Heikki Aittokoski toivoo, että Suomessa tehtäisiin enemmän reportaasikirjoja. ”Osaavia toimittajia kyllä on, mutta tietokirjan tekeminen on niin kallis uhraus, ettei siinä ole kauheasti järkeä.”

Villin vuoden kirjuri

Heikki Aittokoski

46-vuotias Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija.

Opiskellut poliittista historiaa Helsingin yliopistossa.

Työskennellyt Helsingin Sanomissa vuodesta 1995: ensin vuoden kulttuuritoimituksessa ja siitä eteenpäin ulkomaantoimituksessa. Berliinin-kirjeenvaihtajana 1998–2001, Brysselin-kirjeenvaihtajana 2006 ja esimiehenä 2007–2012.

Julkaissut neljä kirjaa: Lihavan kotkan maa – Reportaasi Berliinin tasavallasta (1999), Eurooppaan raiteelta 4 – Junamatka entisen rautaesiripun halki (2004), Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa (2013) sekä Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa (2016).

Palkittu Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla vuonna 2014. Kuolemantanssi-kirja oli tänä vuonna Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Asuu Espoossa vaimonsa ja kolmen lapsen kanssa. Harrastaa uintia ja lenkkeilyä.

JOURNALISTI
15.12.2016

Noora Mattila, teksti
Anna Autio, kuvat

Kun Heikki Aittokoski alkoi tehdä kirjaa nationalismista, Euroopan poliittinen murros vyöryi päälle niin, että sitä hädin tuskin ehti kirjoittaa. Aittokosken mielestä vaalitulokset eivät enää saa yllättää toimittajia: on tehtävä jalkatyötä ja ymmärrettävä historiaa.

Loppuvuoden auringon valo on niin viisto, että se valaisee Helsingin päärautatieasemasta pelkän tornin. On kuin Suomi olisi vajonnut alaspäin, vähän syvemmälle maankuoreen niin, että yltää vain juuri ja juuri valoon.

Aamun lehdessä on kerrottu ensi viikon itsenäisyyspäiväksi suunnitelluista mielenosoituksista. Äärinationalistinen Suomen Sisu Tähtitorninmäellä, EU-vastainen Linnake Suomi Kansalaistorilla, Pohjoismainen vastarintaliike Hakaniementorilla, kansallismielinen itsenäisyysjuhla Narinkkatorilla ja illan huipentumana äärioikeistolainen soihtukulkue.

Jalat nousevat, jalat laskevat rautatieaseman pääovilla. Romanialaisnainen myy Iso Numero -lehteä, kiinalaiset turistit rullaavat matkalaukkujaan hengityssuoja suun päällä.

Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokoski istuu yläkerran baarin nurkassa kämmenet niskan takana ja katselee kattoon. Hän ei ole nähnyt aurinkoa tänään, koska on ollut koko päivän Helsingin Sanomien Musta laatikko -esityksen harjoituksissa. Aittokosken osuus pohjautuu hänen tuoreeseen kirjaansa Kuolemantanssi, joka kertoo eurooppalaisesta nationalismista eli etsii syitä muun muassa siihen, miksi natsit marssivat taas Euroopan toreilla.

”Jalat nousevat, jalat laskevat” on kirjassa toistuva ilmaus. Se viittaa ensinnäkin kuolemantanssiin eli myöhäiskeskiaikaisen kirkkotaiteen teemaan, jota Aittokoski kuvaa kirjassaan. Ympäri Eurooppaa on maalauksia, joissa ihmiset säätyyn katsomatta tempautuvat luurangon syliin. Makaaberia ja pahaenteistä, ja siltä nykyinen ilmapiiri tuntuu niille, jotka kannattavat liberaalia demokratiaa ja avointa Eurooppaa.

Jalkojen liike kuvaa myös tapaa, jolla Aittokoski teki kirjansa. Hän kiersi vuoden aikana maanosan kolkat, kaksikymmentä maata Kreikan pakolaisleireiltä Britannian parlamenttiin, Mussolinin kotikylästä Unkarin raja-aidalle. Hän tapasi päättäjiä ja kansalaisia ja yritti ymmärtää, mistä kiihkomielinen kansallistunne oikein kumpuaa. Lisäksi hän vieraili nationalismin monumenteilla, jotka kertovat omasta puolestaan, mihin poliittinen kuolemantanssi johtaa.

 

Hullu projektihan se oli ja muuttui koko ajan hullummaksi.

”Kirjaidea oli kytenyt päässäni siitä asti, kun olin Berliinissä kirjeenvaihtajana vuosituhannen vaihteessa ja seurasin Itävallan Vapauspuolueen esiinmarssia”, Aittokoski kertoo.

”Vuonna 2013 alkoi tuntua, että nationalismi vain voimistuu Euroopassa ja että aihe on tekemisen väärti.”

Elokuussa 2014 hän laati kirjaan huolellisen synopsiksen ja rakenteen. Mutta ennen kuin hän oli kirjoittanut riviäkään, perussuomalaiset valittiin Suomen hallitukseen ja pakolaisten merenylitys nousi etusivun uutiseksi. Äärioikeistolaiset ryhmät ja populistiset puolueet niittivät kannatusta ympäri Eurooppaa.

Aittokosken synopsis meni uusiksi, työmäärä tuplaantui ja kirja järkälöityi.

”Siinä ei ollut mitään järkeä. Budjetti paukkui, ja loppuvaiheessa minulla oli jo ihan sairas kiire”, Aittokoski sanoo.

”Kevättä ja kesää kutsun huhti–elokuun väliseksi yöksi. Lähestulkoon asuin työhuoneella enkä muista kesästä juuri mitään.”

Aittokosken edellinen tietokirja Narrien laiva (2013) käsitteli sitä, miksi maailmassa on kärsimystä. Sitä varten hän matkusti kuolemansyntien lähteille muun muassa Mogadishuun ja Bangladeshiin. Kuolemantanssi taas perkaa eurooppalaisen kansallisaatteen historiaa suurin piirtein maanviljelyksen kehittämisestä lähtien.

Miksi Aittokoski tarttuu näin valtaviin aiheisiin?

”Koska ne kiinnostavat minua. Olen lapsesta asti ahminut historiaa, ja näitä teemojahan ajattelijat ovat pohtineet siitä lähtien, kun kaupunkeja on alkanut syntyä ja on ollut ihmisiä, joilla on aikaa ja varaa pohtia.”

Vähän verhotusti Aittokoski asettaa itsensä suurten filosofien jatkumoon, ja miksipä ei. Hän on neljännesvuosisataisen työuransa aikana noussut yhdeksi Suomen tunnetuimmista ja rautaisimmista ulkomaantoimittajista.

 

Heikki Aittokosken abiturienttisyksynä Berliinin muuri murtui. Alkoi toiveikas 90-luku, Euroopan yhdentyminen kohti unionia ja yhteisvaluuttaa – ”johon suhtauduin silloin aivan liian intomielisesti”, Aittokoski sanoo nyt.

Hänellä on itseironinen tapa puhua nuoruudestaan: poliittisen historian opiskelijana hän kirjoitti ainejärjestölehteen noloja juttuja, haaveili auteur-elämästä Euroopan kahviloissa, tarjosi Ylioppilaslehteen ensimmäisiä ideoitaan kädet täristen ja pääsi Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen ”hasardivalintana”. Berliinin-kirjeenvaihtajaksi lähteminenkin sai tärisemään jännityksestä, ja sieltä tuli tuliaisina ensimmäinen tieto-kirja, jonka kaikkitietävä nokkeluus hävettää näin jälkikäteen.

”Työ ulkomaantoimittajana on tehnyt minusta paljon vakavamman. Sen myötä myös itsekritiikki on kasvanut ja kirjoittaminen on vaikeampaa. Kaksikymppisenä annoin mennä vain ja kaikki meni läpi, kun oli niin hauskasti sanottu”, hän selittää.

Aittokoski kyllä tunnetaan myös pakinoistaan, Tis is Finländ män -läpästään ja Facebook-puujaloistaan (”Semmosta oon miettiny, nyt ku uskonpuhdistuksesta tulee 500 vuotta, ni se Martti Luther ei tainnu uskoa valmiisiin oppirakennelmiin vaan oli pikemminkin sellanen teesi-itse-mies”). Ne ovat irrottelua, koska päivätöissä ja kirjaprojekteissa Aittokoski on katsonut kiväärinpiippua kummastakin päästä, niin kuin hän Narrien laivassa kirjoittaa.

Kuolemantanssikin kertoo kuolemanvakavista asioista, mikä tulee kirjassa selväksi esimerkiksi Bosnian sodan näyttämöillä, Nürnbergin Zeppelin-kentällä ja Itä-Ukrainan raja-alueella. Kirja näyttää äärinationalismin syvyyden, laajuuden ja seuraukset.

Metaforisena kevennyksenä Aittokoski käy myös kuolemantanssimaalausten äärellä hautausmailla ja kirkkojen hämärissä. Maalausten moraalinen sanoma oli muistuttaa, että ihmisen teoilla on seurauksensa ja kuolema korjaa jokaisen.

Pölyisissä katedraaleissa ei ole enää ketään. Nyky-Euroopan väki on kansallisvaltion alttareilla, kulkueissa, vaalitilaisuuksissa ja urheilukatsomoissa.

”Me täällä pääkaupunkien liberaalissa kuplassa ajattelemme, että kansa on tyhmää ja äänestää väärin. Kirjaa tehdessä ymmärsin, että vaikka kansa ehkä äänestää väärin, tyhmä se ei ole. Tapasin fiksuja ja tavallisia ihmisiä.”

Jotkin tapaamiset saivat voimaan pahoin, kuten kahden tunnin juttutuokio Kultainen aamunkoitto -puolueen paikallisjohtajan Ioannis Sahinidisin kanssa. Juuri ennen tämän rasistista, kansallismytologista monologia Aittokoski oli tutustunut afganistanilaiseen pakolaisperheeseen, johon hän on yhteydessä yhä.

Viimeistään Brexit-äänestyksen jälkeen Aittokoski ymmärsi, että tällaista poliittista käännekohtaa ei ole Euroopassa nähty sitten Berliinin muurin murtumisen. Mutta tällä kertaa muurit eivät murru vaan nousevat.

Miksi? Väkivallan vuoksi, väkivallan pelosta. Talousahdingon, teknologisen kehityksen, globalisaation, nopean muutoksen vuoksi.

”Epävarmuus saa ihmiset turvautumaan tosi yksinkertaiseen ja ummehtuneeseen ratkaisuun, perinteiseen nationalismiin. Taitavat populistipoliitikot osaavat tökkiä tähän hermoon ja ruokkia sitä entisestään.”

 

Yhden ranskalaisen kuolemantanssimaalauksen reunassa istuu toimittaja: vakava kirjuri, joka pitää edessämme ”tervehdyttävää peiliä”.

Voisi kai peilin kääntää omaakin naamaa kohti. Samaan aikaan, kun Aittokoski kiersi Eurooppaa ja tottui kuulemaan mitä käsittämättömämpiä valheita poliittisina mielipiteinä, hänkin pudisteli epäuskoisena päätään valehtelevalle tosi-tv-pellelle, joka näytti päässeen Yhdysvaltain presidentinvaalien viihdenumeroksi. Vaalitulos yllätti monet muutkin toimittajat ja asiantuntijat housut kintuissa – jälleen kerran.

”Kaiken jälkeen takaraivoa kalvaa ajatus, että mitkä ovat ne asiat, joita Euroopan tai Suomen osalta ymmärrän väärin tai en ymmärrä? Mitä tapahtuu Ranskan presidentinvaaleissa keväällä?” hän miettii.

Aittokosken mukaan media on arvioinut populismin väärin, koska juttuja on tehty vailla historiaa ja omassa kuplassa.

”Meidän toimittajien pitää pysyä kartalla siitä, mitä tässä maanosassa ja Suomessa tapahtuu. Emme voi vain jutella keskenämme ja asiantuntijoiden kanssa, vaan pitää tehdä ihan perinteistä reportaasia eri puolilla Suomea.”

Ulkomaantoimittajalta vaaditaan nykyään niin paljon sisältöä eri välineisiin, että keikat on Aittokosken mukaan suunniteltava erittäin kurinalaisesti. Ei sekään välttämättä laajenna ymmärrystä, jos joutuu ennalta päättämään työnsä näkökulmat ja tulokset eikä ajattelulle jää aikaa.

Mutta Kuolemantanssi onkin kirja, ja se on toisenlainen: historian ja filosofian syventämä kunnianosoitus jalkatyölle.

 

Äärinationalistiselle kansanosalle valtamedia on myös vihollinen. Aittokoski ei kuvittele, että Kuolemantanssi pyörtäisi yhdenkään rajojensulkijan päätä. Hänen yleisönsä on toinen: ajattelevat, lukevat ja ymmärrystä kaipaavat ihmiset. Näihin ihmisiin ja demokratiaan hän myös panee toivonsa.

Kirjalle on toinenkin yleisö, mutta se ei ole vielä syntynyt.

”Olen koko elämäni kolunnut kirjastoissa ja löytänyt yli satavuotiaita kirjoja, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt. Minua kiehtoo ajatus, että joku löytäisi kirjani sadan tai sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua ja lukisi sen ajankuvana Euroopasta vuonna 2016. Että se olisi kronikka siitä, mitä Euroopan villinä vuotena tapahtui.”

Heikki Aittokoski

46-vuotias Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija.

Opiskellut poliittista historiaa Helsingin yliopistossa.

Työskennellyt Helsingin Sanomissa vuodesta 1995: ensin vuoden kulttuuritoimituksessa ja siitä eteenpäin ulkomaantoimituksessa. Berliinin-kirjeenvaihtajana 1998–2001, Brysselin-kirjeenvaihtajana 2006 ja esimiehenä 2007–2012.

Julkaissut neljä kirjaa: Lihavan kotkan maa – Reportaasi Berliinin tasavallasta (1999), Eurooppaan raiteelta 4 – Junamatka entisen rautaesiripun halki (2004), Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa (2013) sekä Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa (2016).

Palkittu Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla vuonna 2014. Kuolemantanssi-kirja oli tänä vuonna Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Asuu Espoossa vaimonsa ja kolmen lapsen kanssa. Harrastaa uintia ja lenkkeilyä.

Heikki Aittokosken suosittelemaa reportaasikirjallisuutta

Alma Guillermoprieto: The Heart that Bleeds. Latin America Now. (Knopf, 1994) Ostin kirjan New Yorkista maaliskuussa 1997. Meksikolaisjournalistin kirja herätti minussa kysymyksen: voisiko Suomessa tehdä tällaista?

Timothy Garton Ash: History of the Present. Essays, Sketches and Despatches from Europe in the 1990s. (Penguin, 1999) Garton Ashia ahmin jo parikymppisenä toimittajanalkuna. Hänessä tiivistyi kaikki se, mitä minäkin halusin olla: intohimoinen matkailija ja ihmisten kohtaaja, jouheva kirjoittaja, joka osaa asettaa tapahtumat historiallisiin yhteyksiinsä.

Geert Mak: In Europe. Travels Through the Twentieth Century. (Random House, 2007) Hollantilaisjournalisti Geert Makin 900-sivuinen järkäle oli tärkeä esikuva Kuolemantanssille. Makilla oli suuruudenhullu tavoite: panna yksiin kansiin maanosan 1900-luku. Siihen suuruudenhulluuteen tartuin.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. (Gummerus, 1936) Olen lukenut kirjan kolme kertaa: noin 20-, 30- ja 40-vuotiaana. Nürnbergin puoluepäivien kuvaus on suomalaisen reportaasikirjallisuuden kovinta ydintä. Paavolainen on oikeaan aikaan oikeassa paikassa esittämässä oikeita kysymyksiä – ja tasapainoilee haltioitumisen ja kauhun välillä.

Ryszard Kapuściński: Keisari. (Like, 2006) Suom. Tapani Kärkkäinen (Alkuteos: Cesarz, 1978). Kapuś-cińskin klassikkoteos kertoo Etiopian syrjäytetyn keisarin Haile Selassien hovista. Kirja on hyytävä reportaasi itsevaltiuden olemuksesta. Tosin yksityiskohdat ovat niin häkellyttäviä ja häkellyttävän tarkkoja, että niiden paikkansapitävyyttä on pakko epäillä.

Noora Mattila



8 2020
Arkisto

Harva meistä on korvaamaton superneuvottelija

Työehtosopimukset ovat siitä käteviä, että niiden ansiosta tavan ihmisen ei juuri koskaan tarvitse huolehtia lomista, työajasta, vähimmäispalkasta tai siitä, maksetaanko sairauden ajalta palkkaa, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Onneksi minä en joudu jakamaan mediatukia

”Mediatukea olisi rehdimpää perustella työpaikkojen säilymisellä kuin demokratialla”, kirjoittavat Annukka Oksanen ja Elina Yrjölä.

Vapaapäivien pitäminen on sinulle lähinnä uuvuttavaa, Minna Holopainen

STT:n vastaava päätoimittaja Minna Holopainen tekee töitä melkein koko ajan ja on mahdollisesti itsekin tekoäly.

Näin syntyy Trendin syysmuotijuttu

Trendi tilasi stylisti ja valokuvaaja -työparilta helmikuussa syysmuotijutun. Kesällä kuvaaja ja malli vaihtuivat koronan takia. Juttu kuvattiin elokuussa kotieläintilalla.

Kielenhuollon päämaja ei ole käymässä turhaksi

”On viisainta, ettei yleiskielessä sooloilu karkaa käsistä. Tämä aika ei varsinaisesti kaipaa lisää ymmärryksen puutetta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vi måste respektera – och kredda varandra

”Vi måste respektera varandras arbete och kredda den som kreddas bör”, skriver Felicia Bredenberg.

Koronasta vauhtia muutoksiin

”Voisiko pandemiakurjuuden keskeltä löytyä jotain hyvääkin? Voidaanko esimerkiksi itsensä työllistäjille saada vihdoin pandemian vauhdittamana turvatumpi asema”, kysyy Suomen freelance-journalistien uusi puheenjohtaja Maria Markus.

Munkit ja possut

Kesätoimittaja Ilkka Vänttisen kuvissa näkyi sikoja juuri niin kuin pitikin – ja lisäksi jotain aivan muuta.

Uutistoimistotuki ehkä osaksi median koronatukea – tuen haku on alkanut

Median koronatukea voi saada journalistisen työn kustannuksiin. Myöntämisen ehtona on mainosmyynnin lasku. Erillistä uutistoimintaan suunnattua tukea on saanut aiemmin muun muassa STT.

Etävaltuusto nosti hien otsalle

Kuuluuko? Näkyykö? Journalistiliiton historian ensimmäisessä valtuuston hybridikokouksessa teknisiä pulmia ratkottiin lennosta, kirjoittaa Kira Närhi.

Herrasmies on poissa

Kuolleita: Toimittaja Matti Vainio 20. 6. 1935 Sortavala – 5. 9. 2020 Hämeenlinna

Arvostettu monitoiminainen

Kuolleita: Toimittaja Liisa Laine Oulu 25. 3. 1936 – 8. 8. 2020 Helsinki

Hjärtat klappade för nyheter och rättvisa

Döda: Journalisten Ia Henriksson 5. 1. 1974 Helsingfors – 11. 7. 2020 Helsingfors

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta