Joseph-König lukio halusi valokuvaajat loitolle koulun alueelta ja surevista oppilaista. Useat lehdet tarjosivat rahaa oppilaille, jotta nämä olisivat ottaneet kännykkäkuvia koulun sisältä. Halterner Zeitung kirjoitti kommentaareissaan, että menettely ei kuulu lehdistön toimintatapoihin eikä kännykkäkuvauksiin pidä suostua. Kuva: Merja Hannikainen.

Surun kaupunki

JOURNALISTI
30.4.2015

Jorma Mattila, teksti
Merja Hannikainen, kuvat

Germanwingsin tragedian uutisointi pakotti Halterner Zeitungin toimittajat miettimään suhdettaan journalismiin.

Sanomalehti Halterner Zeitungin toimittaja Daniel Winkelkotte lähti 24. maaliskuuta päivän ensimmäiselle juttukeikalle paikalliseen peruskouluun. Hänen tehtävänään oli raportoida oppilaiden projektiviikon tuloksista. Ja kuvata aitauksessa olevia marsuja.

Paluumatkalla toimitukseen hän kuuli autoradiosta, että Germanwingsin Barcelonasta Düsseldorfiin matkalla ollut matkustajakone oli syöksynyt maahan Ranskan Alpeilla.

Halternista on noin 80 kilometriä Düsseldorfiin. Hän mietti, että turmakoneessa voisi olla myös Halternin asukkaita.

Toimituksessa puhelimet soivat kiivaasti. Yksi lehden freelancereista kertoi toimituspäällikkö Benjamin Glöcknerille kuullensa, että turmakoneessa oli mukana 16 Halternin lukion oppilasta ja kaksi opettajaa. Uhreja oli siis enemmän kuin millään muulla Saksan paikkakunnalla. Winkelkotte käveli toimituksen lähellä sijaitsevalle koululle varmistamaan tietoa.

”Perillä minua kohtasi surullinen ja masentava näkymä. Oppilaat vaelsivat itkien pitkin koulun pihaa.”

Koulun rehtori Ulrich Wessel oli kertonut turmasta keskusradion kautta ja antanut oppilaille loppupäivän vapaata.

 

Turmauutisointi on ollut pikkukaupunki Halternissa syntyneelle 33-vuotiaalle Winkelkottelle raskas kokemus. Hän on joutunut miettimään omaa suhdettaan toimittajan työhön ja journalismiin. Ennen nykyistä pestiään kotikaupunkinsa päälehdessä hän työskenteli Saksan suurimmassa sanomalehdessä Bildissä, joka on tunnettu värikkäästä uutisoinnistaan.

”Minulle viime viikot ovat olleet uudelleenarvioinnin aikaa. Lentoturmakokemusten jälkeen en ole pystynyt identifioitumaan sensaatiojournalismiin.”

”Tämä on ollut meille hyvin tunneherkkä kokemus. Itse kukin joutui ottamaan aika ajoin etäisyyttä ja pitämään taukoa. Toisinaan iski melkein kuin krapula. Piti päästä ulos hengittämään, ettei menettäisi hermojaan.”

Winkelkotte kirjoitti päivittäin uutisjuttuja ja kommentteja lehdistötilaisuuksista, kirkon toiminasta suruaikana sekä kaupungin julkisen elämän poikkeustilasta.

Myös Winkelkotten toimittajakollega Silvia Wiethoff, 52, on miettinyt turman jälkeen toimittajantyötään uudesta näkökulmasta. Hän sanoo nyt arvostavansa entistä enemmän journalistiselle työlle uhrattua aikaa.

”Istuimme toimituksessa myöhään illalla ja mietimme jokaista kirjoittamaamme lausetta porukalla. Mietimme, miten kerromme tilanteesta parhaiten ja onko varmaa, että muotoilujamme ei voi ymmärtää väärin”, Wiethoff sanoo.

”Haluan kertoa kunnolla ne oleelliset taustat, joita tapahtumien ymmärtäminen ja kerronnan asiallisena säilyminen edellyttävät. Kysyin itseltäni, pitääkö ihan kaikki mitä toimittaja tietää, päästää myös maailmalle?”

Wiethoff sanoo järkyttyneensä Bildin jutusta, joka kertoi onnettomuuspaikalta löytyneestä kännykkävideosta. Kuvissa olisi nähtävänä lapsien viimeiset elinhetket.

”Millaisen kauhunäyn tämä laukaisi surevien vanhempien päässä? Mietin silloin, onko tämä lehden tehtävä. Täy-tyykö kaikki todellakin julkaista? Minusta journalistien tehtävä on myös viemäröidä tuollaiset kauhunhetket pois.”

 

Germanwingsin turma paljasti uutiskilpailun karkeuden Saksassa. Halterniin saapui pian onnettomuuden jälkeen kymmeniä tv-ryhmiä. Satakunta toimittajaa ja valokuvaajaa etsivät taukoamatta reaaliaikaista kerrottavaa.

Maahansyöksyn jälkeen lehdet ja niiden verkkosivustot julkaisivat tauotta uutta kerrottavaa. Tv-kanavat lähettivät lähes jatkuvaa uutisvirtaa, vaikka uutta kerrottavaa ei aina ollut.

Surevien omaisten kunnioittaminen unohtui monelta toimittajalta. Winkelkotte ja Wiethoff joutuivat todistamaan, miten muualta tulleet toimittajat tarjosivat rahaa Halternin koululaisille, jotta nämä ottaisivat kännykkäkuvia koulun sisällä järjestetyistä muistotilaisuuksista.

Tv-ryhmiä ilmestyi yllättäen surevien perheiden oville. Kamera kävi ja haastattelut käynnistyivät ilman esittelyä.

Saksan Journalistiliiton puheenjohtaja Michael Konken puolusti ammattikuntaansa heti turmaa seuranneena päivänä.

”Toimittajilla täytyy olla oikeus raportoida katastrofin seurauksista pikkukaupungissa ja sen koulussa. Kyse ei ole siitä raportoidaanko, vaan miten raportoidaan”, Konken sanoi.

Suomen Julkisen sanan neuvostoa vastaavalle Saksan Lehdistölautakunnalle jätettiin lentoturman uutisoinnin johdosta enemmän kanteluita kuin yhdestäkään joukkoviestinnän aiheesta aikaisemmin. Kanteluita oli huhtikuun puoliväliin mennessä tehty 430.

Kantelut koskevat muun muassa lentoperämiehen nimen julkistamista, uhrien ja heidän omaistensa kuvien julkistamista sekä liian sensaatiohakuiseksi koettua raportointia.

Saksalaisten toimittajien kriisikokemuksista suodattuu esiin kertomus pienestä kaupungista ja suuresta surusta. Ja siitä miten roolit äärimmäisissä tilanteissa menettävät merkitystään ja jäljelle jää ihmisenä olemisen ydin: toisesta ihmisestä välittäminen.

Halterner Zeitungin toimitus selvisi ensimmäisistä päivistä toisiaan tukemalla. Tunnelmat toimituksessa vaihtelivat rajusti, varsinkin alkupäivinä. Journalistit keskustelivat onnettomuuteen liittyvistä havainnoista ja omista tuntemuksistaan. Wiethoff korostaa kuinka tärkeää oli toimia tiiviinä yhteisönä ja tukea kollegaa.

”Me yksinkertaisesti halasimme toisiamme. Kun huomaa, että tilanne on käynyt toisen voimille, halaus tulee automaattisesti. Me puhkesimme myös kesken kaiken kyyneliin. Tulimme niiden työpäivien aikana hyvin läheisiksi.”

Wiethoff kertoo samastuneensa myös uhrien omaisten tuskaan niin perusteellisesti, että unohti oman työnsä tärkeyden. Hän kysyy yhä itseltään, mitä yksittäinen toimittaja pystyy lopulta sanomaan.

”Tunnen oman merkitykseni tässä tragediassa niin pieneksi. Pääosassa ovat uhrit ja heidän omaisensa. Tärkeintä on, miten Halternin kaupunki ja sen ihmiset selviävät tästä eteenpäin. Kaupunkilaisten täytyy löytää tie ulos surusta ilman, että unohdamme uhreja. Ja siitä tulee vielä pitkä ja vaikea tie.”

Winkelkotte sanoo olevansa tyytyväinen toimituksensa tekemään linjaukseen uutisointitavasta.

”Yhtäkkiä tunsin itseni hyvin ylpeäksi siitä mitä saimme aikaan. Olimme pitäneet puolemme valtavaa painetta vastaan. Olimme löytäneet oikean journalistisen ja inhimillisen toiminnan tien. Olimme toteuttaneet asiallista, informatiivista, kaikenlaista liioittelua välttävää journalismia.”

Paluu arkeen on ollut vaikea.

”Kaiken tämän jälkeen tulee olemaan työlästä palata normaaliin arkeen kirjoittamaan vaikkapa marsujen aitauksista.”

Daniel Winkelkotte

33-vuotias Halterner Zeitungin toimittaja vuodesta 2013.

Opiskellut journalistiikkaa Westgälische Hochschulessa Gelsenkirchenissä.

Työskennellyt muutaman vuoden Saksan suurimmassa bulevardilehdessä Bild-Zeitungissa.

Syntynyt Halternissa, naimisissa, yksi lapsi.

 

Silvia Wiethoff

52-vuotias osa-aikainen Halterner Zeitungin toimittaja.

Opiskellut julkaisutoimintaa, valtiotieteitä ja germanistiikkaa Münsterin yliopistossa.

Työskennellyt Lensingin Mediatalon sanomalehdissä, Ruhr Nachrichtenissa, Dorstener Zeitungissa sekä Halterner Zeitungissa vuodesta 1991 lähtien.

Syntynyt Halternissa, naimisissa, kaksi lasta.



3 2020
Arkisto

Kriisioloissa medialta vaaditaan malttia

Koronauutisoinnissa sekä toimittajien että yleisön on pakko oppia sietämään epävarmuutta ja muuttuvia tilanteita. Ja myös mediayhtiöiden on joustettava, kirjoittaa Maria Pettersson.

Päivi Anttikoski otti selfien Valtio­neuvoston linnan wc-tiloissa. Ennen ­koronaviruksen leviämistä ja valmiuslain käyttöönottoa siihen oli vielä aikaa.

Suosittelet kaikille toimittajille viestintäjohtajan uraa, Päivi Anttikoski

Valtioneuvoston viestintäjohtaja haluaa järjestää tiedotustilaisuuksia ihmisille eikä toimittajille.

Uutissatiiri viihdyttää ja viettelee, mutta se ei ole journalismia

”Satiirissa voidaan myös tarjota oikeamielistä identiteettiä katsojille”, kirjoittaa Janne Zareff.

Finländska medier dryper av vita räddare

När medierna lyfter upp en enskild person som hjälte kan det bidra till ökad volontärturism, skriver Liselott Lindström.

Koronaviruksen lyhennys voi olla uhkapeliä

”Vaikka 'koronan uhrien' ei tulkittaisikaan viittaavan pöytäpeliriippuvuuteen, myös otsikoissa olisi tyylikkäintä puhua (korona)viruksesta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Hovioikeus pohtii Janitskinin kuoleman vaikutusta tuomioon

MV-lehteen liittyvä oikeudenkäynti saattaa venyä jopa syksyyn.

Freelancer sairastaa omaan laskuunsa

”Freelancerin pitäisi saada työstään riittävä korvaus, joka riittää työterveyshuollon ja sairauspäivärahan maksamiseen”, kirjoittaa Hanna Kaisa Hellsten.

Yt-neuvottelut ovat neuvottelut, eivät sanelua, muistutti käräjäoikeus

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi helmikuussa Helsingin Evankelisen Opiston maksamaan korvauksia journalistisen alan opettajan työsuhteen päättämisriidassa. Oikeus arvioi sitä, käytiinkö yt-neuvottelut laillisesti.

Monipuolinen toimittaja ja tarkka vesipallotuomari

Kuolleita: Toimittaja Pasi Natunen 15. 7. 1967 Kuopio – 4. 2. 2020 Tuusula

Sanojen taitaja ja älykäs keskustelija

Kuolleita: Kulttuuritoimittaja Katriina Laine 27. 8. 1943 Pori – 4. 2. 2020 Pori

Uutisia Raumalta viideltä vuosikymmeneltä

Kuolleita: Uutispäällikkö Maija-Liisa Tuominen 5. 4. 1926 Kokemäki – 22. 2. 2020 Rauma

Ahkera ja leppoisa elävän kuvan ammattilainen

Kuolleita: Ohjaaja ja leikkaaja Matti Markkanen 26. 8. 1945 Kotka – 6. 11. 2019 Mikkeli

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta