Sanataiteilija

Tiina Raevaara

Kirjailija, tiedetoimittaja ja kolumnisti. Syntynyt 1979. Asuu syntymäkaupungissaan Keravalla.

Väitellyt filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistosta alanaan perinnöllisyystiede.

Kirjoittanut teokset Eräänä päivänä tyhjä taivas, En tunne sinua vierelläni, Koiraksi ihmiselle, Hukkajoki, Laukaisu, Yö ei saa tulla, Korppinaiset, Ihon alla ja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Saanut Runeberg-kirjallisuuspalkinnon 2011 ja Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2015.

Perheeseen kuuluvat aviomies, 13- ja 10-vuotiaat lapset edellisestä liitosta sekä miehen kolme lasta.

JOURNALISTI
24.11.2016

Johanna Pohjola, teksti
Teemu Kuusimurto, kuvat

Kirjailija ja tiedetoimittaja Tiina Raevaara tahtoo Suomeen lisää ilmaisuvoimaista tiedejournalismia. Hänestä tiedejutut taipuvat parhaimmillaan runouden tai romaanien kaltaiseksi sanataiteeksi. Miten?

Tiina Raevaara kutsuu sitä mantraksi. Se on neljän sanan muistisääntö, jota hän hyödyntää romaaneissaan. Hänestä sen avulla syntyy myös vetävämpää tiedejournalismia ja tietokirjoja.

Mantra alkaa kerroksellisuudesta. Se tarkoittaa rikasta sisältöä, mihin palataan myöhemmin. Kerroksellisuus on vähän kuin Tiina Raevaara: jännityskirjailija ja tummanhohteisen kauhun mestari, entinen geneetikko ja perinnöllisyystieteestä väitellyt tohtori, tiedetoimittaja, tietokirjailija ja bloggaaja.

Yhdistelmä hämmentää usein lukijoita. Yleisötilaisuuksissa he kysyvät, onko Raevaaralla kaksi eri persoonaa. Miten hän vaihtelee tiukan tiedetekstin ja fiktiivisen kauhukirjoittamisen välillä?

Vastaus on, että hän ei vaihtele. Hän sekoittaa lajityyppejä sumeilematta: lataa romaaniin tietoa ja asiatekstiin tarinaa ja tunnetta. Hän kammoksuu kaikenlaisia raja-aitoja ja typistäviä lokerointeja.

”Pelkkä asiakirjallisuus sulkisi mielikuvituksen käytön pois. En anna tutkijataustan kahlita kaunokirjallisuutta. Saatan etsiä samaa tietoa sekä asiatekstiin että romaaniin”, Raevaara kertoo.

”Taiteella pystyy kertomaan asioita, joita ei tieteellisesti ole olemassa. Se mahdollisuus pitää käyttää. Kyse on ihmismielen eri kerroksista.”

Raevaara toivoo, että myös toimittajat ja tutkijat kaataisivat alojensa rajoja yleistajuistamalla enemmän tiedettä. Siksi hän kirjoitti hiljattain teoksen Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino).

Oppaan viesti on, että tieteestä voi kirjoittaa värikkäästi, monipuolisesti ja innostavasti. Tiedeaiheet ovat jopa häikäilemättömän meheviä ja kiehtovia!

 

Sitä paitsi niille on kysyntää juuri nyt.

Marraskuussa julkaistun tiedebarometrin mukaan entistä suurempi osa suomalaisista seuraa tiedeuutisia ja jopa toivoo niitä lisää. Suosituin ala on lääketiede.

Raevaaraa pyydetään jatkuvasti opettamaan tutkijoille yleistajuistamista ja sosiaalisen median käyttöä. Hän uskoo, että tiedejournalismin suosio perustuu sen tuomaan turvaan.

”Maailma tuntuu niin kaoottiselta, että ihmiset arvostavat varminta mahdollista tietoa. On paljon ongelmia, joiden ratkaisu vaatii tiedettä, kuten pandemiat ja ilmastonmuutos”, hän perustelee.

”Myös yliopistoilla korostetaan yleistajuistamista. Moni nuori tutkija on ruvennut rohkeasti kirjoittamaan alastaan. Se on todella hienoa.”

Raevaara avustaa lehtiä ja toimii kolumnistina muun muassa Suomen Kuvalehdessä ja Lääkärilehdessä. Hän kuuluu Tiedetoimittajain liiton hallitukseen ja on pitänyt SK:n verkkosivuilla Tarinoita tieteestä -blogia vuodesta 2011.

Viime vuonna Raevaara sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon ”ajankohtaisesta ja asiantuntevasta tiedonjulkistamisesta eri medioissa”. Hän ei silti koe itseään journalistiksi, koska ei ole työskennellyt toimituksissa.

”Ehkä se on kunnioitusta journalismia kohtaan. Se on myös valheellista ulkopuolelle jättäytymistä, koska elän syvästi tiedejournalismissa”, hän sanoo.

Raevaara rakastaa pitkiä tiedejuttuja. Etenkin sellaisia kuin hänen lempilehtensä, yhdysvaltalainen Scientific American julkaisee: vaativia ja perusteellisia. Suomalainen Tiede-lehti on entisen dna-tutkijan makuun helppo ja silppumainen.

Juuri pitkästä journalismista Raevaaralla on paljon sanottavaa, sillä siihen mahtuu enemmän kaunokirjallisia elementtejä. Siinä voi soveltaa hänen mantraansa.

 

Raevaara käyttää neljän sanan sääntöään sekä kirjoittaessaan että arvioidessaan tekstejä. Kokonaisuudessaan se kuuluu: kerroksellinen, eheä, intensiivinen ja esteettinen.

Kerroksellisuus on sisällön, kerronnan ja näkökulmien rikkautta. Tiedejuttu tai tietokirja voi yhdistää esimerkiksi taloutta, historiaa, tunteita, havaintoja ja ihmiskohtaloita.

”Juttua rakentaessa mietin, mitä kaikkea se kertoo maailmasta tai luonnosta. Mahtuuko tietosisältöön ja henkilögalleriaan kerroksia? Lyhyeen uutistekstiin ei mahdu”, Raevaara sanoo.

Eheys tarkoittaa, että teksti on kerroksistaan huolimatta yhtenäinen. Jokaisen osan tulee olla perusteltu. Epäolennaisuudet napsitaan surutta pois, alku ja loppu peilaavat usein toisiaan.

Raevaaran mukaan tiedejutun eheyttä helpottaa keskeinen henkilö, kuten sujuvasanainen ja innostunut tutkija. Vastaavasti tässä jutussa eheys perustuu Raevaaraan ja hänen mantraansa.

Kirjailijan mukaan myös hänen elämänsä on varsin eheää. Kun hän jätti biologian ja ryhtyi vapaaksi kirjoittajaksi vuonna 2007, hän on seurannut lähinnä innostustaan. Genrerajoista ja muiden ennakkoluuloista piittaamatta.

”Kaunokirjailijaa pidetään usein intuitiivisena ja epäjärjellisenä taiteilijana. Ajatellaan, ettei sellainen voi kirjoittaa tieteestä aukottomasti. Tai että tutkijataustainen kirjoittaa väkisinkin kuivasti”, Raevaara sanoo.

”Myös kaunokirjallisuudessa tarvitaan suunnittelua ja analyyttistä ajattelua. Romaania ei saa valmiiksi tunteella ja intuitiolla. Tietokirjassa taas tarvitaan hirveästi luovuutta.”

Aiempi geneetikon työ ei sekään ollut niin kaukana nykyisestä kuin luulla voisi. Laboratoriossa Raevaara tutki solun korjauskykyä dna-virheissä eli symbolisesti kuoleman väistämistä. Sittemmin kuolema on pesiytynyt hänen romaaneihinsa.

”Kuoleman käsitteleminen on pohjimmiltaan kuolemanpelkoa. Pyrin ottamaan sitä haltuun, jotta se ei olisi niin pelottava.”

 

Dna:n korjausmekanismeja käsitelleen väitöskirjansa Raevaara kirjoitti englanniksi, eikä käyttänyt siinä kaunokirjallisia kikkoja.

Nykyään hän painottaa tutkijoille, että ei ole tieteen häpäisemistä kirjoittaa siitä kiinnostavasti. Kilpailukykyinen teksti on pikemminkin taistelua tieteen puolesta.

Mantran kolmas sana, intensiivisyys, viittaa juuri vetovoimaiseen tekstiin. Se on virta, joka kaappaa lukijan mukaansa. Tämä ei tylsisty, vaan matkaa innolla loppuun saakka.

Tiedejutussa intensiivisyys toteutuu soljuvalla rakenteella, jossa sitaatit lomittuvat tietoon, Raevaara kuvaa. Tasolta toiselle liikutaan kyllin rivakasti niin, että lukija ei puudu mutta saa silti omaksua asioita rauhassa.

Myös kirjailijalla itsellään oli intensiivinen syksy: hän viimeisteli maaliskuussa julkaistavaa jännitysromaaniaan Veri joka suonissasi virtaa. Kotona Keravalla on ollut samaan aikaan meneillään putkiremontti.

”Aina kun teos on lopuillaan, koko muu elämä on tauolla. Riitelen miehen kanssa, enkä ehdi hoitaa lasten asioita”, Raevaara kertoo.

Hän kirjoittaa usein pätkissä ja upottautuu takaisin teostensa intensiteettiin kuuntelemalla musiikkia. Parhaiten toimii mutkikas progressiivinen rock, kuten varhainen Genesis ja Kingston Wall.

Tässä jutussa puolestaan intensiivisyyteen on pyritty esimerkiksi sillä, ettei Raevaaran koko mantraa paljastettu heti alussa. Toisaalta sitä ei enää pidätelläkään. Seuraa neljäs ja tiedekirjoittamisen kannalta kenties tärkein osuus.

 

Se on esteettisyys, ja mutkikkaat tiedeaiheet tarvitsevat Raevaaran mukaan juuri sitä. 

Estetiikka ilmenee esimerkiksi vivahteikkaana kielenä, tyylikkäinä sanavalintoina, rytmikkäinä virkepituuksina ja hiottuna rakenteena.

Tavoite on, että tiedeteksti soisi lukijalleen myös esteettisen elämyksen. Kyse ei kuitenkaan ole silottelusta tai väkinäisestä kauneudesta, Raevaara huomauttaa.

”Estetiikka voi olla myös rumaa, kurjaa ja groteskia. Teksti voi piirtää kuvan rumasta maailmasta, jossa ihmiset ovat kauheita, kieli säväyttää ja tulee epämiellyttävä olo.”

Raevaaran romaaneja sävyttävät piinaava jännitys ja mystinen miljöökuvaus. Hän itse pelkää pimeää, mutta nauttii synkkyydestä. Musta ja harmaa väri rauhoittavat, samoin sveitsiläistaiteilija Hans Rudolf Gigerin painajaisteokset.

”Joku goottilainen sielu minulla on”, hän sanoo.

Estetiikan nimissä Raevaara kaipaa Suomeen lisää narratiivista tietokirjallisuutta, joka korostaa ilmaisua ja tarinaa. Hän soisi tietokirjailijoille enemmän tekstityöpajoja ja laajentaisi kirjakritiikkien käytäntöjä.

”Nyt tietokirjoista tehdään lähinnä asiavetoisia aihe-esittelyjä. Haluaisin, että tietokirjallisuus nähtäisiin kaunokirjallisuuden tavoin elämyksenä ja lukukokemuksena.”

 

Tiina Raevaara uskoo, että taitava kirjoittaja viljelee hänen muistisääntöään luontaisesti. 

Tavallisimpia keinoja on kuvaileva tai toiminnallinen alkuasetelma, jollaista kutsutaan kaunokirjallisuudessa ekspositioksi.

Raevaara itse pitää kuvailevista aluista. Sellaisen hän teki esimerkiksi Long Playn viimevuotiseen tulevaisuuden avaruusihmislajia koskevaan juttuunsa Jesus, tulevaisuudesta:

Kuvittele, että jollakin hämmentävällä keinolla olet päätynyt tulevaisuuteen. Keinolla ei ole väliä: olet ehkä ajautunut madonreikään tai löytänyt muukalaisten koodaaman viestin, jolla pääset liikkumaan niin ajassa kuin avaruudessa. 

Tärkeintä, että olet täällä. Istut tuolilla – tuoli on hädin tuskin tuoliksi tunnistettava, mutta yhä vain ihmiset pitävät istumisesta. Vastapäätä sinua istuu mies nimeltä Jesus.

Myös kaunokirjallisen alun tulee olla sisällöllisesti perusteltu, Raevaara huomauttaa. Hän piti SK:n edesmenneen toimittajan Jari Lindholmin toiminnallisista reportaasialoituksista.

”Aloitus luo lupauksia ja vihjaa jutun kerroksista. Lindholm kuvasi, mitä ihmiset tekivät tai kokivat. Se jäisi irralliseksi, jos luodit viuhuvat alussa, mutta toimintaa ei tulisi 

enää jutussa.”

Kaunon keinoista Raevaara suosii asiateksteissään myös dialogia sekä ympäristön ja henkilön kuvausta. Kuvaus viestii havaintoja, luo tunnelmaa ja vie lukijan keskelle tapahtumia, hän selvittää.

Kirjailijasta pienikin juonellisuus tuo juttuun jämäkkyyttä. Se voi olla esimerkiksi ajankulkua tai omakohtaista kerrontaa. Esimerkkinä Raevaaran mieleen jäi Helsingin Sanomien (28.10.) juttu syöpätutkija Akseli Hemminkistä, jonka oikeudenkäynti toi juttuun juonijännitettä.

 

Oppaassaan Raevaara teroittaa toimittajille myös alkuperäislähteiden käyttöä. Hän ei voisi kuvitellakaan, että tekisi tiedeuutisen pelkän uutistoimistojutun perusteella.

Välikäden tulkinnat voivat sisältää virheitä, hän perustelee. Tarkkuus on tarpeen, koska tiede on usein vaikeaselkoista mutta kertoo tärkeistä asioista, kuten terveydestä.

”Tiede vaatii tavallista enemmän pohjatyötä, ymmärrystä ja suhteuttamista. Se kärsii median kiireestä poikkeuksellisen paljon.”

Tutkijat purkavat usein Raevaaralle pelkojaan ja vimmastumistaan mediaan. Monia harmittaa, että tieteellisen tiedon rinnalle tuodaan usein maallikon päinvastainen näkemys. Vastaava tasapuolisuuden vaatimus puuttuu tieteestä, joka pyrkii esittämään luotettavimman tiedon suoraan.

”Vastakkainasettelu sopii tieteeseen hirveän huonosti. Mediaa taas kiinnostavat konfliktit ja poikkeavat näkemykset. Se tuottaa lähtökohtaisesti törmäyksiä.”

Raevaara kirjoittaa maagisrealistisesti, mutta kuuluu skeptikkojärjestö Skepsiksen hallitukseen ja nojaa maailmankuvassaan tieteeseen. Väittelyn ja vertailun sijaan hän toivoo puhetta ilmiöistä. Miksi jotkut esimerkiksi päätyvät vaihtoehtohoitoihin? 

Mitä he eivät koe saavansa lääketieteestä?

”Jos syöpäsairas saa voimaa homeopatiasta, kokemus on arvokas. Mutta jos sitä tarjotaan parannuskeinona muille virallisen hoidon vaihtoehtona, ollaan vaarallisella tiellä.”

Teoksessaan Raevaara avaa tutkijoille journalistisia käytäntöjä. Kuten sitä, että kommentit lisäävät jutun luotettavuutta ja elävyyttä. Tutkijoista ”puhuvan pään” vaatimus tuntuu usein kummalliselta, selviäähän asia jo tutkimustekstistä.

Tutkijatausta vaikuttaa vieläkin niin, että Raevaaran juttuihin ujuttautuu joskus varovaisia ilmaisuja: ehkä, mahdollisesti, vaikuttaa siltä. Tiedeartikkelin rakenne puskee välillä ulkomuistista.

”Saatan pohjustaa taustaa blogitekstin alkuun ja laittaa pointin loppuun. Sitten muistan, että laitetaanpa pointti rohkeasti alkuun, ehkä jopa otsikkoon.”

 

Ideansa tohtorikirjailija nappaa esimerkiksi arjesta, luonnosta ja yhteiskunnasta. Korppinaiset-romaaniin päätyi naakkaparvi, jonka hän näki odottaessaan lastaan jalkapalloharjoituksista. Suomen taannoinen perhesurmasuma poiki blogitekstejä ja lopulta Laukaisu-romaanin.

Kun Raevaara saa loistoidean, ympäristössä alkaa suorastaan vilistä siihen liittyviä yksityiskohtia. Mieli janoaa lisää tietoa, ja hän haluaisi kirjoittaa heti.

Mutta juuri silloin, idean poltellessa kuumimmillaan, Raevaara luopuukin siitä. Päästää irti, jättää hetkeksi muhimaan. Oppaassaan hän vertaa ideaa rakkaussuhteeseen:

Jokaista ei edes kannata katsella sillä silmällä. 

Hyvään aiheeseen ja suhteeseen pitää olla valmis käyttämään aikaa, kestämään myös epämukavuutta ja epävarmuutta. Oikean idean ja kumppanin tunnistaa siitä, että kun valinnan hetki on edessä, mitään muita vaihtoehtoja ei todellisuudessa ole. Aiheesta ja kumppanista voi molemmista tuntea myös mustasukkaisuutta.

Ideat vaativat tiukkaa työstöä, kuten mantran soveltamista jo suunnittelussa. Raevaara tietää, että vain innostavimmat kantavat kirjaksi asti. Muista saattaa syntyä blogiteksti, tai sitten ne tuupertuvat odottaessaan.

Tiina Raevaarasta se on traagista.

”Teen jatkuvaa surutyötä. Haaveilen ylimääräisistä irtopäistä, joihin voisin säilöä ideat ja pitää ne elossa.” 


Lue lisää aiheesta: 

Tiedepopulistit

Tiina Raevaara

Kirjailija, tiedetoimittaja ja kolumnisti. Syntynyt 1979. Asuu syntymäkaupungissaan Keravalla.

Väitellyt filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistosta alanaan perinnöllisyystiede.

Kirjoittanut teokset Eräänä päivänä tyhjä taivas, En tunne sinua vierelläni, Koiraksi ihmiselle, Hukkajoki, Laukaisu, Yö ei saa tulla, Korppinaiset, Ihon alla ja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Saanut Runeberg-kirjallisuuspalkinnon 2011 ja Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2015.

Perheeseen kuuluvat aviomies, 13- ja 10-vuotiaat lapset edellisestä liitosta sekä miehen kolme lasta.



5 2020
Arkisto

Tämä voi olla ainoa tilaisuutemme mediatukeen

Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa valtio on jakanut journalismille koronatukea 24 – 66 miljoonaa euroa normaalin mediatuen päälle. Suomessa tiedonvälitystä ei tueta, vielä. Nyt tilanne on kuitenkin lupaavampi kuin vuosikymmeniin, kirjoittaa Maria Pettersson.

Kuohuva toimitus on loistopaikka edetä uralla, Riikka Räisänen

Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja tietää jo, kuka kolumnisti seuraavaksi ehdottaa yhtiön rahoituksen leikkaamista.

Koronan mukana kiire katosi ja filosofia palasi

Kodissamme on nukuttu enemmän kuin aikoihin. Yhtenä yönä en saanut unta, kun olin nukkunut niin jumalattoman paljon edellisinä, kirjoittaa Lauri Rotko.

Medier med mössan i hand

”Det är problematiskt om mediernas roll och deras stödbehov villkoras med coronavirusutbrottet”, skriver Dan Lolax.

Mediatuki on demokratiatuki – ja poliitikkojen olisi aika ymmärtää se

”Median asia ei ole vain median asia. Se on kansalaisten asia. Ja tämä tuntuu poliitikoilta unohtuneen”, kirjoittaa Hanne Aho.

Arvoisat kansalaiset, muistakaa resilienssi!

”Lohdullista – mutta samalla oireellista – on se, että moni journalisti pyrkii edelleen selittämään resilienssin”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Verkko toi uutta ay-koulutukseen

”Verkkokoulutus osoittautui yllättävän käteväksi ja vuorovaikutukselliseksi koulutusmuodoksi”, kirjoittaa työehtoasiamies Terhi Tarvainen.

Direktsändningarnas man

Döda: Redaktör Tomas Ek 6. 1.1957 Helsingfors – 2. 5.2020 Helsingfors

Teräväkielinen pomo muisti myös kannustaa

Kuolleita: Päätoimittaja Pekka Hyvärinen 20. 7. 1951 Kuopio – 10. 5. 2020 Helsinki

Uutisia, ei niinkään analyysejä

Kuolleita: Toimittaja Olli Pohjanpalo 21. 3. 1954 Hamilton Kanada – 11. 5. 2020 Helsinki

”Julkaistu kuva oli hyvä kuva”

Kuolleita: Valokuvaaja Mauri Vuorinen 11. 10. 1928 Hämeenkyrö – 30. 3. 2020 Tampere

Oikeutta puolustava marjakapitalisti

Kuolleita: Toimittaja Helena Hyvärinen 6.11. 1950 Tampere – 1.5.2020 Tampere

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta