska vähensi erityisesti harrastelijoille myönnettyjen kuvauslupien määrää ammattikuvaajilta saadun palautteen takia. Kuvausalueet olivat liian ruuhkaisia ammattikuvaajien tarpeita varten.

Akkreditoinneista vastaavan Niklas Nuppolan mukaan Tuska pyrkii myöntämään lehdistöpassit pienillekin toimijoille, koska raskasta rockia seuraava media koostuu pääosin harrastuspohjalta toimivista sivustoista ja verkkolehdistä.  Akkreditoinnin edellytyksenä ovat tietyt minimivaatimukset.

”Koitamme katsoa sitä, miten ajankohtaista sisältöä media tuottaa ja miten ammattimaiselta toiminta vaikuttaa. Annamme mielellämme toimittajille akkreditointeja, mutta siitä täytyy olla joko meille tai artistille jotain hyötyä. Jos tekee vaikka fotoesseen [laulaja] Tomi Joutsenesta tai Marco Hietalasta, niin se ei riitä meille, Nuppola sanoo.

JOURNALISTI
8.9.2017

Manu Marttinen, teksti ja kuvat

Arti Waine, oikealta nimeltään Artturi Ali-Mattila, tulee yllättäen vastaan kesäkuussa 2017 järjestetyn Tuska-festivaalin lehdistökierroksella.

Yllättäen siksi, että muusikkopiireissä Waine on tunnettu ensisijaisesti freelancemuusikkona ja intohimoisena kitaristina, joka ”elää ja hengittää neoklassista kitarantilutusta”.

Waine on soittanut rockia ja metallia eri bändeissä opiskelun ja muiden töiden ohella vuodesta 2002 alkaen. Hän saa elantonsa antamalla kitaratunteja sekä nauhoitus- ja miksauspalveluja. Waine suunnittelee myös levynkansia ja logoja.

Waine on mukana helmikuussa 2017 perustetussa Tuonela Magazinessa. Se on helsinkiläinen englanniksi kirjoittava verkkolehti, joka keskittyy suomalaiseen metalliin ja raskaaseen musiikkiin. Lehdellä on noin 500 lukijaa kuukaudessa ja aktiivista toimintaa Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

”Toimimme tiedotuskanavana kaikenlaisille yhtyeille, olivat ne sitten uusia tai pidemmän uran tehneitä. Julkaisemme paljon sisältöä ulkomaisistakin yhtyeistä”, Waine sanoo.

Vaikka Waine toimii marginaalisella journalismin alalla, hän on melko tyypillinen uuden ajan musiikkitoimittaja. Hänen edustamallaan tiedotusvälineellä ei juurikaan ole tuloja, vaan työt tehdään vapaaehtoispohjalta ja kulut maksetaan omasta pussista.

Tavoitteena on saada mukaan lisää innokkaita tekijöitä, joille ainakin alkuun riittäisi kannustimeksi pelkkä rakkaus lajiin.

Waine pitää tärkeänä, että taidejournalismissa media toimisi pitkälti artistien äänitorvena, tiedottaen julkaisuista ja kiertueista.

”Ulkomusiikillisten asioiden, esimerkiksi bändien sisäisten ristiriitojen ruotiminen tutkivana journalistina, ei ole kauhean tyylikästä tai edes tarpeellista. Totta kai poskettomien väitteiden faktojen tarkistus haastatteluiden jälkeen voi olla hyvä idea, ja esimerkiksi riitatilanteissa molempien osapuolten kuuleminen asiasta.”

Waine sanoo, että keikka- ja levyarvioissa on tarpeen olla kriittinen ja osata nimetä taiteellisia valintoja ja suuntia, mutta artistin tyylillisten ratkaisujen kritisoimisessa on helposti besserwisseröinnin makua.

”Objektiivisemmin arvioitavissa olevat asiat löytyvät vaikkapa soiton puhtaudesta ja tuotteen teknisestä toteutuksesta. Jos taiteellisia ansioita lähtee arvioimaan, täytyisi kuunnella levyä ennakkoluulottomasti, pitkään ja hartaasti”, Waine sanoo.


Tuskan lehdistöalueelta löytyy myös Sundqvistin pariskunta, intohimoisesti raskaaseen rockiin suhtautuvat Kaisa ja Sami, jotka pyörittävät harrastepohjalta raskaan rockin ystäville suunnattua Finnish Heavy Metal Fans (FHMF) yhteisöä.

He ylläpitävät samannimistä Facebook-sivustoa, julkaisevat videohaastatteluja YouTubessa, toimittavat nettiradiota ja järjestävät tänä vuonna toista kertaa FHMF Fest -nimisen konserttitapapahtuman.

Facebook-sivustolla on noin 25 000 seuraajaa, YouTube-videoiden katselukerrat vaihtelevat kymmenistä tuhansiin. Sami on yhteisön perustaja ja primus motor, Kaisa ”ryhmän perustajan vasen käsi.”

Vaikka he toimittavat säännöllisesti toimitettuja sisältöjä yleisön saataville, he eivät pidä itseään ensisijaisesti toimittajina tai ylläpitämäänsä sivustoa edes mediana, vaan välineenä edistää yhteisöllisyyttä metallimusiikkipiireissä.

He ovat silti samojen ongelmien äärellä kuin moni mediatyöläinen tänä päivänä: tienistit pitää hankkia muista lähteistä, jotta voi tehdä sitä mitä haluaa.

Sundqvisteille yhteisön ylläpidossa on kyse elämäntavasta, mutta suunnitteilla ovat media-alan opinnot, toiminnan ammattimaistaminen ja alan vaihto. Kaisa sanoo vahtivansa Facebook-sivuston keskusteluryhmää käytännössä koko ajan. Ylläpitoon menee päivittäin kuudesta kahdeksaan tuntia.

He näkevät, että heidän roolinsa median, artistin ja yleisön välisessä työnjaossa on nimenomaan muusikoiden auttaminen uralla eteenpäin.

”Liian monet bändit jäävät huomioimatta. Näen, että auttaminen näkyvyyden saamisessa on ilman muuta yksi tärkeimmistä asioista. Mielestäni toimittajien pitää auttaa artisteja paljon enemmän”, Sami Sundqvist sanoo.


Tuskan lehdistöalueen ytimessä on hämyisä pressibaari, jossa artistit, mediaväki ja vip-lipun ostaneet festivaalivieraat viettävät aikaansa – ja ostavat itse oluensa. Puheensorinan keskellä osa toimittajista kirjoittaa juttujaan ja kuvaajat purkavat muistikorttejaan. Juuri täällä ”ne kaikki” käyvät jossain vaiheessa Tuska-viikonloppua.

Paikalla on myös Metalliluola-verkkolehdelle juttua tekevä toimittaja, tuottaja ja valokuvaaja Pete Alander. Hän on liikkeellä vaimonsa Johanna Alanderin kanssa, joka toimii hänen assistenttinaan.

Alander on ollut metallimusiikin ystävä ala-asteelta lähtien ja on suorittanut alan ”täydet opinnot”: bändejä on perustettu ja levyjä keräilty tuhansittain.

Leipä irtoaa kuitenkin graafisesta suunnittelusta. Alander on jo vuosia suunnitellut logoja ja levynkansia hevibändeille ympäri maailmaa.

”Toimittajana ahertaminen mahdollistaa monia muita asioita, esimerkiksi pääsyn keikoille ja fyysiset kopiot levyistä. Tätä tehdään rakkaudesta lajiin. Näitä hommia toki voisin tehdä päätyönäkin,” Alander sanoo.

Metalliluolan Facebook-sivuilla on 15 000 seuraajaa. Pariskunnan sisältöjä julkaistaan Metalliluolan lisäksi muilla alan kanavissa tai julkaisuissa, kuten Heavy Music Artwork, K.K. Downing’s Steel Mill ja Bandmill.net.

Hän pohtii, että syövätkö rakkaudesta lajiin -pohjalta toimivat toimittajat ammatikseen työskentelevien toimittajien elannon.

”Vaikka olen itsekin kouluja käynyt, niin toimittajan työn olen opetellut itsenäisesti. Tämä ei varsinaisesti vaikuta omaan toimintaani, mutta herättää kysymyksen, että syönkö minä jonkun leipää. Toisaalta on vaikea uskoa, että kaikki palkkaa nauttivat musiikkitoimittajatkaan tekevät työtään tutkinto takataskussa.”

Alander arvioi, että journalismissa on vallalla samanlainen diletantismi kuin graafisessa suunnittelussa, sisustussuunnittelussa, taiteessa tai vaikkapa muusikon työssä.

”Periaatteessa kuka tahansa, jolla on välineet, voi väittää olevansa jonkin ammatin osaaja.”

Alander pitää tärkeänä, että media tekee juttuja bändeistä ja aiheista mahdollisimman puolueettomasti ja kriittisesti. Hän sanoo, että toimittajalla on vastuu sanomisistaan, mutta anteeksi ei tarvitse pyydellä.

”Olen antanut levyarvioissa nolla pistettä ja kymmenen pistettä. Jos keikka on surkea, sen voi kertoa raportissa. Jos festareiden järjestelyt takkuaa, niin siitä saavat järjestäjät lukea jälkikäteen. Kaikki positiivinen toki tuodaan esille yhtä lailla. Musiikkimedia voi toimia hyvänä ponnistuslautana ja markkinoinnin välineenä aloittelevalle bändille.”


Valokuvaaja Mika Ringman istuu Tuskan viimeisenä ja aurinkoisena päivänä kalustonsa kanssa varjossa hetkeä ennen seuraavan  kuvauskeikan alkua. Ringman on metallimusiikin ja raskaan rockin suurkuluttaja, joka ”elää ja hengittää rokkia.”

Ringman työskentelee Radio Rockille, Sanoma-konserniin kuuluvalle Nelonen Median radiokanavalle, joka on myös yksi Tuska-festivaalin yhteistyökumppani. Hän valokuvaa ja kirjoittaa ja toimii myös sisällön tuottajana.

Ringman ei kuitenkaan ole kanavalle palkka- tai työsuhteessa, vaan tekee työtä harrastuspohjalta. Leipä tulee it-alalta.

Hänen kuviaan julkaistaan Radio Rockin verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavissa. Radio Rockin Facebook-sivuilla on noin 216 000 seuraajaa.

”Minulla on vapaat kädet valita ne keikat mitkä haluan kuvata. Pääsääntöisesti kuvaan isoimmat, itseäni ja Radio Rockin yleisöä kiinnostavat keikat.”

Ringman haluaa auttaa omalla työllään sekä bändejä että yleisöä.

”Tätä tehdään 50-prosenttisesti lukijoille ja 50-prosenttisesti bändeille. Haluan edesauttaa bändin näkyvyyttä, mutta myös välittää keikalla vallitsevaa tunnetta katsojalle."

Hän pitää artistin kunnioittamista tärkeänä ja toivoo, että artistin edustajat arvostaisivat myös valokuvaajien työtä.

”En esimerkiksi julkaisisi kuvia, joissa näkyy esiintyjän hameen alle tai jos esiintyjän ilme on kamala. Bändit voisivat muistaa, että me olemme siellä töissä ja pitää huolen siitä, etteivät bändien managementin edustajat pakottaisi kuvaajia allekirjoittamaan sopimuksia, joilla luovutaan oikeuksista kuviin”, Ringman sanoo. Tuskassa hän ei ole joutunut tällaisia sopimuksia allekirjoittamaan.

 

Kamera olalla vastaan tulee vastaan myös Lassi Rinne, freelancevalokuvaaja, joka tekee keikan Ilta-Sanomille yhdessä lehden toimittajan Mikko Juutin kanssa. Rinne on ollut ala-asteelta lähtien metallifani – ja rumpali.

”On iso plussa kun pääsee töissä kuvaamaan artisteja, joiden musiikkia kuuntelee”, Rinne sanoo.

Rinne sanoo, että valokuvaajan tehtävänä on tuottaa realistista kuvamateriaalia keikalta kuin keikalta.

”Mielestäni kuvaajan rooli on paljon pienempi, kuin toimittajan, joten en koe omaavani suurta vaikutusta asiaan.”

Rinteen työpari Mikko Juuti on myös innokas musiikin harrastaja ja muusikko, joka on onnistunut tekemään harrastuksestaan itselleen työn, jota tekee kuukausipalkkaa vastaan 37,5 tuntia viikossa.

”Joskus tulee mieleen tehdä juttuja ihan fanipohjalta, mutta se ei lopulta kanna pitkälle. Sellainen juttu on aina vähän liian läpinäkyvä. Kyllä musiikkimedian pitää toimia myös kriittisesti alaa ja tekijöitä kohtaan.”

Juuti kertoo saavansa paljon puhdasta mainosmateriaalia, jota halutaan julkaistuksi vain puffaamistarkoituksessa. Jutun sisällöksi saatetaan tarjota vain sitä, että single on ilmestynyt tai että sen tekeminen on ollut ”vaativaa, jännää tai hienoa.” Lähettäjä saattaa pyytää lisäämään juttuun jonkun oman kuvailevan sanan.

”Sellaista en tee. Kirjoitan uudesta musiikista, mutta se vaatii vähintään artistin haastattelun, jossa puhutaan muustakin”, Juuti sanoo.

Juuti toivoo, että toimittajat saisivat olla kriittisiä ilman pelkoa joutumisesta artistin edustajien mustalle listalle.

”Tulee mieleen Cheekiä arvostellut toimittaja, joka oli kriittisen jutun jälkeen persona non-grata tämän pressitilaisuuksissa. Todella ylimielistä ja todellisuudesta vieraantunutta käytöstä arvon räppäriltä, oli juttu millainen tahansa.”

Tuskassa urakoi myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth, joka on vastannut lehden Tuska-seurannasta yli kymmenen vuotta. Hän on keskittynyt tekemään konserttiarvioita kulttuurinäkökulmasta.

”Se on hyvin mieluisa työtehtävä”, Ahlroth sanoo.

Niin mieluisa, että Ahlroth keskeytti lomansa tullakseen Tuskaan töihin.

Hän on kuunnellut ja soittanut raskasta rokkia ja metallia 1980-luvulta asti ja kirjoittanut metallista koko toimittajan uransa ajan yhtenä kulttuuriaiheena muiden rinnalla. Pop- ja rockmedian tehtävän Ahlroth määrittelee lyhyesti.

”Median ainoa tehtävä on palvella yleisöään”, Ahlroth sanoo.


Suomalaisen rock- ja metallimedian tunnetuin toimittaja lienee Radio Rockin Jone Nikula, joka on ollut alalla 1980-luvun lopulta lähtien ja työskennellyt pääasiassa kaupallisen radion palveluksessa.

Hän on ollut Tuskassa juontajana koko tapahtuman 20-vuotisen historian ajan ja on tehnyt kirjan festivaalin historiasta. Kirja ilmestyi kesällä.

Rockin päivävuoro -nimistä ohjelmaa Radio Rockille juontava Nikula ei tee juurikaan varsinaisia rockjuttuja.  Populaarimusiikkijournalismista Nikulalla on – kuten muistakin aiheista – selkeät näkemykset ja voimakkaat mielipiteet.

Vain elämää ja muut tv-formaatit ovat viihteellistäneet pop-kirjoittelun tasolle, joka on kaiken arvostelun alapuolella. Jutuilla ei pääsääntöisesti ole mitään tekemistä musiikin kanssa ja artistin musiikkia kiinnostavampaa on vaikkapa podettu kivulias hiivatulehdus tai painonvaihtelu”, Nikula sanoo.

Nikula muistuttaa muusikko Frank Zappan tunnetuksi tekemästä, musiikkibisnestä piikittelevästä heitosta, jonka mukaan ’rockjournalismi on sitä, että ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, tekevät haastatteluja ihmisistä, jotka eivät osaa puhua, niille, jotka eivät osaa lukea.’

”Lukuun ottamatta paria kirkasta poikkeusta Hesarissa ja ehkä parissa verkkomediassakin, suomalainen popjournalismi on melko yhdentekevää paskaa. Raskaan musiikin juttuja tehdään kuin yhteisestä sopimuksesta sovituin askelmerkein ja kaavaa sovelletaan niin härkäpäisesti, että oikeasti kiinnostavat kysymykset jäävät aina esittämättä”, Nikula sanoo.

Hän kritisoi erityisesti sitä, että haastattelun aihetta ei kyetä sijoittamaan laajempaan viitekehykseen.

”Haastateltavan omassa mikrokosmoksessa möyritään loputtomiin ja edes toimialan perusteita ei ymmärrä sen enempää haastateltava kuin haastattelijakaan. Lopputuloksena on juttuja, joista ei opi mitään uutta. Sellaisetkin jutut voivat toki olla viihdyttäviä, mutta eivät millään tavalla kohdetta tai aihetta avaavia tai näiden ymmärtämistä syventäviä.”

Nikula muistuttaa, että suurin osa alan toimittajista on harrastelijoita, joita kukaan ei ohjaa ja yleisö ei paremmasta tiedä eikä osaa parempaa siksi vaatiakaan.

Omaa välinettään eli radiota Nikula suomii myös armotta.

”Radioissa haastattelu päästää juontajan pälkähästä sikäli, että kun poppari puhuu, juontajan ei tarvitse itse keksiä mitään sanomista, riittää kun kysyy kolme–neljä avainkysymystä tyyliin: ’kuinka henkilökohtaisen elämäsi myllerrykset kuuluvat levylläsi? Oliko edellisen levyn menestyksen jälkeen paineita?’ Näin kolme varttia ohjelma-aikaa biiseineen on täytetty."

Journalisti tapasi jutussa mainitut toimittajat ja valokuvaajat Tuskassa kesä–heinäkuussa.
Haastattelut on tehty elokuussa pääosin sähköpostitse.

Tuskassa yli 300 median edustajaa

Helsingissä kesä-heinäkuun vaihteessa järjestetylle Tuska-festivaalille akkreditoitui noin 330 toimittajaa, valokuvaaja tai muuta median edustajaa. Heistä noin 200 tuli Suomesta, loput eri puolilta maailmaa.

Tänä vuonna festivaalin järjestäjät hylkäsivät noin 20 prosenttia hakemuksista. Tuska vähensi erityisesti harrastelijoille myönnettyjen kuvauslupien määrää ammattikuvaajilta saadun palautteen takia. Kuvausalueet olivat liian ruuhkaisia ammattikuvaajien tarpeita varten.

Akkreditoinneista vastaavan Niklas Nuppolan mukaan Tuska pyrkii myöntämään lehdistöpassit pienillekin toimijoille, koska raskasta rockia seuraava media koostuu pääosin harrastuspohjalta toimivista sivustoista ja verkkolehdistä.  Akkreditoinnin edellytyksenä ovat tietyt minimivaatimukset.

”Koitamme katsoa sitä, miten ajankohtaista sisältöä media tuottaa ja miten ammattimaiselta toiminta vaikuttaa. Annamme mielellämme toimittajille akkreditointeja, mutta siitä täytyy olla joko meille tai artistille jotain hyötyä. Jos tekee vaikka fotoesseen [laulaja] Tomi Joutsenesta tai Marco Hietalasta, niin se ei riitä meille, Nuppola sanoo.

Ison ja pienen välinen ero

Kiertohaastattelu Tuska-festivaaleilla työskennelleiden musiikkitoimittajien kanssa on havainnollistanut ainakin sen, että ikuisuuskysymykseen toimittajan suhteesta juttujensa kohteisiin ei ole yhtä vastausta, ei varsinkaan oikeaa sellaista.

Siinä missä talkoovetoisen verkkozinen toimittaja kenties varoo suututtamasta artistia seuraavan haastattelun toivossa, kuukausipalkkaisella ammattitoimittajalla on varaa heittää rumimmat pressikutsut roskiin ja ilmoittaa artistille olevansa vastuussa vain lukijoilleen. 

Kyse on myös kriittisen journalismin ja muilla kriteereillä syntyvän sisällöntuotannon välisestä erosta. Molemmille löytyy oma tärkeä paikkansa, ja yhteispelikin on mahdollista. Esimerkki kuluneelta kesältä havainnollistaa asiaa.

Metallipiireissä kohistiin juuri ennen Tuska-festivaalia Ylen julkaisemasta kitaristi Roope Latvalan haastattelusta,  jossa Children of Bodom -yhtyeen entinen jäsen kertoi saaneensa potkut yhtyeestä toisin kuin toukokuussa 2015 oli uutisoitu. Yhtyeen oman tiedotuksen mukaan ero tapahtui sopuisasti.

Tuskan lehdistöalueella jokainen läsnäolija pystyi näkemään, että ero ei tosiaan sujunut sopuisasti, vaan osapuolet välttelivät toisiaan kuin vihamiehet konsanaan.

Tieto eron todellisesta luonteesta oli kuitenkin jo kaksi vuotta sitten laajasti monien toimittajien tiedossa, mutta jostain syystä asiaa ei musikkimediassa uutisoitu, vaan käsitys sopuerosta jäi elämään. Vasta kun Yle kertoi asiasta, muu uutismedia ja pienemmätkin sivustot tarttuivat aiheeseen.


Pitäisikö harrastussivuston toimittajan sitten etsiä ja julkaista tämän kaltaisia uutisia? Ei tietenkään pidä. Jotainen toimitus päättää aina itse siitä, mitä julkaisee ja millä kriteereillä. Lukijat päättävät, onko julkaisu heille tarpeellinen.

Ilman sopivan kriittistä lähestymistapaa median tärkeintä käyttöpääomaa eli uskottavuutta voi olla kuitenkin vaikeaa luoda, mutta se on toki mahdollista, kuten monet eri alojen erittäin laadukkaasti toimitetut harrastajasivustot osoittavat. Tulojen hankkiminen on vaikeaa kummassakin tapauksessa.

Childen of Bodom -kokoluokan yhtyeiden asioiden tietoiselle salailulle ei kuitenkaan ole mitään perusteita. Menestyvät bändit ja artistit ovat esikuvia ja mielipidevaikuttajia, joten heidän puheilla ja teoilla on laajempaakin merkitystä. SIksi on tärkeää, että artisteihin ja bändeihin liittyvät kielteisetkin asiat uutisoidaan normaalein uutiskriteerein, ja tässä isojen medioiden on luontevaa ottaa vastuuta – kuten Yle teki Bodom-kirjoituksellaan. 

Pienempien rooliksi jää luontevasti fanikulttuurin ylläpito ja bändien auttaminen näkyvyyden saamisessa. 

Harrastemedian toimittajat voivat isoja uutisia havaitessaan toimia kuten paikallislehdissä on tapana: vuotaa omassa kylässä pyörivä kiusallinen tieto naapurikylän isommalle toimitukselle uutisoitavaksi. Silloin ei tarvitse pelätä jutun kohteen reaktiota, mutta itse asia tulee uutisoiduksi.

Manu Marttinen



15 2018
Arkisto

Sanan saattajat

Kristillinen media on huono bisnes, jota tehdään kutsumuksen voimalla. Aivan erityisen hankala sitä on tehdä niin, että se kelpaisi kaikille, sanoo alan konkari Kirsi Rostamo.

Elämäntapajohtaja

Journalistiliiton puheenjohtajaksi uudelleen valittu Hanne Aho uskoo liiton jäsenmäärän kääntyvän nousuun.

Aishi Zidania kiitettiin palkintoperusteissa myös siitä, etteivät painostus, uutistyön vääristely-yritykset ja nettiviha ole lannistaneet häntä. Jarno Liskin todettiin tekevän monin paikoin riskialtista tutkivaa journalismia sinnikkäästi ja peräänantamattomasti ilman työsuhteen turvaa.

Sananvapauden käyttäjät

Kun ympäristö painostaa, Aishi Zidan ja Jarno Liski nojaavat journalistin perustehtävään. Työ palkittiin Sananvapauden miekalla.

KSF Medias fjolårsresultat, ett minus på 4,2 miljoner euro, var bättre än på många år. Nya vd:n Anna Hellersedt litar på att det nu är en bra tidpunkt för bolaget att införa en ny betallösning för digital journalistik.

Efter stormen

KSF Medias nya vd Anna Hellerstedt betonar öppen kommunikation inom bolaget och vill förankra stora linjer hos personalen. Främsta löfte hittills: mer fokus på journalistiken – hur det ska förverkligas har vi inte ännu sett.

Tv-ohjaaja ja toimittaja Marja Jaakola on halunnut olla työvuosien jälkeen kuin kuka tahansa. Hän ei ole työskennellyt eläkkeellä. Kuva: Liisa Huima

Ei ole valtaa loistoa

Eläkkeellä identiteetti on rakennettava uudelleen. Toimittajalle se voi olla vaikeaa.

Liikaa keskustelua

Medioiden verkkokeskusteluissa vihan lietsomisen ja asiallisen kommentoinnin välissä on leveä vyöhyke, jolla delete-nappia painetaan liian harvoin, kirjoittaa Asko Lehtonen.

Älä soita sille enää koskaan!

Mediayhtiö harkitsi kieltävänsä tuurajia käyttämästä lähdesuojan alaisia tietoja muissa töissä. Ajatus lähteiden ”omistamisesta” on omituinen, kokenut oikeustoimittaja sanoo.

Jouluihminen. A-lehtien tuottaja Elisa Miinin aloittaa jouluvalmistelut jo elokuussa ja lopettaa joulunvieton tapaninpäivänä. ”Ajatukseni kääntyvät välipäivinä jo pois joulusta ja kohti uutta vuotta, kun olen jo joulua pitkään siinä vaiheessa viettänyt.”

Glögiä jo elokuussa

A-lehtien tuottaja Elisa Miininin kotona on kaksi joulukuusta. Toiseen niistä saa koskea vain hän.

Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -kirja on saanut kehuja siitä, että ’joku on tätä järjettömyyttä vastaan’. Toisaalta se on kirvoittanut kritiikkiä etenkin teknologiapiireistä. ”Uskon, että kun tunnepitoista kritiikkiä saa, on osunut johonkin oikeaan kohtaan.”

Kadonneen onnen jäljillä

Tutkimusten valossa teknologis-taloudellinen kehitys ei ole enää vuosikymmeniin tehnyt meistä onnellisempia, sanoo digitalisaation ongelmista kirjan kirjoittanut Pekka Vahvanen.

Milloin freelancer on jäävi?

Mikä on eettinen aikaväli jutulle tiettyyn lehteen ja jutulle saman lehden kustantajasta? Vaikuttaako juttutyyppi asiaan? Vastausten pohtimiseen tarvitaan lisää konkreettisia eväitä, kirjoittaa Anna-Sofia Nieminen.

Edellistä työtä jatkamaan

Tiina Ojutkangas aloittaa tammikuussa Kokkolassa ilmestyvän Keskipohjanmaan päätoimittajana.

Dags att tända lyset

På redaktionerna i Finland finns en hel del att lära av Demokratijouren, om hur man bygger upp konkreta rutiner som förebygger hot och hat, skriver Johan Svenlin.

Perehdy tietoturvaan tänään

Vaikka et työskentelisi erityistä tietoturvaa vaativien lähteiden ja aiheiden parissa, ala perehtyä niiden suojaamiseen nyt. Toimittajan salausopas kertoo, miksi se kannattaa.

75 prosenttia

Mistä tietää, että vaalit ovat lähestymässä? Yksi varma merkki on numerohokemien vyöry journalistisiin teksteihin, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Liftaamalla ehtii paremmin

Kirjaan uppoutunut Juha Mäkinen ei huomannut nousta bussiin, mutta onneksi juttukeikalle ehtii toisellakin tavalla.

Otavamedia jatkaa yt-kierrosta ensi vuonna

Otavamedia aloittaa yt-neuvottelut kuvaryhmässään 2. tammikuuta 2019. Yt-neuvotteluja on viime viikkona päättynyt Otavamediassa, Sanoma Media Finlandissa, Aamulehdessä ja A-lehdissä.

Färre fotografer på Hufvudstadsbladet

”Jag är övertygad om att läsarna inte kommer att uppleva någon försämring av bildjournalistiken i HBL framöver”, säger chefredaktör Susanna Landor.

Håkans leder Studentbladet

Som chefredaktör vill Håkans bland annat närma sig studentkårer som tidigare lämnat Svenska studerandes intresseorganisation.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta