Turun Sanomien rikos- ja oikeustoimittaja Rebekka Härkönen antoi jutullaan äänen niille, joita ei ole kuunneltu. ”Suomi voi olla sananvapauden mallimaa, mutta meilläkin on räikeitä väärinkäytöksiä”, hän sanoo.

Vapaan sanani rajat

JOURNALISTI
28.4.2016

Marja Honkonen, teksti
Jussi Vierimaa, kuva

Yhtä estää itsesensuuri, toista uhkaavat oikeusjutut ja kolmas murehtii lähteidensä puolesta. Kysyimme Rebekka Härköseltä ja yhdeltätoista muulta journalistilta ympäri maailman, miten sananvapaus toteutuu heidän työssään.

”Rikos- ja oikeustoimittajana minua uhkaillaan varmasti enemmän kuin keskimääräistä uutistoimittajaa. Jotkut haluavat tarinansa julki, toiset taas ettei jostain kirjoitettaisi.

En pelkää kirjoittaa mistään, mutta toimittajan työ on muutakin kuin kirjoittamista. On pidettävä terve järki kopassa, vaikka olisi kuinka ison jutun perässä. Suomessakin on aiheita, kuten vakavan rikollisuuden paljastaminen, joihin nokkansa työntämällä altistaa itsensä vaaraan. Sitä täytyy miettiä, kun valmistautuu esimerkiksi tapaamaan lähdettä.

Voin kuitenkin aina valita, kirjoitanko jostain vai en. Ongelmallisempaa on, jos lähteitäni painostetaan tai uhkaillaan. Joskus aiemmin lähteeni ovat joutuneet väkivallan kohteeksi tai heidän omaisuuttaan on rikottu, jotta he eivät olisi kanssani tekemisissä.

Lähdesuoja on toimittajalle konkreettinen työkalu, jolla suojella ihmistä ja jota ilman tämä ei uskaltaisi puhua. Todella sisäistin sen vasta, kun ryhdyin tutkimaan Turun kaupunginsairaalan G1-osaston potilaiden pahoinpitelyitä Kupittaalla.

 

Muutama vuosi sitten todennäköisesti jokainen toimitus Suomessa sai massasähköpostin Juha Kurviselta, jota oli hoidettu Kupittaalla. Keskustelin aiheesta Turun Sanomien silloisen kotimaan päällikön kanssa ja mietimme, ettei aiheeseen voi tarttua oikein mitenkään.

Helmikuun alussa Facebookissa alettiin jakaa ihan villisti Kurvisen blogitekstiä Kupittaan A1-osaston tapahtumista. Olin ihmeissäni. Rikostoimittajana arvioin, ettei valehtelija jaksa jankuttaa samaa asiaa kovin monta vuotta.

Pari päivää myöhemmin etäisesti tuntemani ihminen otti yhteyttä ja kysyi, tiedänkö ettei tämä Kurvinen ”puhu paskaa”. Hän kertoi tuntevansa henkilön, joka antaisi minulle koordinaatteja asian tonkimiseen.

Seuraavana päivänä minulla oli lähde langan päässä. Puhelun jälkeen olin yhtä aikaa tyrmistynyt ja vaikuttunut siitä, mitä minulla oli käsissäni.

Tein projektia alusta saakka muun työn ohessa, koska tuntui epätodennäköiseltä, että sitä koskaan saataisiin lehteen. Sosiaali- ja terveydenhuolto on v-mäinen osapuoli saada vastaamaan. Siellä vedotaan aina salassapitovelvoitteisiin – usein silloinkin, kun asia ei ole salainen. Ollaan varmuuden vuoksi hiljaa kaikesta.

Potilaiden näkemys omasta hoidostaan taas on subjektiivinen. Faktojen tarkistaminen on hiton työlästä. Kun toimitusten väkimäärää supistetaan, on valittava mihin tarttua. Uskon, että Kurvisen sähköposti on vaivannut montaa muutakin kuin minua, mutta moni valitsee helpomman aiheen.

On ongelma, että sosiaali- ja terveydenhuollosta on vaikea saada tietoja. Miten voi kirjoittaa vaikka huostaanottotapauksista, kun ihan kaikki on salattua?

 

Uutinen julkaistiin helmikuun puolivälissä. Jutun julkaisun jälkeen Turun Sanomat sai satoja yhteydenottoja. Se kertoo, kuinka monia mielenterveysongelmat koskevat ja miten voimattomaksi yksilöt tuntevat itsensä, kun järjestelmä kohtelee heitä kaltoin.

Toimittajalla on valtava rooli siinä, että yhteiskunnan heikoimmat tulevat kuulluiksi. Vaatii suurta herkkyyttä kallistaa korvansa silloin, kun jostain kuuluu heikko ja epävarma kuiskaus. Toimittajan pitää antaa ääni niille, jotka ovat altavastaajan asemassa. Siihen asemaan voi joutua kuka tahansa, jos vaikka sairastuu.

Lähteitäni pyrin suojaamaan kaikin tavoin, en vain pitämällä nimet salassa. Olen joutunut tukemaan heitä paljon, etteivät he vahingossa paljastaisi itse itseään. He ovat minua enemmän tässä pyörityksessä.”

Lue myös:

Yhdysvallat: Valtio väijyy vuotajia

Somalia: Aseistettu vartija turvana

Viro: Yleinen mielipide rajoittaa

Turkki: Olemme äärimmäisen huolellisia 

Ruotsi: Ongelmana viestintäosastot 

Puola: Itsesensuuri pahin uhka 

Venäjä: Valtakoneisto vaatii uskollisuutta

Italia: Painostusta oikeusjutuilla

Valko-Venäjä: Itsesensuuri rajoittaa 

Brasilia: Toimituksen linja rajoittaa

Hongkong: Vapaustaistelija



1 2021
Arkisto

Journalismin seuraavat sata vuotta

Journalistiliitto täyttää maaliskuussa 100 vuotta. Vuosisadan aikana on tapahtunut paljon: olemme saaneet esimerkiksi radion, television, internetin ja sosiaalisen median, mutta myös journalismin ansaintamallien kriisin. On aika kuvitella, miltä tulevat vuosikymmenet voisivat näyttää. Journalisti pyysi ennusteita kymmeneltä ajattelijalta.

Mitä puoluetta politiikantoimittajat ryöpyttävät eniten? Miten he suhtautuvat eri pääministereihin? Entä työmarkkinajärjestöihin?

Journalisti analysoi kuuden tunnetun politiikan toimittajan kolumnit, näkökulma-artikkelit ja muut mielipiteelliset tekstit.

Tähtäät isona kansanedustajaksi, Hanne Aho

Sata vuotta täyttävän Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho haluaa tulla tasapainoiseksi ihmiseksi ja haaveilee tes-neuvotteluiden aikana paluusta Suomen Kuvalehden graafikoksi.

Toimittajat, persuuntuneita vai vihervasemmistoa?

”Suomessa perussuomalaisten pelikirjasta tuttu ikävän journalismin esittäminen puoluepolitiikkana vaikuttaa hiljalleen saavan suosiota useamman poliittisen liikkeen piirissä”, kirjoittaa Janne Zareff.

Toimittajan tasapuolisuus ei auta, jos luottamus on menetetty

Yksikään ihminen ei tee työtään arvotyhjiössä. Onneksi juuri kukaan journalisti ei kuvittele olevansa täydellisen objektiivinen yli-ihminen, johon arvot tai elämäntilanne eivät vaikuta, kirjoittaa Maria Pettersson.

Lisää aikaa eropakettia harkitsevalle

”Ensimmäiset päivät irtisanomisen jälkeen voivat mennä täysin sumussa. Pitäisi pystyä soittamaan monta puhelua, kysyä oikeita kysymyksiä, omaksua vastauksia ja tehdä niiden perusteella päätös, jonka vaikutukset tulevaisuuteen ovat joka tapauksessa epävarmoja”, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Sanna Nikula.

Korona sävytti median vuotta 2020

Korona muutti työtavat ja kiihdytti media-alan murrosta ja Yhdysvalloissa käytiin vaalit. Tapahtuiko media-alalla muutakin? Kokosimme yhteen vuoden 2020 keskeiset journalismiuutiset.

Päivi Lehtomurto vaihtoi nuorten median työterveysaiheisiin

Päivi Lehtomurto aloitti joulukuussa Työterveyslaitoksella mediaviestinnän erityisasiantuntijana. Sitä ennen hän työskenteli kymmenen vuotta Demissä.

Etusivu uusiksi

Kun Susanna Luikku sai Suomen olympiajoukkueen tiedottajalta viestin, ja sitten tuli kiire.

Journalistiliiton uuden ilmeen suunnitteli Tuija Tarkiainen ja uuden logon piirsi Camilla Pentti. ”Perinteinen leijona haluttiin säilyttää, mutta uusi leijona on modernimpi ja vähemmän kulmikas”, Tarkiainen kertoo.

Journalistiliitto saa uuden ilmeen

Tunnusvärit ja -fontit vaihtuvat, viestintämateriaalit muuttuvat ja logo päivitetään.

Ole korrekti, älä hyperkorrekti

”Tietoisuus siitä, että puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan, voi johtaa ylenpalttiseen virallisuuden tai esimerkiksi kansainvälisyyden tavoitteluun”, kirjoittaa Ville Eloranta.

De nya journalisterna är influencers

Högermedierna satsar mindre på att producera den bästa journalistiken och mer på att främst bekräfta det tittarna redan tror, skriver Jeanette Öhman.

Sanomalehtimiehen näytenumero huhtikuussa 1924.

Lehti harrastuksen avuksi

Suomen Sanomalehtimiesten Liitto tarvitsi oman lehden, koska sisäinen tiedotus hoitui ”helpoimmin painokoneen kautta”.

Avarakatseinen humanisti

Toimittaja Jussi Kentala 24. 7. 1946 Veteli – 23. 11. 2020 Kauhava

Taitava taittaja - käytännössä ja teoriassa

Ulkoasupäällikkö Hannu Pulkkinen 8.11.1951 Pyhäjärvi – 6.12.2020 Helsinki 

Henkilökuvauksen lordi ja velho 

Valokuvaaja Kari Kaipainen 28. 9. 1952 Mikkeli – 2. 11. 2020 Espoo

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta