Journalismin puolustaja

Riippumaton media on osa Suomen informaatiopuolustusta, sanoo tutkija Saara Jantunen. Median pitäisi nyt lopettaa yleisön kosiskelu ja miettiä, mitä yhteiskunta tarvitsee.

Saara Jantunen, 35

Puolustusvoimien tutkija alkuvuodesta 2014 lähtien. Analysoi työssään informaatioympäristöä.

Kirjoittanut populaarin tietokirjan Infosota, joka ilmestyi lokakuussa. Kirja käsittelee Venäjän informaatiosodankäyntiä.

Väitteli Maanpuolustuskorkeakoulussa sotatieteiden tohtoriksi kesällä 2013.

Opiskeli aiemmin englantilaista filologiaa Hollannissa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi 2008. Tutki sekä gradussa että väitöskirjassa Yhdysvaltojen armeijan viestintää.

Työskenteli englannin opettajana 2008 – 2013.

Suorittanut vapaaehtoisen varusmiespalveluksen 2004 – 2005, jolloin kiinnostui informaatioympäristöstä. Sotilasarvoltaan kersantti.

Asuu Helsingissä.

JOURNALISTI
26.11.2015

Anna-Sofia Nieminen, teksti
Aleksi Poutanen, kuvat

Medialla on ongelma, eikä siihen ole helppoa ratkaisua.

Mielipide käy nopeasti ilmi, kun keskustelee sotatieteiden tohtorin, Puolustusvoimissa tutkijana toimivan Saara Jantusen kanssa. Tuo ongelma on yleisö.

”Ehkä yleisö ei enää ymmärrä – tai onko ikinä ymmärtänytkään – mihin journalistiset periaatteet perustuvat”, Jantunen sanoo.

Hänestä ymmärtämättömyys tekee median kritisoimisesta helppoa. Se näkyy esimerkiksi kasvavina vaatimuksina julkaista epäiltyjen raiskaajien nimiä, vaikka eihän media voi levittää vahvistamatonta tietoa.

Tällainen luo tilaa MV-lehden kaltaisille julkaisuille, joiden artikkelit muistuttavat ulkoisesti journalismia, mutta joita ei tehdä journalistisin periaattein. Artikkelit saattavat olla täysin tuulesta temmattuja, virheitä ei oikaista, toimitus ei ole sitoutunut Journalistin ohjeisiin ja niin edelleen. Silti ne voivat heijastaa lukijan maailmankuvaa, ja juuri sitä ihmiset haluavat medialta, Jantunen sanoo.

Oikea journalismi näyttäytyy vähemmän houkuttelevana, koska se paljastaa asioita, joita yleisö ei halua kuulla. Samaan aikaan journalismi muuttuu Jantusen mukaan suuntaan, jossa sitä on entistä vaikeampi puolustaa. Mediatalot kosiskelevat yleisöä klikkiotsikoilla ja hankkivat tuloja hutaistuilla artikkeleilla.

 

Jantuselta ilmestyi lokakuussa kirja Venäjän informaatiosodankäynnistä. Infosota ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus, vaan paikoin hyvinkin omakohtainen kertomus siitä, mitä informaatiosota tarkoittaa Suomessa.

Informaatiosodankäynnistä on kyse esimerkiksi, kun Venäjän ulkoministeri kiistää venäläisjoukkojen sotivan Ukrainassa tai kun Venäjää kritisoivaa tutkijaa mustamaalataan verkossa. Jantunen kirjoittaa kirjassaan, että informaatiosodankäynti on ”väkivaltaa, joka kohdistuu ajatteluumme ja kykyymme selviytyä henkisesti”.

Kirjan johtoajatus on, että informaatiosodankäyntiä voidaan torjua vain sen rakenteita paljastamalla. Jantusen mukaan perinteisellä medialla on siinä suuri rooli – tai ainakin pitäisi olla.

”Tuntuu, että tutkivan journalismin tehtäviä on ulkoistettu asiantuntijakunnalle.”

Jantunen kokee, että tutkijoiden oletetaan tekevän toimittajien työt, koska toimituksissa ei tällä hetkellä ole tutkivaan journalismiin paljoa resursseja. Kun esimerkiksi Venäjän valtion media kirjoittaa tietyllä agendalla tietyistä asioista, Jantusen mukaan toimittajat tyytyvät usein vain ihmettelemään asiaa. Ihmettelyn sijaan pitäisi yrittää selvittää, mihin Venäjän valtion media pyrkii ja kuka toimintaa organisoi.

Jantunen ajattelee, että hänen tehtävänsä asiantuntijana on kertoa, mikä informaatiosodassa on merkittävää. Aina toimittajat eivät halua kuulla sitä, vaan ”yksityiskohtia ja pintakuohua”. Pohja-töitä ei välttämättä ole tehty.

”Edelleen tulee puheluita toimittajilta, jotka haluavat tietää, miten trolli tunnistetaan. Se on se sama kysymys, jota minulta kysyttiin yli vuosi sitten.”

[Trollaaminen on sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa, poliittisesti motivoitunutta häiriköintiä, painostamista, aggressiivista ja/tai toistuvaa käyttäytymistä, jolla pyritään vaikuttamaan keskusteluun.]

On myös hyviä toimittajia, jotka ovat kiinni ajassa ja poliittisessa tilanteessa. Hyvä toimittaja ei pyri objektiivisuuteen sillä, että asettaa kaksi ääripäätä keskustelemaan keskenään, vaan ymmärtää, että venäläisen propagandistin ja suomalaisen asiantuntijan lausunnot eivät ole tasavertaisia.

Vaatimus huomioida kaikki näkökulmat yhden artikkelin sisällä on Jantusen mielestä sama kuin vaatisi yhdeltä tutkijalta kommenttia kaikkeen. Häneltäkin on tivattu, miksi hän ei ikinä kritisoi länttä.

”Tällä hetkellä minä tutkin sitä, miten Venäjä käy infosotaa, enkä sitä, miten länsi käy infosotaa”, Jantunen vastaa tivaajille.

Hän on tutkinut Puolustusvoimissa informaatioympäristön ilmiöitä alkuvuodesta 2014 lähtien. Sitä edelsi gradun ja väitöskirjan tekeminen Yhdysvaltojen käymästä informaatiosodasta. Tuolloin Jantunen oli ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija, sillä sota oli kaukana.

Ukrainan sota kuitenkin muutti tutkijan fokuksen. Se tuli lähelle suomalaisia.

”En voi enää olla ottamatta kantaa Venäjän infosotaan, sillä se on ajankohtaista ja merkityksellistä nyt”, Jantunen kirjoittaa Infosodan johdannossa.

 

Samalla hänestä tuli maalitaulu. ”NATO-kiimainen suvakki.” ”Sotatieteiden tohtori… Hehe. Kaskuei sotataiteiden tohtori.” MV-lehdestä löytyy useita tämänkaltaisia luonnehdintoja Jantusesta. Kommenteissa kyseenalaistetaan nuoren naisen pätevyys sotatieteilijänä ja toivotaan hänen tulevan raiskatuksi.

MV-lehden jutut ja kommentit ovat vain jäävuoren huippu. Jantusta mustamaalataan jatkuvasti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Hän kutsuu hyökkäystä vastakampanjaksi, jolla hänet halutaan hiljentää. Jantunen sanoo, ettei ota hyökkäystä henkilökohtaisesti.

”Totta kai siitä tehdään niin henkilökohtainen kuin voidaan, koska siten psykologinen vaikuttaminen toimii, mutta se ei ole henkilökohtaista.”

Jantunen on maalitaulu, koska hän työskentelee puolustusvoimissa ja hänellä on painoarvoa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Hyökkäys tarkoittaa, että hän on paljastanut jotain, jolla on merkitystä. Hänet halutaan hiljentää.

”Tyypillisesti hyökkäys ei kohdistu ihmiseen henkilönä, vaan ammattikuntaan tai ehkä suurempaankin ilmiöön, kuten sananvapauteen.”

Myös toimittajia on joutunut loka-kampanjan uhreiksi. Jantunen kirjoittaa kirjassaan erityisesti Yle Kioskin toimittajasta Jessikka Arosta, joka pyysi Ylen verkkosivuilla lukijoilta kokemuksia Venäjän propagandaa levittävistä aggressiivisista ja anonyymeistä verkkotrolleista. Siitä alkoi uhkailu ja mustamaalaaminen.

”Tällaisille toimittajalle ei pidä sanoa, että älä lue niitä juttuja, eikä pidä sanoa, että älä välitä. Se ei auta, koska toimittaja lukee ne jutut ja välittää”, Jantunen sanoo.

 

Jantunen ei maalaa ruusuista kuvaa mediasta ja sen toimintaympäristöstä. On journalismia ymmärtämätön yleisö, asiantuntemattomia toimittajia, klik- kauksien perässä juoksevat mediatalot ja hyökkäyksiä asiantuntevia toimittajia ja haastateltavia kohtaan.

Hänen mielestään mediaa pitää kritisoida, sillä se tekee journalismista parempaa. Samalla hän puolustaa mediaa.

”Riippumaton ja terve kotimaisen median kenttä on osa demokraattisen yhteiskunnan puolustusta, informaatiopuolustusta”, Jantunen kirjoittaa kirjassaan.

Siksi hän antaa tämänkin haastattelun, vaikka tietää, että jokaisen haastattelun jälkeen joku provosoi häntä tai vääristelee hänen sanojaan. Haastattelujen lopettaminen tarkoittaisi, että lokakampanjalla painostaminen on tehonnut.

Jantusen mielestä kannattaa kuitenkin valita keskustelunsa. Provosointiyritykset voi ohittaa. Sen sijaan on tarpeellista oikoa väärää tietoa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Lokakampanjoista kannattaa kertoa analyyttisesti.

Tärkeää on tietysti myös tukea informaatiosotaa tutkivia toimittajia. Jantunen sanoo, että toimittajaa pitää ymmärtää, jos tämä uupuu lokakampanjaan. Samalla pitää kuitenkin miettiä, miten toimittajan saamia tietoja hyödynnetään. Se viestii toimittajallekin, että tämän työ on arvokasta. Toimittaja ei ole ajojahdin kohteena turhaan, vaan hän on saanut tietoonsa jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Siihenhän journalismi tähtää, Jantunen huomauttaa.

”Median pitäisi ehkä lakata kysymästä yleisöltä, mitä se haluaa, ja miettiä, mitä yhteiskunta tarvitsee.”

EDIT 26.11. klo 15:04: Korvattu "Venäjä-mielisten trollaamisesta" muotoon "Venäjän propagandaa levittävistä aggressiivisista ja anonyymeistä verkkotrolleista."

Saara Jantunen, 35

Puolustusvoimien tutkija alkuvuodesta 2014 lähtien. Analysoi työssään informaatioympäristöä.

Kirjoittanut populaarin tietokirjan Infosota, joka ilmestyi lokakuussa. Kirja käsittelee Venäjän informaatiosodankäyntiä.

Väitteli Maanpuolustuskorkeakoulussa sotatieteiden tohtoriksi kesällä 2013.

Opiskeli aiemmin englantilaista filologiaa Hollannissa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi 2008. Tutki sekä gradussa että väitöskirjassa Yhdysvaltojen armeijan viestintää.

Työskenteli englannin opettajana 2008 – 2013.

Suorittanut vapaaehtoisen varusmiespalveluksen 2004 – 2005, jolloin kiinnostui informaatioympäristöstä. Sotilasarvoltaan kersantti.

Asuu Helsingissä.



2 2019
Arkisto
Suomenmaan Pekka Pohjolainen ja Demokraatin Johannes Ijäs Eduskuntatalon mediatiloissa. Toimittajat kiittelevät talon työskentelyolosuhteita.

Politiikkaa 24/7

Vaalikeväänä käyvät kuumina sekä poliitikot että puoluelehdet. ”Aatteellisissa mutta itsenäisissä” lehdissä työpaikan tulevaisuuden saattaa ratkaista vaalitulos tai viestintätuen uudelleenjärjestely. Journalisti seurasi Demokraatin ja Suomenmaan toimittajien päivää eduskunnassa.

Peili konfliktille

Pertti Pesosen dokumentin televisioesitys sensuroitiin Venezuelassa. Espanjassa somekohina alkoi Katalonian poliittisia vankeja käsittelevästä dokumentista.

Kalevan palkaton harjoittelu kummastuttaa

Ilmaista harjoittelijaa etsii usein järjestö tai pieni yritys, ei suuri lehtitalo. Kesäsijaisia palkataan kuten aiemminkin.

Mihin ylioppilaslehtiä tarvitaan?

Suomen lehdistössä on meneillään uuvuttava samankaltaistumiskehitys. Omistus keskittyy, samoin uutistuotanto. Tällaisessa ilmapiirissä soisi edes omaäänisten ylioppilaslehtien menestyvän, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

Meidän puolesta kyselijät

Tiia Rantanen ja Anna Karhunen ovat ystäviä, joista tuli työkavereita. Läheisyydestä on hyötyä, kun työ on jutustella noloista aiheista kaiken kansan kuullen.

Sexualbrotten, som blev en invandringsdebatt

De stora finländska medierna utmärkte sig inte i rapporteringen om sexualbrotten i Uleåborg. Det säger professor och medieforskare Anu Koivunen, som analyserat en del av materialet.

Sanonta on Antti Grundsténin mielestä ärsyttävä mutta hänen tekemisen tapaansa hyvin kuvaava. Kuva otettiin A-lehtien studiolla ”rakennusnurkassa”, jossa Grundstén tapaa nojailla tikkaisiin ja miettiä seuraavia kuvauksia lavastaja Tuomas Norteman kanssa.

Yllätyksiä olla pitää

Imagen AD Antti Grundstén on valmis perustelemaan haastateltaville, miksi jutun kuvat ovat juuri sellaiset kuin ovat.

Sankari ja nolla

Matti Nykäsen viimeinen palvelus medialle oli tarjota kierros itsetutkiskelua. Enää tuskin tulee julkkista, joka saisi synkän puolensa samaan tapaan anteeksi, sanoo kulttuurihistorian tutkija.

Vaikka kaikki laukut ovat Emmi Tuomistolle käyttöesineitä, Louis Vuittoneitaan hän ei viskaa auton lattialle tai anna koiriensa Ollin ja Mimin talloa. Vuittonin ruudullisen ”Alman” hän hankki marraskuussa, etualan ”Neverfullin” vuodelta 2011 ihan hiljattain.

Liekeissä laukuista

Emmi Tuomisto osti viime vuonna 16 laukkua. Silti arjen juhlaksi riittää myös ihanuuksien bongailu netistä ja toisten olkapäiltä.

Tuuraajasta päätoimittajaksi

Satu Kangas-Viljamäki aloitti 11. helmikuuta päätoimittajana kaupunkilehti Selänteessä.

Kati Koivikko on ollut Sanoma Prolla 11 vuotta. Entisestä kuvatoimittajasta on tullut ”hybridituotteiden” tekijä. ”Oman työn aikatauluttamista vaaditaan aiempaa enemmän, mutta minusta on ihana ajatella isoja kokonaisuuksia.”

Kuvin kiinni ajassa

Oppimateriaalikuvittamisen rima on noussut, väittää visualisti Kati Koivikko. ”Aapinen on herkin tuote”, hän sanoo.

Liitto vei oikeuteen 50 riitaa

Vanhin liiton viime vuonna selvittämä riita sai alkunsa vuonna 2013.

Aina ei mene putkeen

”Usein kaikki menee kuvauskeikalla putkeen. Joskus taas ei mene.” Lauri Rotko kertaa kolumnissaan kolme klassikkoa.

Ontuva taleban

Kun poliitikkojen sanomisista kerrotaan, avattakoon riittävästi, millaista myrkkyä sanat ovat syöneet, kirjoittaa Vesa Heikkinen.

Hullun hommaa

Ajattelin että jestas; nyt on aamiaisaika ja minä könyän 300 metrin syvyydessä ikiroudan alla seuranani ventovieras kaivosmies, kirjoittaa Maria Paldanius.

Painavia rivejä johtamisesta

Siinä missä moni johtamiskirja kertoo ”keissejä”, Teija Rantalan Pieni kirja johtamisesta kertoo vain sen, mitä niistä on opittu, kirjoittaa Nina Erho.

Vem visar vägen i klimatjournalistiken?

Kan ett mediehus på en sida uppmana till större och fler åtgärder för att minska klimatavtrycket och på en annan uppmana samma läsare att resa iväg på en nöjesresa till andra sidan jorden, frågar Lina Laurent.

Klimatkris och bränder när svenska Gräv firar 30 år

Affischnamnet är Martha Mendoza från AP. Som vanligt kommer det att delas ut guldspadar inom olika kategorier för insatser inom grävande journalistik.

Dahlén tar över på Ålandstidningen

Daniel Dahlén kommer närmast från Ålcom, där han varit VD. Han har ingen tidigare erfarenhet av att leda publicistisk verksamhet.

Yhdistykset

Journalistiliiton jäsenyhdistykset tiedottavat.

Takasivu

Provokatiivisia huomioita.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta