Kadotettu vuosi

JOURNALISTI
25.9.2014

Manu Haapalainen, teksti

Jussi Jääskeläinen, kuvat


Koska muutakaan työtä ei ollut tarjolla, toimittaja Manu Haapalainen päätti loppuvuodesta 2012 mennä töihin huonomaineeseen Karprint -lehtitaloon. Vihdin Huhmarista löytyi äärimmäistä kustannustehokkuutta, ja lehtialan tulevaisuus.

Marraskuu 2012

Loppuvuodesta 2012 puhelimeni soi. Soittaja esittäytyy Eero Aholaksi. Ahola kertoo omistavansa pienen, erikoisaikakauslehtiä julkaisevan lehtitalon Länsi-Uudellamaalla. Hän soittaa tarjotakseen minulle työtä, aluksi koeluontoisesti, mutta lopulta ehkä pysyvämminkin.

 

En ole koskaan kuullutkaan tästä Karprint Oy:stä, saati että olisin hakenut sinne töihin. Jäätyäni työttömäksi Otavamediasta vuotta aiemmin puhelin ei näissä merkeissä ole juurikaan kilissyt, joten vastaan Aholalle tulevani vallan mieluusti työhaastatteluun. Näin siitä huolimatta, että elokuvakriitikkona tiedän varsin vähän kaikista Karprintin lehtien aihe­alueista: kiinteistönhoidosta, metsästyksestä, koirista, sukelluksesta tai akvaarioista. Aholaa tämä ei kuulu haittaavan. Hän vakuuttaa työn olevan muiden toimittajien tekstien editointia. Hyvä. Olen etevä sellaisessa. Sovimme tapaavamme pian.

 

Koska olen toimittaja ja utelias, isken puhelun loputtua hakukoneeseen sanat Eero, Ahola ja Karprint. Käy ilmi, että lehtitalo on paitsi pieni, myös kiistanalainen. Talossa pitkään jatkuneesta sisäilmariidasta kirjoitetaan keskustelupalstoilla, samoin Aholan öykkärimäisiksi kuvail­lut johtamistavat puhuttavat. Firman lehtien laadulle naureskellaan niin akvaarioharrastajien kuin sukeltajienkin foorumeilla. Joku näyttää pahoittaneen mielensä valokuviensa luvattoman käytön vuoksi, joku entinen työntekijä taas siksi, että Ahola kuulemma huutaa, sortaa ja kiusaa alaisiaan.

 

Noh. Puhe on ollut editointiavusta joulunaluksen kiireiden ajaksi. Kai sen nyt kestää, ajattelen. Ja onhan se kiinnostavaa päästä katsomaan, millainen tämä melkein kuuluisaksi osoittautunut nyrkkipaja nyt sitten on. Ja kerrankos internetissä suolletaan lokaa viattoman yrittäjän niskaan.

 

Joulukuu 2012

 

Vihdin Huhmarissa minut ottaa pienen odottelun jälkeen vastaan kustantaja Ahola. Eläkeikäinen herrasmies kertoo kustantamiinsa lehtiin tarvittavan tilapäistä kiireapua, mutta toki minulla on hyvät mahdollisuudet pysyä talossa pidem­päänkin, jos työni jälki on hyvää. Saattaa olla, että kirjoittamistakin olisi jonkin verran editoinnin ohessa tarjolla. Tätä mahdollisuutta varten Ahola pyytää kertomaan tarkkaan, löytyisikö minulta mitään Karprintin lehtiä sivuavaa harrastuneisuutta tai osaamista. Sellaista ei edelleenkään ole.

 

Ahola ottaa itse puheeksi toimitalon rakennusjäljestä johtuneet kosteus- ja homeongelmat, joiden seurauksena työntekijöiden on väitetty jopa sairastuneen. Hän sanoo mittausten todistavan niiden olevan lopullisesti ohi. Se, että kukaan olisi sairastunut on muutenkin liioittelua, Ahola kertoo.

 

Aivan tavanomaisia latuja keskustelu ei etene. Ahola kyselee parisuhdetilanteeni ja sen mahdollisen vaikutuksen työntekooni. Jonkin aikaa juteltuamme hän jo kertoo nimiltä mainiten entisten ja nykyis­ten työntekijöidensä ansioista ja näiden henkilökohtaisista asioista. Yksi on kuulemma laiska, toisella on kaikenlaista sairautta, kolmas on muuten vain mahdoton, neljäs ei osaa kirjoittaa.

 

Palkkataso otetaan sekin puheeksi. Ahola kertoo Karprintin maksavan toimittajille työpäivästä aina 190 euroa. Jos otan juttuja esimerkiksi freelancerina kirjoitettavaksi, työpäivän aikana täytyisi syntyä noin kahden sivun mittainen juttu.

 

Kaksi aikakauslehden sivua päivässä tuntuu säälimättömältä tahdilta, mutta pidän mielipiteeni omanani, ja lupaudun aluksi apumieheksi joulukuun ruuhkaviikolle.

 

Aholan tapa puhua firmastaan huvittaa, ja jää myös mietityttämään. Hän sanoo suoraan, että ”kyllä me tekisimme mielellämme laadukkaampaa jälkeä, mutta ei meillä ole varaa”. Hän pyrkii luomaan kuvaa Karprintistä sympaattisena altavastaajana mainitsemalla moneen kertaan, miten ”me nyt olemme vain tällaisia Aholoita”.

 

Kun työ sitten alkaa, moni asia yllättää. Eero Ahola on ollut jo vuosia eläkkeellä,kuten hän jatkossakin tulee aina tarvittaessa korostamaan. Häntä ei näy, mutta muut Aholat, vaimo Reetta Ahola ja tytär Mari Ahola-Aalto auttavat minut työn alkuun. Perehdytys koostuu siitä, että he osoittavat huoneen, jossa voin työskennellä.

 

Näppäimistölläni odottaa Eero Aholan laatima, seikkaperäinen parin aanelosen mittainen lista työtehtäviä neljän päivän mittaiselle keikalleni. Yllätyksekseni minun ei olekaan tarkoitus editoida yhtään mitään. Sen sijaan papereissa on lista juttuja, jotka minun olisi kirjoitettava Kiinteistö ja Isännöinti -lehteen ja Sukeltajan maailmaan. Kahden – neljän sivun mittaiseksi määrättyjä juttuaiheita on kuusi. Työpäiviä niihin on laskettu menevän neljä. 

 

Nopeasti käyvät ilmi myös muut Karprintissä työskentelyn pääperiaatteet. Juttujen on synnyttävä ajallaan, se on selvää, mutta tässä talossa niiden laadulla ei ole käytännössä väliä. Ahola ohjeistaa esimerkiksi haastattelemaan ”vähintään” kolmen sukellusseuran puheenjohtajia tulevan talvikauden suunnitelmista. Jotta jutusta tulisi elävä ja siihen saataisiin kuvia, haastattelut tulisi tehdä kasvotusten. Jutulle on varattu pituutta kolme sivua. Aikaa sen tekemiseen on alle työpäivän verran.

 

Alkaa koko Karprint-urani jatkuva luoviminen Aholan aikakäsityksen ja realismin välimaastossa. Teen haastattelut puhelimitse.

 

Olen itselleni outojen aiheiden kanssa pahasti hukassa. Muistan Aholan maininneen työhaastattelussani, että hyvä toimittaja kyllä selvittää itselleen oudommastakin aiheesta tarpeellisen verran. Esimerkiksi neljän sivun mittaista aikakauslehden juttua varten selvittelyt on selvitettävä noin puolessa päivässä, koska loppupäivä menee 12 000 merkin kirjoittamiseen. Valokuvat juttuihin pitää myös hommata itse. Jotenkin. Minulle kerrotaan, että Karprintissä ei työskentele yhtään kuvaajaa, ei friikkuna saati talon palkollisena.

 

Kuvat eivät saa maksaa mitään kuin joissain harvoissa poikkeustapauksissa.

 

Käytännössä jutut tehdään lähes aina soittamalla jollekulle, haastattelemalla häntä usein puoliväkisin puhelimessa. Samalla haastateltavaa on kerjättävä lähettämään edes jonkintasoisia valokuvia itsestään.

 

Alkulamaannukseni jälkeen otan itseäni niskasta ja päätän Aholan olevan sikäli oikeassa, että kaikestahan voi kysyä joltakin, kaiken voi selvittää, kun on puhelin ja internet. Saan neljässä päivässä aikaiseksi viisi pitkää juttua. Laatu on sitä, mitä tällaisessa kiireessä syntyy. En ehdi perehtyä aiheisiin, en ajatella rakenteita. Puren hammasta ja hakkaan näppäimistöä.

 

Yhteen juttuun ei tule mistään kuvia, ja joudun jättämään niiden taikomisen lehden toimitussihteerin huoleksi. Jutut käsittelevät sukellusmatkailua Punaisellamerellä, muutaman eri sukelluskerhon talvitoimintaa, suomalaisten suosimia ulkomaisia sukelluskeskuksia, näyttävän julkisivurakentamisen energiansäästö- ja estetiikkakysymyksiä ja taloyhtiöiden jätehuollon ongelmia.

 

Saan siis tehtyä neljässä päivässä viisi juttua minulle määrätystä kuudesta. Noin viisitoista aikakauslehden sivua. Tunnen itseni voittajaksi. Saanpahan muutaman laskun maksettua.

 

2013

 

Eero Ahola on ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että joulun alla yksi jutuistani jäi tekemättä. Kuten jatkossakin, hän kertoo tällaisen aikataulusta poikkeamisen olevan Karprintissä ennenkuulumatonta.

”Ymmärräthän, että lehtiä ei voida tehdä, jos juttuja ei saada ajoillaan taittoon”, hän sanoo.

 

Nyt, kuten muulloinkaan, hän ei juuri kommentoi juttujeni tasoa. Yllätyn, kun hän soittaa uudenvuodenpäivän iltana, ja kertoo, että töitä olisi tarjolla nyt vakituisemminkin.

 

Aholan lehti-imperiumiin kuuluu jo 1980-luvulta saakka ilmestynyt, Reetta Aholan päätoimittama Bodaus. Lehti tarvitsee toimitussihteerin, koska edellinen (jonka Eero jälleen mainitsee nimeltä) on ollut kuulemma ”niin surkea”. Aina kun kahdeksan kertaa vuodessa ilmestyvä Bodaus ei ole tekovuorossa, voisin sitten kirjoitella firman muihin lehtiin.

 

Olen edelleen rahapulassa, eikä työtilanteeni ole joulun aikana muuttunut miksikään. Tartun tarjoukseen. Kirjoitamme freelance-työsopimuksen, jossa on neljän kuukauden koeaika. Saan tehdä töitä osaksi kotoa käsin, mikä helpottaa, sillä Vihtiin on kotoani julkisilla puolentoista tunnin matka.

 

Arki Karprintin toimittajana on samaa aikataulujen ja epärealististen vaatimusten kanssa taistelua kuin ennen jouluakin. Ensimmäiseksi työtehtäväkseni määrätään minua edeltäneen toimitussihteerin henkilökohtaisten sähköpostien lukeminen. Huoneeni katossa on iso märkä läiskä. Homehuhut huolestuttavat, joten yritän olla katsomatta ylöspäin.

 

Ahola vaatii säännöllisesti neljän sivun (ei siis kaksi, vaan neljä) verran valmista tekstiä kuvineen yhden työpäivän aikana. Joudun heti konfliktiin hänen kanssaan, kun ilmoitan, että työaikani on kahdeksan tuntia päivässä, ja teen siinä ajassa minkä ehdin.

 

Tai näin toivon tekeväni. Todellisuudessa mukaudun Aholan työtahtiin. Tunnen itseni valetoimittajaksi, koska työni jälki hävettää. Jaksamaan auttaa se, että rahasta on pulaa, ja sitä jää käteen ihan mukavasti, koska firma ei hoida palkasta työnantajamaksuja. Lisäksi on lohdullista ajatella, että en tiedä kenenkään ihmisen lukevan Sukeltajan maailmaa, Bodausta, Meidän koiraa, Meidän saunaa tai Talomestaria.

 

Bodauksen toimitussihteerinä huomaan vähemmän yllättäen, että kukaan muukaan toimittaja ei kykene Aholan talon aikatauluihin. Kuulen jo ensimmäisen kuukauden aikana useammalta kollegalta, kuinka juuri hän on Aholan viestien mukaan ”ainoa, joka ei näissä vuosikymmenien kokemuksella laadituissa aikatauluissa pysy”. Itse en sihteerin asemassani voi kuin toivoa, että jutut tulevat suunnilleen ajallaan. Niiden laajuuteen tai aikatauluun en saa vaikuttaa. Bodauksen jutut ideoi Reetta Ahola, esimerkiksi Kiinteistö ja Isännöinnin ja Meidän koiran enimmäkseen Eero Ahola.

 

Hyvä esimerkki Eero Aholan juttutilauk­sista on Kiinteistö ja Isännöintiin helmikuussa 2013 pyydetty neljän sivun juttu Helsingin energiahuollon tulevaisuudesta. Jutussa on selvitettävä, millainen tulee olemaan Helsingin kaukolämpöjärjestelmä tulevaisuudessa, kun nyt paljolti käytettävistä fossiilisista polttoaineista on luovuttava.

 

Ahola listaa jutun pääpointteja:

 

”Milloin on tulossa lämmitysjärjestelmään muutoksia – ja mitä ne silloin ovat? Otetaanko energia auringosta ja muutetaan sähköksi – vai upotetaanko suuret määrät lämpöjohtoja merenpohjaan, josta maalämpöä tuotetaan kaupungin verkostoon. Mikä on tuulen osuus? Ja mitä muuta? Ja jos kaupungin lämmitysjärjestelmä nykyaikaistettaisiin kerralla, mikä olisi kustannus ja mikä olisi energian hinta tämän päivän hintaan verrattuna pääomaosuuden normaalin pituisella kuoletusajalla.

Haastateltavana tulee olla Aalto-yliopiston professori asiantuntijana ja Helsingin kaupungin tämän sektorin pomo. Pitää pyytää kaaviokuvitus aiheesta. Ja haastateltavien kuvat – pitää mennä paikalle kuvaamaan, ja samalla tehdään haastattelu. Puhelinhaastattelu jää yleensä liian pinnalliseksi.”

 

Jutun pitäisi kaksine kasvokkain tehtävine haastatteluineen jälleen syntyä yhdessä päivässä, mutta olen jo väsynyt tekemään hutiloiden. Aihe on kiinnostava. Käytän jutun tekemiseen viikon. Haastattelen asiantuntijan ja Helsingin Energian johtoa henkilökohtaisesti. Hankin kuvia ja kaavioita, perehdyn asiaan, kuten toimittaja tekee. Unohdan olevani valetoimittaja, teen ihan oikeaa toimittajan työtä. Jutun tekemiseen menee koko viikko, mutta siitä tulee hyvä. Olen ylpeä itsestäni. Ahola raivoaa, kun aikataulussa ei ole pysytty, mutta vastaan kevein mielin, että anteeksi nyt sitten, tein ainakin hyvän jutun.

 

Tai toivoisin olevani kevyellä mielellä. Todellisuudessa koko vuosi on tappelua aikapulan kanssa. Milloin juttua varten pitäisi (edelleen, päivässä) juosta haastattelemassa ja kuvaamassa rakennustyömaata Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä, milloin taas käydä haastattelemassa syväl­lisesti koiranomistajaa Lahdessa (aikaa kirjoittamisineen puoli päivää).

 

Huomaan pian, että Aholan työpaikkakiusaamisessa on kaksi keskeistä tasoa. Yksi on absurdien aikataulujen laatiminen. Toinen on raivo, kun niissä ei ole kyetty pysymään.

 

Ilmoitan koeaikani lopulla, etten jatka enää, mutta pian Ahola pyytää minut taas takaisin. Juttuja on ensin omasta toiveestani vähemmän, kesällä ei lainkaan, mutta syksyn tullen olen yhtä keskeinen osa Karprintin sisällöntuotantoa kuin keväälläkin. Jälleen taivun roiskimaan Bodytreeniksi nimensä muuttaneeseen Bodaukseen ja firman muihin lehtiin päivässä tehtyjä ”henkilökuvia” tai ravinto-ohjeita, tai kaupunkipoliittisia analyysejä. Synkimmältä hetkeltä tuntuu huuhaa-lehti Sielunpeiliin tekemäni myötäsukainen juttu ”enkelivalmentajasta”.

Työ on absurdia, mutta moni muu voi Karprintissä minua huonommin. Saan enemmän päätäntävaltaa, ja jopa valtuudet ideoida Bodytreenin sisältöä. Vihrei-tä arvoja edistävään Ekoeloon ja uuteen Antiikki ja taiteeseen saa kirjoittaa mielekkäistä aiheista. Terveyteni kestää toimituksen sisäilman. Suhtaudun Aholan raivokohtauksiin huvittuneesti, en pelokkaasti, mikä harmittaa häntä, mutta myös demppaa kohtausten voimaa.

 

Kun kyselen tämän jutun taustaksi koke­muksia, kukaan ei halua esiintyä nimellään. Yksi toimittaja on leimattu hengitysongelmiensa vuoksi mielisairaaksi. Toinen on saanut Karprintissä työskennellessään voimakkaita astmareaktioita, kolmas ei lopulta kyennyt enää hengittämään. Moni kertoo Aholan olevan aluksi uudelle työntekijälle yhtä aurinkoa, kunnes alkavat henkilökohtaisuuksiin menevät puhuttelut, yksityiset ja julkiset sanalliset nöyryytykset.

 

Toimittajia tulee ja menee.

 

Lopulta minunkin touhuni kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Ahola kieltäytyy maksamasta sovitusti. Riitaannumme lopullisesti. Rahat tulevat tilille, mutta muuten Aholoista ei enää kuulu mitään. Minulle ei ilmoiteta freelancesuhteen päättymisestä, lakkaan vain olemasta.

 

Karprint on työpaikkana äärimmäinen. Juttuja suolletaan ehtimättä ajatella, kun omistaja hengittää eläkevuoteeltaan niskaan. Meno on Vihdissä viety poikkeuksellisen pitkälle, mutta on sanottava, että olen kokenut kiirettä ja laadun uhraamista aiemmallakin työurallani. Vaikka Karprintin tilat lahoavat pystyyn, ja sen silkka olemassaolo tuntuu joka päivä mysteeriltä, se ei ole aivan täysi kummajainen.

 

On vaikea sanoa, mitä vahvasti omistajaansa henkilöityvälle firmalle tapahtuu, kun Eero Ahola ei enää kykene sirkustaan pyörittämään. Siltikään Karprint ei edusta mitään lehtialan mennyttä maailmaa. Pikemminkin Vihdissä eletään kurjistuvan alamme tulevaisuutta.


Eero Aholalta ja toimitusjohtaja Juha Aholalta pyydettiin jutunteon yhteydessä ja artikkelin valmistuttua kommentteja Karprint Oy:n työkulttuurista. Aholat eivät vastanneet Journalistin kysymyksiin.

 

Mikä Karprint?

  • Lehtitalo: Vihdin Huhmarissa sijaitseva ”villi”, työnantajaliittojen ulkopuolella operoiva lehtikustantaja julkaisee laajaa valikoimaa aikakauslehtiä (Bodytreeni, Sukeltajan maailma, Kiinteistö ja Isännöinti, Ekoelo, Sielunpeili, Kissafani...) sekä lisäksi muutamaa paikallislehteä (Kallio-lehti, Munkin seutu).
  • Perheyhtiö: Virallisesti eläkkeelle vetäytynyt Eero Ahola on Karprintin hallituksen puheenjohtaja. Yhtiön toimitusjohtaja on hänen poikansa Juha Ahola.
  • Sisäilma ja ilmapiiri: Karprintin sisä­ilma ja yhtiön työilmapiiri ovat puhuttaneet lehtialaa pitkään. Myös syytökset valokuvien luvattomasta käytöstä ovat olleet toistuvia. Vuonna 2003 Karprint tuomittiin korvauksiin laittomien ohjelmistokopioiden käyttämisestä.

 



9 2019
Arkisto

Kuolema toimituksessa

Kollegan kuolema pysäyttää toimituksen ja tuo työyhteisön hoidettavaksi paljon käytännön asioita. Surun hoitamiseen ei sen sijaan ole valmista reseptiä.

Daniel Nissén, Lukas Kallenberg,  Mathilda Kull och Karolina Åsmus jobbar på Vasabladet. De unga journalisterna upplever att inhoppare och fast anställda behandlas likvärdigt. Alla är inbjudna till samma personalfester och interna fortbildningar och ingår i samma diskussionsforum. ”Man är en i gänget. Det är viktigt att man får vara med i gemenskapen för att trivas på jobbet”, säger Mathilda Kull.

Journalistförbundet ifrågasätter en praxis där många inhoppare jobbar heltid länge

Under vilka villkor jobbar inhopparna och hur mycket av jobbet görs egentligen av dem? Journalisten utredde en brokig praxis.

Naistenlehdet laajentavat naiskuvaa

”Juuri naistenlehdet ovat tehneet naisia näkyviksi ja laajentaneet naiskuvaa sekä lisänneet ylipäänsä suvaitsevaisuutta kertomalla erilaisuudesta”, kirjoittaa Iina Artima-Kyrki.

Työnantaja esittää poikkeuksellisen törkeitä muutoksia työehtosopimuksiin

Mitä tapahtuu, jos työntekijä marssii neuvottelupöytään samanlaisin esityksin kuin työnantaja? kysyy Maria Pettersson.

Politiikkaa on helpompi tehdä, kun toimittajat eivät kyttää, Veli Liikanen

Vihreät päätti lopettaa puoluelehtensä rahoittamisen toimitusta kuulematta. Puoluesihteeri Veli Liikanen ei halua avata aiheesta käymiään keskusteluja.

Moraalittomien väitteiden jyrkkä tuomitseminen ei välttämättä ole tehokasta

Jos jatkuvasti puhumme jostain radikaalina pidetystä ajatuksesta, tuolla ajatuksella on hyvät mahdollisuudet muuttua yhteiskunnan silmissä hiljalleen maltilliseksi ja mahdolliseksi, Janne Zareff pohtii kolumnissaan.

Du skall icke normalisera

Dan Lolax har svårt att acceptera tanken att det finns ämnen som journalister inte ska gå och peta i.

Työehdoista neuvotellaan salassa – miksiköhän?

Neuvottelut työn ehdoista pitävät Journalistiliiton puheenjohtajan kiireisenä. Eräs pimeä perinne mietityttää Hanne Ahoa.

Näin syntyy MTV:n meteorologin sääennuste

Forecan ja MTV:n meteorologi Miina Manninen tietää viikonlopun sään ennen kuin muu Suomi herää.

Olen Retail Manager, sanoi haastateltava

Yhä suurempi osuus yritysväestä tuntuu uskovan, että englanti parantaa menestyksen mahdollisuuksia kotimaassakin, Ville Eloranta kirjoittaa.

”Ilmastonmuutos trendaa nyt kaikkialla, ja ihan syystä. Mutta järjestöt ja brändit käyttävät ilmastoahdistusta keppihevosena omalle asialleen. Joskus on vaikea erottaa, mikä on aiheellista ja mikä ei”, Maria Veitola sanoo.

Maria Veitola kysyy tyhmiä ja se kannattaa

”Se ei aina ole helppoa, mutta usein toimittajan kannattaisi tekeytyä vähän hölmöksi. Katselijat ja kuuntelijat kiittävät, kun tulee parempi ohjelma”, toimittaja Maria Veitola sanoo.

Moni maalittamiseen soveltuva rikosnimike on asianomistajarikos. Yksittäisen virkamiehen kynnys rikosilmoituksen tekemiseen voi olla korkea. Muiden muassa poliisi, syyttäjät, tuomarit ja käräjäoikeuksien laamannit toivovat asiaan pikaista muutosta.

Maalittaminen halutaan kriminalisoida, mutta asia etenee hitaasti

Päättäjät puhuvat julkisuudessa asian kiireellisyydestä, mutta oikeusministeriössä mitään hanketta ei ole käynnissä.

Tapahtumien ”sivutuotteena” syntyy yhteisöllisyyttä

”Jo Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksen ja Aikakauslehdentoimittajien yhdistyksen yhdistymistä suunniteltaessa tavoitteeksi otettiin hyvät jäsentilaisuudet”, kirjoittaa toiminnanjohtaja Kaija Plit.

Tinkimätön toimittaja ja aktiivinen osallistuja

Kuolleita: Toimittaja Tuula Helariutta 24. 4. 1949 Punkalaidun – 10. 9. 2019 Huittinen

”Journalistin tehtävä on kysyä miksi”

Kuolleita: Toimittaja Martti ”Maxi” Kaukonen 15. 9. 1947 Rovaniemi – 12. 10. 2019 Kuopio

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta