”Helsingissähän on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. Aamukahvipöydässä sanomalehti väittää, että meiltä puuttuu Nato ja Guggenheim. Minä en niitä kaipaa”, Vesa Toijonen heittää. ”Arkinen Suomi on minulle kansainvälisimmillään silloin, kun matkustan junalla Espoon Leppävaarasta Helsinkiin”, Rauli Virtanen virnuilee.

Sinne ja takaisin

JOURNALISTI
26.2.2015

Nina Erho, teksti
Aapo Huhta, kuvat

Ulkomaanreportterin työ on some-aikakaudellakin ennen kaikkea läsnäoloa, toimittajalegendat Vesa Toijonen ja Rauli Virtanen sanovat.

”En ole koskaan tehnyt testamenttia. Jos olisin pelännyt lähtemistä, en olisi tehnyt tätä työtä.”

Kansainvälisen politiikan ja tiedotusopin opiskelija Rauli Virtanen hankki ison tulikasteensa ulkomaanreportteriksi näin:

Vähän aikaa Etelä-Suomen Sanomissa ja Aamulehdessä harjoiteltuaan hän lähti joulukuussa 1970 Amerikkoihin reppureissulle, jonka rahoitti tekemällä juttuja Suomeen. Sen jälkeen hän ilmoitti Uuteen Suomeen haluavansa lähteä Vietnamin sotaan.

Virtanen ei miettinyt: mitä jos en palaakaan? Ennemmin hän ohjelmoi valmiiksi sen, mihin aikoi reissun jälkeen ryhtyä.


”Viimeksi Aleppossa ajattelin, että mä olen jumalauta liian vanha juoksemaan sala-ampujia karkuun”, sanoo Vesa Toijonen. Hän on työskennellyt Yleisradiossa 1970-luvulta, viime vuodet Ulkolinja-reportaasien tuottajana, ohjaajana ja toimittajana.

Uusimmista reportaaseista Ukrainaa ja Vuoristo-Karabahia käsittelevä Sota joka jäätyi on hänen toimittamansa, Kasvot Syyrian sodalle osaksi hänen ohjaamansa. Töillään Toijonen haluaa näyttää, millaista ihmisten elämä on etulinjassa, raunioiden tai miinojen keskellä tai alueella, jonka yllä sodan uhka leijuu
aina vaan. Mutta sota ei ole ainoa tärkeä aihe.

”Esimerkiksi Kreikan ja Portugalin talouskriisissä moni on menettänyt asuntonsa, työpaikkansa ja omaisuutensa. Se on ihan yhtä dramaattista.”

Tänään Toijonen on työhuoneessaan Isossa Pajassa, parin viikon kuluttua – jälleen – Ukrainassa. Hän on yrittänyt vähentää reissuja, koska haluaa antaa tilaa nuoremmille tekijöille. Silti matkaan vetää tarve kertoa ja tehdä asioita ymmärrettäväksi yleisölle, ja televisiossa siihen tarvitaan paikan päältä kuvaa.

”Muuta motivaatiota ei ole. En ole ainakaan huomannut, että olisin machoilusyistä lähtenyt että saatana, minä menen kyllä – ei tunnu missään. Haluan olla ulkomaantoimittaja, ei sen kummempaa. Kriisit ovat osa työtä, koska kansainväliseen toimintaan valitettavasti
sisältyy silloin tällöin voimankäyttöä.”

Matkojaan valmistellessaan Toijonen keskittyy miettimään turvallisuutta ja paluuta nimenomaan teknisessä mielessä. Reittivaihtoehtoja pitää olla useita. Paikallisia pitää olla apuna, ja jos he haluavat siitä rahaa, pitää sopia, että paluu sisältyy hintaan. Silti hän ei missään nimessä halua dramatisoida reissujaan vaan korostaa, että kriisi ei koskaan ole pahin ulkomaisille toimittajille vaan paikallisille ja niille, jotka elävät arkeaan sen keskellä.

”Toki on olemassa seikkailijoita, jotka menevät metsän kautta tai piikkilanka-aidan yli. Yleensä toimittajat menevät tietä pitkin autolla, ja kun niin tehdään, todennäköisesti niin myös palataan.”
 

Seikkailunhalustakin näitä töitä kuitenkin tehdään. Pääosan urastaan freelancerina työskennellyt Rauli Virtanen ei salaile sitä, että etenkin alkuvuosina juuri se veti häntä ulkomaanreportteriksi. Journalistin työtä nyt jo yli sadassa maassa tehnyt mies lähti suvereenisti sissiporukoiden matkaan Afganistanissa ja Eritreassa jo silloin, kun kännyköitä ei ollut. Ratkaisu olisi voinut helposti tarkoittaa katoamista ikuisiksi ajoiksi maailmankartalta.

Sellainen on hienoa matkantekoa, Virtanen sanoo.

”En ole oikeastaan koskaan kokenut tätä hommaa työksi, tai työlääksi. Enemmän se on ollut harrastus, josta on maksettu ajoittain paremmin ja viime aikoina huonommin, kun kaikki tariffit ovat menneet alas.”

Työn vakavampi motivaatio on halu jakaa tietoa ja parantaa maailmaa, vaikka alkuaikojen idealismia onkin laimentanut toteamus, että tehtävä on aika laaja. Virtasesta tuntuu edelleen hienolta pystyä antamaan ääni niille, joita ei yleensä kuulla edes omassa maassaan. Yleisöpalautteesta käy ilmi, että jutut, dokumentit ja kirjat vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan.

”Uskon, että jos kaikki suomalaiset olisivat matkustaneet yhtä paljon kuin minä, Suomi olisi maailman suvaitsevaisin maa.”


Vuonna 1971 Virtanen rantautui Brasiliaan. Hän ryhtyi kirjoittamaan juttuja rämällä Remingtonilla ja lähetti ne filminpätkien kera Suomeen lentopostikuoressa.

”Muutos on ollut mieletön. Nykyään pystyn vaivatta twiittaamaan ja lähettämään videota maailman syrjäisimmistäkin kolkista.”

Mutta maailman muutoksella on myös huonot puolensa. Virtasta harmittaa, että mediatalot säästävät ulkomaanuutisoinnista nyt, kun tapahtumat ovat kärjistyneet esimerkiksi Ukrainassa, Lähi-idässä ja Pariisissa. Uutisten välittäminen ja etenkin niiden taustojen ymmärtäminen olisi entistä tärkeämpää.

”Nopeuskilpailu ja entistä lyhyempi ilmaisu eivät todellakaan ole laadun takeita. Eikä se, että tekijän pitää miettiä, miten juttu olisi trendikäs tai riittävästi huomiota ja klikkauksia keräävä – sisällön ja taustoittamisen kustannuksella.”

”Kun yhden ja saman ihmisen täytyy perinteisten kanavien lisäksi tehdä verkkoon, jokuhan siinä kärsii. Ihminen ylikuormitetaan työllä, ja kiireessä virheiden mahdollisuus lisääntyy”, Vesa Toijonen komppaa.

Molemmat ovat huolissaan siitä, mitä lähdekritiikille tapahtuu kiireessä. Toijonen arvioi, että esimerkiksi Ukrainan tapauksessa jopa 60 prosenttia siitä, mitä ”järjestävät tahot” toimittajille kertovat, ei pidä paikkaansa.

”Silloin on aika onnetonta, jos uutisia tehdään yhden tietolähteen varassa.”


Hyvässä journalismissa on asiasisältö kohdallaan, ja jutut on rakennettu mielenkiintoiseksi kuluttaa, Toijonen sanoo.

”Hyvä juttu ei syötä yleisöä lusikalla vaan sisältää elementit, joiden perusteella lukija tai katsoja voi itse ajatella. Se jättää oivalluksen iloa. Tärkeää on myös, että toimittaja ei seiso juttunsa edessä.”

Toijonen haluaa kertoa yleisölle asioita, mutta vaikeampi on vastata kysymykseen, haluaako hän vaikuttaa.

”Vaikka sanoisin, että en halua tai että se ei ole toimittajan tehtävä, vaikuttaminen tapahtuu vähän väkisin sitä kautta, että annetaan ihmisten kertoa tarinansa. Toimittaja itse ei kuitenkaan saisi tekeytyä osaksi kansojen kärsimystä tai ryhtyä ristiretkelle pahaa vastaan. Sellaista näki paljon esimerkiksi Sarajevossa.”

Rauli Virtanen sanoo, että deskissä istuvia ulkomaantoimittajiakin tarvitaan. Ulkomaantoimittajan paikka on silti edelleen myös kentällä. Sieltä tehty juttu on parhaimmillaan läsnäoleva ja tunteita herättävä. Sellainen juttu syntyy ulkomaantoimittajalta, joka on sitkeä, sopivasti rohkea, matkanteon epämukavuuksiin ja tilanteiden dramaattisuuteen sopeutuva.

”Hän liikkuu kansan keskuudessa tekemättä itsestään numeroa. Hän jättää muutaman vallanpitäjän haastattelun tekemättä ja kuulee myös alueen muita toimijoita, kuten avustus-, ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöjen edustajia.”


Pitkien ulkomaanohjelmien tekijöiden maailmassa iso muutos on kilpailun lisääntyminen, joka johtuu kaluston pienenemisestä ja halpenemisesta. Toijonen saa nykyään juttutarjouksia ihmisiltä, jotka eivät ole juurikaan tehneet pitkiä juttuja vaikeista olosuhteista.

”Alalle on tullut, miten se nyt hienosti sanotaan, lisää sisällöntuottajia.”

Uusien tekijöiden työ ei silti ole automaattisesti huonoa. Ulkomaantoimittaminen ei ole mitään salatiedettä, johon vain harvoilla ja valituilla olisi edellytyksiä, Toijonen korostaa. Paras pohja sille olisi tehdä ensin mahdollisimman laajasti muita toimittajan töitä. Koulutus on yksi tapa sivistyä. Mitä enemmän tietää ja mitä laajempi on näkökulma, sitä paremmin pystyy arvioimaan, mikä on totta.

Verkkoa ja somea Toijonen pitää hienona mahdollisuutena jakaa tekemisiään mutta muistuttaa, että se ei saisi viedä huomiota olennaisesta eli ohjelmien sisältöön keskittymisestä eikä etenkään korvata oikeaa ihmisten tapaamista.

”Yksi viisas kuvaaja sanoi kerran, että vieraan alueen tuntee vasta, kun on syönyt, juonut ja nukkunut sikäläisten ihmisten kanssa.”


Vaikka lähteminen ei hirvitä Virtasta, paikan päällä hän on toisinaan pelännyt ja nähnyt elämänsä vilistävän filminauhana silmissään. Esimerkiksi Beirutissa 1982, kun pommitukset lähestyivät taloa, jossa hän oli ja mietti, mihin kulmaan sitä jää todennäköisimmin happitilaa. Irakissa ja Afganistanissa Virtanen on joutunut fanaattisen väkijoukon riepottelemaksi
ilman minkäänlaista mahdollisuutta enää kommunikoida.

”Silloin ensimmäinen ajatus on, että olinpas hölmö, kun tulin tänne ja jos selviän hengissä, en enää ikinä tee tätä – kunnes muutaman vuoden kuluttua on taas samassa tilanteessa, oppimatta mitään.”

Vaaratilanteissa hän on toivonut, että jos huonosti käy, kukaan ei hehkuttaisi, että olipa sankarillinen toimittaja.

”Ennemmin pitäisi ajatella, että olipa tyhmänrohkea kundi. Sillä hetkellä sitä syyllistää itseään eikä niitä ihmisiä, jotka sua repivät.”

Osa sekä Virtasen että Toijosen ”matkavakuutusta” ovat laajat ja tutut verkostot ja ristiintsekkaukset eri lähteiden välillä. Sitä oppii juoksemaan pää alhaalla, kun muutkin juoksevat, Toijonen sanoo. Keskelle tapahtumia on mentävä, koska ihmisille ei voi soittaa, että olemme täällä tiesululla, voitteko tulla tänne kertomaan.

”Pelätä saa ja pitääkin, koska täysi pelottomuus voi lisätä riskejä. Panikoida ei saa, koska silloin aiheuttaa vaaraa itselleen ja muille kuvausryhmässä.”


Vaikka molemmat välttävät korostamasta työnsä riskejä, tyhmänrohkeita Virtanen ja Toijonen eivät ainakaan juuri nyt ole. Kumpikaan ei tällä hetkellä lähtisi Pohjois-Syyriaan. Sen sijaan Virtanen on huolissaan nuorista freelancereista, joita media-alan tilanne houkuttelee hankkimaan varmaa myyntiä ja kannuksia alueilta, joille mediatalot eivät uskalla
lähettää omia toimittajiaan.

”Suurin ongelma ja uusi asia on, että vaikka olet kuinka kokenut, sekään ei auta nyt, kun on tullut terrorismi ja Lähi-idän tapauksessa jihadismi mukaan kuvaan. Tämä nähtiin taannoin japanilaisen toimittajan Kenji Goton tapauksessa, ja muutkin Syyriassa mestatut kollegat ovat olleet kokeneita.”

Toijosta vaivaa se, mitä länsimaalaisiin kohdistuvaa väkivaltaa sisältävät verkkovideot saavat aikaan. Kun joku on uskaltanut teloittaa, pitääkö seuraavaksi tehdä vielä jotain lisää? Seuraavaa askelta ei kukaan tiedä.

Paluun jälkeen täkäläiset arkiset ongelmat tuntuvat hetken aikaa pieniltä, mutta vaikutelma pitää pystyä tasaamaan.

”Vaikka matkoilla näkee dramaattisia asioita, eikä siihen totu, ne on pakko ottaa ’vain työnä’. Se on tylysti sanottu, mutta journalismi ei ole hyväntekeväisyyttä eikä politiikkaa, eikä paikallisia saa asettaa ylimääräiseen vaaraan siksi, että toimittaja alkaa provosoida tai tunteilla siellä”, Toijonen sanoo.

Rauli Virtasen keskeisiä ajatuksia on, että Suomi ei ole kaikessa maailman paras maa. Matkoilla hän toki kaipaa läheisiään, mutta koti-ikävä Suomeen maana on jo pitkään ollut vierasta. Homogeenisen, hygieenisen ja talvisin sysipimeän Suomen sijaan hän on antanut itsensä tykästyä paikkoihin, joissa on valoisaa, lämmintä ja välitöntä, vaikka olisi sota.

Monessa paikassa hän on kokenut kuin kävelevänsä elokuvassa.

”Sellaista fiilistä harvemmin tulee Helsingissä tai Espoossa.”


Uransa alussa Vesa Toijonen toimitti Ylen Ajankohtaiseen Kakkoseen ohjelmia kotimaan taloudesta ja politiikasta. Yksi niistä oli vuoden 1981 Uurnilla tavataan, jossa näytettiin Ilkka Kanervan hakevan monen oton verran hyvää vastausta kysymykseen, onko hän törmännyt valehteluun politiikassa.

Ohjelma rikkoi ajan journalistista kulttuuria, jossa oli tapana luoda vaikuttajista siloteltu kuva. Poliitikot suuttuivat.

”Niihin aikoihin tuli poltettua muutama silta suomalaiseen politiikkaan, ja totesin, että tähän seinään ei kannata lyödä päätään tämän enempää. Ulkomailla riittää enemmän siltoja poltettavaksi.”

Kun Toijosta pyytää nimeämään parhaan juttunsa, hän kertoo murjaisseensa neljäkymmentävuotispäivillään, että se on vielä tekemättä. Vieläkään hän ei ole ole varma, tekikö sitä koskaan. Ammatillisesti mieleen jäävää aikaa olivat vuodet 1992 – 1995, jolloin hän raportoi Jugoslavian hajoamisesta. Aiheeseen sai keskittyä syvällisesti ja sitä oppi tuntemaan. Sodan jälkeen hän työskenteli vuoden ajan Bosniassa Unescon media-asiantuntijana.

Sittemmin Toijonen on tehnyt alueelta seurantaohjelmia, mistä on ylpeä. Reportaasi on hänelle kaiken journalismin äiti, ja Ulkolinja myös mahdollisuus seurata
pidempiä prosesseja.

Kun Toijosta pyytää kertomaan jonkun tarinan Jugoslavian ajoilta, hän ei suostu vaan kertoo paikallisen vitsin muslimikaveruksista, joista toiselta putoaa kranaatti-iskussa korva – mutta enemmän miestä huolettaa korvan takana ollut viimeinen tupakka.

Näin huomio on, jälleen kerran, suunnattu paikallisten ihmisten kokemaan ja heidän tapaansa selviytyä.

”Itse en ihan oikeasti koe tehneeni mitään ihmeellistä. Miehen vaan täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä.”


Virtanen ei ujostele jakaa tarinoita reissuiltaan vaan julkaisi niistä viime vuonna uuden kirjankin, Reissukirjan, koska ihmiset ovat kyselleet häneltä paljon niistä. Usein jopa enemmän kuin asia-asioista, joista Virtanen on aiemmin kirjoittanut myös tietokirjoja osana elinkeinoaan ja kiertänyt luennoimassa.

Viime vuosina hän on panostanut someen ja kokee toimittavansa siellä seuraajilleen ikään kuin omaa ulkomaanlehteä.

Pitkästä perspektiivistä on verkon informaatiotulvan seulomisessa hyötyä, ja taustojen ymmärtämisen tärkeyttä Virtanen toivoo pystyvänsä välittämään myös syksyllä alkavassa journalistiikan vierailijaprofessuurissaan Tampereella.

”Mua nuoremmat muistaa Berliinin muurin, mutta kuinka moni tämän ikäinen on vielä tuotannossa ja pystyy tekemään seurantaa Vietnamista ja Kambodžasta? Nuoret katsoo mua ihmeissään, että onko toi tyyppi ollut Vietnamissa. Itsestäni kyllä tuntuu, että eihän siitä vielä ole kauankaan.”


Kuva: ”Helsingissähän on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. Aamukahvipöydässä sanomalehti väittää, että meiltä puuttuu Nato ja Guggenheim. Minä en niitä kaipaa”, Vesa Toijonen heittää. ”Arkinen Suomi on minulle kansainvälisimmillään silloin, kun matkustan junalla Espoon Leppävaarasta Helsinkiin”, Rauli Virtanen virnuilee.

Vesa Toijonen

  • 63-vuotias Yleisradion Ulkolinjan tuottaja, ohjaaja ja toimittaja.
  • Työskennellyt Ylelle vuodesta 1974, Ylessä vuodesta 1977.
  • Raportoi 1992 – 95 Jugoslavian hajoamisesta. Kirjeenvaihtajana Madridissa 1987 – 89.
  • Unescon media-asiantuntijana Sarajevossa, Bosniassa ja Herzegovinassa 1996 – 97.
  • Sai Journalistiliiton Sananvapauden kunniastipendin 2014 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2004.
  • Valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta.
  • Seikkailee ulkomaantoimittajien virolaisesta luottokuvaajasta kertovassa kirjassa Rindeoperaator Ivar Heinmaa: kus põrgus sa jälle käisid?. Vitsailee kiistävänsä kaikki tarinat.

Rauli Virtanen

  • 66-vuotias toimittaja, tietokirjailija, ohjaaja ja tuottaja omassa yrityksessään Rauli Virtanen Productions Oy:ssä.
  • Aloitti uransa Etelä-Suomen Sanomien toimitusharjoittelijana vuonna 1969. Sittemmin työnantajia ovat olleet muun muassa MTV, Yleisradio, Uusi-Suomi, Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Apu. Lähtee helmikuussa Burmaan valmistelemaan dokumenttielokuvaa ja sen jälkeen juttumatkalle Kambodžaan.
  • Sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon 2001 ja valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1993.
  • Aloittaa elokuussa journalistiikan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
  • Jätti omat kansainvälisen politiikan ja lehdistö- ja tiedotusopin opintonsa aikanaan kesken, koska kaipasi teorian sijaan kenttäkokemusta. Aikoo opettaa nimenomaan ulkomaantoimittamisen käytäntöä.


5 2019
Arkisto

Toimittaja Aarno Malin tutki ihmismielen sairaimpia puolia ja sairastui itse

Journalistit joutuvat kohtaamaan mieltä järkyttävää materiaalia, mutta sen käsittelyyn on tarjolla vain vähän keinoja. Aarno Malin löysi Tor-verkosta sivuston täynnä lasten kiduttamista. Hän kirjoitti aiheesta jutun ja päätyi traumaterapiaan.

"Musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen"

Nykytilanteesta on syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, kirjoittaa toimittaja Mervi Vuorela

Ylensyömät

Yle käyttää ohjelmahankinnoissaan paljon rahaa ja valtaa. Freejournalisteille, ohjaajille ja muille sisällöntuottajille yhtiö näyttäytyy joskus kyykyttävänä jättiläisenä. 24 tekijää kertoi Journalistille kokemuksistaan Ylen hankintakoneiston rattaissa.

Hallitusohjelma herättää toivoa – nousemmeko vihdoin pohjoismaiselle tasolle?

Media poikkeaa suurimmasta osasta muuta liiketoimintaa, ja median tukeminen oikeilla tavoilla on demokratian tukemista, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Suosittelet kaikille päätoimittajille politiikkaan lähtemistä, Jouni Kemppainen

Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Jouni Kemppainen lähti eurovaaliehdokkaaksi, koska Juha Sipilä pyysi.

Näin käsikirjoituksesta syntyy esikoiskirja

Keväällä 2017 kustannustoimittaja Petra Maisonen avasi Tammen sähköpostista Satu Vasantolan käsikirjoituksen. Kirja valmistui vuodessa, mutta työ sen parissa jatkuu yhä.

Politiikan toimittajien työ muistuttaa scifiä, fantasiaa ja kauhua

Vaalien kaltaisissa julkisissa spektaakkeleissa ihmisten on varsin helppoa tarkistaa itse, mitä tapahtui. Ei siihen väliin tarvita toimittajaa. Sen sijaan asiantuntevaa toimittaja tarvitaan kuvailemaan, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kirjoittaa Janne Zareff.

Yritys ja erehdys

On arkipäivää, että oikeinkirjoitusohjeiden vastaiset yritysnimet lipuvat lehteen sellaisenaan kenenkään puuttumatta, vaikka aihetta olisi, kirjoittaa Ville Eloranta.

Vaikka Spleenish-kirjan tekeminen oli voimauttavaa, Ulla Donner pelkäsi, että tulos olisi muiden mielestä itsekeskeinen ja tylsä. ”Siksi olen ollut tosi iloinen, kun lukijat ovat kertoneet tunnistaneensa siitä itseään. Kun huomaa muidenkin pohtivan samoja ongelmia, ne eivät enää tunnu niin hallitsemattomilta.”

Freelancekuvittaja Ulla Donner teki ahdistavista tunteistaan sarjakuvakirjan

Omia kokemuksiaan saa käsitellä juuri niin hilpeästi tai epäkunnioittavasti kuin haluaa. Toisten kokemusten kanssa olisi vaikeampaa, Ulla Donner sanoo.

När FNB lades ner lyfte Ny Tids chefredaktör Janne Wass upp frågan om hur statsstödet för tidningar på minoritetsspråk ska fördelas. ”Jag ansåg då och anser fortfarande att stödet inte ska gå oavkortat till SPT eftersom det är att kanalisera pengarna till KSF Media och HSS Media.”

Statsstöd öppnade dörrar för finlandssvenska medier

I fjol gick hela statsstödet för tidningar på minoritetsspråk för första gången till enbart svenskspråkiga aktörer. För Ny Tid och Nyhetsbyrån SPT är externa stöd ”avgörande”.

Käyttääkö ostaja sinua pankkina? Freelancerin kannattaa olla tarkkana maksuajoista

Laki rajaa maksuajan pituuden yritysten välisessä kaupassa 30 päivään, mutta tästä voidaan poiketa sopimalla. Mediayritykset käyttävät mahdollisuutta kernaasti, kirjoittaa Journalistiliiton freelance-asioista vastaava lakimies Hannu Hallamaa.

I kläm mellan lördagskorven och avokadon

Att skriva om klimatfrågan är bland det känsligaste man kan ta sig för. Det påminner närmast om flyktingfrågan 2016, skriver Journalistens nya kolumnist Mikaela Löv-Alden.

Kun toimittaja kysyy, hänelle vastataan

”Kaupunginjohtajalle kenties syyte sairaalajupakassa. Kukaan ei halua kommentoida” -juttu tuskin olisi nähnyt päivänvaloa Keskisuomalaisessa. Oli siis aika vaihtaa haastattelutaktiikkaa, Heikki Kuutti kirjoittaa.

Etujärjestön sielu

Kuolleita: Asiamies Arja Hellman 6. 2. 1946 Heinola  – 13. 5. 2019 Helsinki

Luonnonvoima

Kuolleita: Toimittaja Anna-Kaisa Hermunen 17. 2. 1948 Laukaa – 3. 5. 2019 Laukaa

Kannustava kulttuuritoimittaja

Kuolleita: toimittaja Oiti Kotamo 5. 8. 1925 Virrat – 10. 2. 2019 Savonlinna

Suurisydäminen toimittaja

Kuolleita: Toimittaja Irene Sillanpää 26. 6. 1958  Helsinki – 12. 1. 2019 Helsinki

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta