Isänmaan puolesta. Farzana Wahidy ja Massoud Hossaini haluavat omalla ammattitaidollaan kehittää kotimaataan. Wahidy on perustamassa koko maan kattavaa kuvatoimistoa. Hossaini taas haluaa jatkaa sotakuvaajana, koska hänellä on hyvät taidot ja mahdollisuudet hoitaa tehtävänsä monia muita paremmin. Kuva: Heli Saarela

Kuka, jollemme me?

JOURNALISTI
26.2.2015

Marja Honkonen, teksti
Farzana Wahidy, kuvat
Heli Saarela, kuvat haastateltavista

Afganistanilaiset Farzana Wahidy ja Massoud Hossaini eivät halua odottaa jonkun muun tekevän jotain maansa tulevaisuuden puolesta. Yhteen heidät toi kuvajournalismi.

”Massoud on minulle vihainen”, Farzana Wahidy sanoo ja katsoo puolisoaan Massoud Hossainia lempeän ilkikurisesti. Wahidy on vielä puolen yön jälkeen päättänyt hoitaa hotellihuoneesta käsin muutaman työasian, eikä kumpikaan ole saanut nukuttua.

Kuten arki Afganistanissa, valokuvaajaparin vierailu Suomeen on ollut kiireinen. Helsingissä he ovat Poliittisen valokuvan festivaalin vuoksi. Sen päänäyttely esittelee Wahidyn kuvia afgaaninaisista. Palkittu sotakuvaaja Hossaini taas tuli esittelemään työtään keskustelutilaisuudessa. Pian on aika palata kotimaahan, jonka tulevaisuudesta Wahidy ja Hossaini löytävät niin toivoa kuin huolta.

”Afganistanin tulevaisuus on epävarma. Kansainvälinen kiinnostus vähenee joukkojen lähdettyä maasta. Kuvissani olen halunnut tallentaa muutoksen kipinöitä naisten elämässä. Jos niitä ei suojella, ne menetetään”, Wahidy sanoo.

 

Kolmekymppiset Wahidy ja Hossaini löysivät toisensa ja kuvajournalismin Aina-kansalaisjärjestön kautta.

Hossaini aloitti kuvaamisen jo asuessaan Iranissa, minne hänen perheensä oli paennut Neuvostoliiton miehitystä Hossainin ollessa vauva. Pienestä pojasta kasvoi uudistusmielinen aktivisti, joka valitsi välineekseen kameran.

Wahidyn halu vaikuttaa syttyi Taliban-liikkeen hallitessa Afganistania. Hän kävi maanalaista koulua, opetti naapurin lapsia ja piti huolta pikkusisaruksistaan äitinsä kuoltua.

”En ajatellut haluavani kuvajournalistiksi. Minulla oli kuitenkin olo, että haluaisin tehdä jotain – kertoa niistä asioista, joita ystävilleni ja läheisilleni oli tapahtunut”, Wahidy kertoo.

Wahidy itse pahoinpideltiin 13-vuotiaana kadulla, koska hän ei käyttänyt burkaa.

Taliban-hallinnon kaaduttua Wahidy palasi kouluun ja Hossaini kotimaahansa. Molemmat päätyivät Ainaan ja saivat työskentelyparikseen vanhemmat
kuvaajat.

”Kiinnostuin valokuvauksesta koko ajan enemmän ja enemmän, mutta minulla ei ollut omaa kameraa, ei rahaa eikä kokemusta”, Wahidy kertoo.

Työskentely kanadalaisen kuvaajan kanssa antoi kokemusta ja kielitaitoa. Wahidy pääsi ensimmäisenä afganistanilaisnaisena kuvaamaan AFP:lle. Mentorikuvaaja auttoi häntä saamaan apurahan kanadalaiseen yliopistoon.

”Siellä rakastuin kuvaamiseen enemmän. Ensin se oli minulle tapa kertoa asioista ympärilläni, sitten mahdollisuus ansaita rahaa, mutta nyt aloin tuntea vastuuta maastani.”

Hossainin AFP palkkasi kuvaamaan Afganistanin sotaa Yhdysvaltojen joukkoihin sijoitettuna.

 

Sittemmin urat ovat kulkeneet eri suuntiin. Wahidy on syventynyt pidempiin projekteihin ja koulutukseen, Hossaini taas on jatkanut sodan ja konfliktin kuvaajana.

Tällä hetkellä Hossaini on AP:n palveluksessa. Suuren toimiston leivissä on helpompi saada viisumi naapurimaihin tai Lähi-itään.

Ovia avaa myös Pulitzer, jonka Hossaini voitti vuonna 2012 itsemurhapommittajan hyökkäyksen jälkiä dokumentoineesta uutiskuvastaan. Nimekkään tunnustuksen saamisesta on kääntöpuolensa. Sillä saa myös niiden huomion, jotka eivät ole kriittisestä kuvajournalismista kovin innostuneita.

Kuvauskeikoilla Hossaini pyrkii sulautumaan massaan lippalakin ja paksun takin turvin. Suorat hyökkäykset toimittajia kohtaan ovat harvinaisia, mutta ei heitä erityisesti mielenosoituksissa varotakaan.

Oma lukunsa on, jos suututtaa sotapäällikön, kuten Wahidy kerran.

”Hän kutsui minut puheilleen 30 minuutin kuluessa. Ellen saapuisi, hän lähettäisi väkensä perääni. En ymmärtänyt, mikä kuvissa oli pielessä. Sanoin, että okei lähetä vaan, minulla on töitä”, Wahidy sanoo.

Päällikköä oli suututtanut se, millaisia kuvia Wahidy afganistanilaisena oli ottanut. Ulkomaalaiselta tämä olisi vastaavien kuvien ottamisen ymmärtänyt.

”Naiskuvaajat ovat edelleen aika epätavallisia. Monesti joudun matkustamaan jonkun kanssa”, Wahidy kertoo.

Erityisen vaarallisia ovat kuvauskeikat maaseudulle.

”Valmistaudun henkisesti siihen, etten ehkä palaakaan. Ja kun palaan, ajattelen, että herranjumala, tästäkin selvisin hengissä.”

Jatkuva stressi on yksi syy, miksi Wahidy ei enää kuvaa mielenosoituksia ja pommi-iskuja. Keikkojen jälkeen hän oli masentunut, eikä päässyt irti ahdistavista kokemuksista. Keskusteluapua traumaperäiseen stressiin on Afganistanissa turha odottaa.

”On silti tärkeää, ettemme vain istu ja odota, että joku muu tekisi jotain, koska työ on vaarallista ja hankalaa. Kun asioita muutetaan, sillä on uhrinsa. Mutta vain niin asiat voivat muuttua.”

 

Wahidy sanoo haluavansa käyttää hyväkseen kaikki tilaisuudet maansa auttamiseksi. Tällä hetkellä hän koordinoi projektia, jossa tallennetaan maan valokuvauksen historiaa, uudistetaan tekijänoikeuslainsäädäntöä ja koulutetaan valokuvaajia. Tavoitteena on synnyttää koko maassa toimiva kuvatoimisto, jota pai-kallisilla medioilla ja järjestöillä olisi
varaa käyttää.

Valokuvaajien tekijänoikeudet ovat Afganistanissa retuperällä. Kuvia käytetään usein ilman lupaa tai korvauksia hyvissäkin lehdissä.

Kuvaajakoulutukseen on paljon tarjokkaita. Energiaa ja intoa löytyy, mutta rahat ovat vähissä. Työvälineitä projektiin on kerätty lahjoitusten turvin.

Wahidy on myös perustamassa maahan ensimmäistä valokuvaajien järjestöä, jonka tavoitteena on jakaa maan kuvaajille apurahoja. Nykyisin moni joutuu tekemään kahta työtä.

Projektia on tukenut puoliso Hossaini omasta taskustaan.

”Aikaisemmin saatoin rahoittaa projekteja tekemällä jonkun vaarallisen keikan, mutta nyt olen ollut liian kiireinen”, Wahidy sanoo.

Pari tukee toisiaan, mutta kahden uran yhdistäminen ei kiireen vuoksi ole aivan helppoa.

”Juuri nyt minulla on aikaa, energiaa ja vapautta tehdä töitä. On luovuttava jostain, jos haluaa tehdä paljon”, Wahidy pohtii.

Hossaini huomauttaa, että joskus pariskunta ottaa yhteen erilaisten näkemysten takia. Yhdestä he kuitenkin ovat yhtä mieltä.

”Kuten Massoud aina sanoo, valokuvaus on paras keino herätellä ihmisiä. Se on tapa jakaa tietoa muuttamatta sitä, puuttumatta siihen tai lisäämättä siihen omia uskomuksiaan”, Wahidy toteaa.



3 2021
Arkisto

Vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin. Millaista valtaa käyttävät koneiden tekijät?

Vaalikone ei ole lelu, vaan journalistinen tuote. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen takana on kymmeniä tekijöitä, kymmeniä sivuja väitteitä ja yli puolen vuoden työ. Miten vaalikone rakennetaan reilusti? Miten siitä pitäisi kertoa käyttäjille?

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Ilahduit, kun viisi alaistasi lähti kilpailevaan lehteen, Arno Ahosniemi

Kauppalehden vastaava päätoimittaja esittää olevansa ikäistään vanhempi mies, joka odottaa turhaan työtarjousta Etelärannasta.

Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta

”Helsingistä piirtyy uutisten kautta omituinen kuva kaupunkina, jossa jokin mystinen luonnonvoima kasvattaa luokkakokoja ja näkymätön käsi silppuaa erityisopetuksen kelvottomaan kuntoon”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Historian ensimmäinen toimittajien työehtosopimus on ­allekirjoitettu! Edessä työnantajan Åke Heiniö ja Arvi V. Mäkinen sekä työntekijöitä edustanut Jyrki Juuti, takana Pauli Strandén ja Esko Muinonen vuonna 1967. Kuva: Uuskuva. SJL. KA.

Satavuotias Journalistiliitto aloitti pienenä herrakerhona ja kasvoi vahvaksi ammattiliitoksi

Journalistiliitto on taistellut journalistien oikeuksien ja paremman journalismin puolesta jo vuosisadan - työnantajan ja itse tsaarin vastustuksesta huolimatta.

Konflikten tar kontextens plats

”Nyhetsmedier kan inte bortförklara sitt ansvar för förvirringen genom att peka finger mot myndigheter och politiker”, skriver Dan Lolax.

Auttaisiko työvälinepooli, jos etätyö jää pysyväksi?

Ergonomisen työskentelyn järjestäminen ei ole yksin työntekijän vastuulla – ei työpaikalla eikä kotona työskennellessä, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto.

Virus muuntuu, mutta sitä ei muunneta

”Joskus kieleen vakiintuu yhdyssanoja, jotka tarkoittavat keskenään samaa, vaikka niiden osat ovat eri järjestyksessä ja toinen on muutenkin saattanut vaikuttaa toista epäloogisemmalta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Pikkukengillä potku omaan takapuoleen

Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.

Journalistien työttömyyskassa Finka sulautuu osaksi uutta jättikassaa

Uudesta kassasta tulee Suomen kolmanneksi suurin työttömyyskassa. Kolmen kassan yhdistyminen tuo liitolle säästöjä ja lisää kassan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Näin tekijänoikeusrahat kiertävät

Tekijänoikeusjärjestö Kopioston kautta kulkee vuosittain noin 50 miljoonaa euroa, jotka se jakaa eteenpäin tekijänoikeuksien haltijoille.

Nitrodiskotaiteilija on poissa

Taittaja-graafikko Hannu Marttinen 12. 9. 1945 Helsinki – 10. 2. 2021 Hämeenlinna

Pienestä naisesta jäi iso jälki

Toimittaja Leena Seretin 11. 11. 1959 Kemi – 28. 1. 2021 Sipoo

Päätoimittaja puolusti koskiluontoa ja periaatteitaan

Päätoimittaja Seppo Vento 13. 6. 1930 Vesanto – 9. 2. 2021 Joensuu

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta