Oman lehden kurjistaminen on kuin näyttäisi keskisormea järjestödemokratialle – tämän vuoksi myös uskonnottoman kannattaa kiinnostua Kirkko ja kaupunki -lehden kohtalosta

JOURNALISTI
5.6.2019

Marja Honkonen

Kirjoittaja on Journalistin toimittaja.

marja.honkonen@journalistiliitto.fi
Twitter: @marjahonkonen

Vantaan yhteinen kirkkovaltuusto päätti tiistaina 4. kesäkuuta pidetyssä kokouksessaan irtisanoutua pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteisestä lehdestä tehdystä sopimuksesta ja neuvotella sen uusiksi.

Virallinen syy on, että Kirkko ja kaupunki -lehti on köyhtyville seurakunnille liian kallis, mutta myös lehden linja rassaa vantaalaisia luottamushenkilöitä. Lehti kirjoittaa avoimesti esimerkiksi kirkon sisäisistä kiistakysymyksistä ja haluaa ennen kaikkea palvella niitä, joiden suhde seurakuntaan on ”hauras”, kuten lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki kuvaa.

Eli ei siis varsinaisesti juuri vantaalaisia kirkkovaltuutettuja.

Kirkko ja kaupunki on myös ollut kristittyjen toimia kohtaan kriittinen. Se on esimerkiksi käsitellyt konservatiivikristittyjen kytköksiä laitaoikeistoon. Kun viime joulukuussa tein juttua kotimaisesta uskonnollisesta mediasta, moni haastatelluista arvioi, että juuri Kirkko ja kaupunki tekee Suomessa puhtainta uskontojournalismia.

Seurakuntalehdet tekevät arvokasta työtä ­ajatellen pelkästään sitä, että evankelis-luterilainen kirkko keräsi viime vuonna 870 miljoonaa euroa verorahaa. Jonkun on pidettävä silmällä sen summan käyttöä.

 

Mutta miksi kenenkään muun kuin uskovaisten ja muiden kirkollisveron maksajien pitäisi kiinnostua Kirkko ja kaupungin kohtalosta?

Vantaan seurakunnat perustelivat päätöstään sillä, että ne haluavat ”monipuolistaa” viestintäänsä. Ilmeisesti ”monipuolistaminen” tarkoittaa yhden laadukkaan ja hyvin toimivan viestintäkanavan kuihduttamista.

Myös moni muu ei-kaupallinen toimija on viime vuosina päättänyt käyttää rahat järjestöjournalismin sijaan viestintään tai ainakin pyrkinyt kaventamaan journalismille annettua tilaa.

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta lakkautti ylioppilaslehtensä Uljaan.

Tampereella katkolla on Aviisin tulevaisuus, Aalto-yliopistossa taas ylioppilaslehti Ainon.

Ja mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna. Oikeastaan jo eilen.

Vuonna 2017 PAM lakkautti oman lehtensä. Puoluelehdistä taas on niistetty jokaisen vaalitappion myötä rahaa, jota ei vaalivoittojenkaan jälkeen ole kuulunut takaisin. Psykologi-lehdessä päätoimittaja taisteli journalismin puolesta työuupumukseen saakka ja sai lopulta potkut.

Kyse ei ole siitä, etteivät journalismin keinot ja periaatteet toimisi järjestöjen tavoitteiden esiintuomisessa.

Silloin Teknologiateollisuus tuskin maksaisi MustReadille EU-kirjeenvaihtajaa, Miltton ei panostaisi kolmen toimittajan ja yhden kuvaajan reportaasiin eikä Veikkaus panisi eittämättä kelpo summan rahaa komeasti toteutettuun asiakaslehti X:ään. Advertoriaaleja yritetään sinnikkäästi naamioida naistenlehtiin jutun näköisiksi meikkivinkeiksi. Ja sitten ovat tietysti podcastit, joita haluavat tehdä nykyisin ihan kaikki.

Mikään näistä on tuskin aivan halpa rasti, mutta jopa moni voittoa tavoitteleva organisaatio on laskenut, että journalismin keinoja kannattaa käyttää.

 

Helposti tuleekin mieleen, että ongelmana ovat sisällöt. Se, ettei journalismi tunnu järjestöjen luottamushenkilöiden mielestä aina kivalta. Että tuntuu kurjalta, kun omat mokat, sokeat pisteet, virhearviot ja möläytykset menevät laajemmin ruodittaviksi.

Eikä se olekaan kivaa, koska sen ei kuulu olla kivaa.

Järjestön siipien suojassa tehtävän journalismin tarkoitus ei ole miellyttää luottamushenkilöitä, vaan jäseniä, eikä aina jokaista heistäkään. Sen tehtävä on olla jäsenen puolella, ajaa heidän etuaan katse pikavoittoja kauempana. Järjestölehden toimittajalta se vaatii välillä taiteilua. Ja uskokaa pois, näin järjestölehden toimittajana tiedän, mistä puhun.

Järjestö-, puolue-, ylioppilas- ja seurakuntalehdillä on myös aivan keskeinen tehtävä siinä, että järjestö- tai puoluedemokratia voi aidosti toteutua. Valta tarvitsee vahtikoiransa. Kunakin aikana alakynnessä olevat ryhmät tarvitsevat kanavan, jossa tuoda ilmi omat näkemyksensä.

Siksi oman lehden lakkauttaminen on sama kuin näyttäisi keskisormea omille päättäjilleen. Tavallaan siis itse itselleen.

Oman lehden puutetta voi toki paikkailla aktiivisella tiedottamisella ja monipuolisella viestinnällä jäsenten suuntaan. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta sen ehtoja on sanelemassa myös moni muu asia kuin jäsenen etu.

Ei myöskään ole realismia odottaa, että esimerkiksi kaikki kirkolle ajankohtaiset, tärkeät asiat ylittäisivät uutiskynnyksen maallisessa mediassa. Koska uutiskriteerit ovat mitä ovat, näyttävämmin esiin nousevat jatkossakin yleensä asioista ne riitaisimmat ja ikävimmät, vaikka seurakunnan tiedottajalla olisi tehtävässään ylimaalliset kyvyt.

Sekö on viesti, jolla seurakunnat haluavat tavoittaa kirkkoon vain hauraasti sitoutuneet? En usko.

 

Vantaan seurakuntien päätöksen myötä Kirkko ja kaupungista tehty sopimus neuvotellaan uusiksi. Siinä prosessissa on mahdollista myös käsitellä lehden linjaa ja toiminta-ajatusta: kenelle seurakuntalehteä tehdään, millä periaattein ja kuinka journalistisesti.

Kuten jumalanpalveluksissa tavataan rukoilla: anna päättäjille viisautta.

Lue myös: Vantaalla purnataan Kirkko ja kaupunki -lehden hinnasta ja linjasta – vain pari vuotta toimineen yhteisen seurakuntalehden tulevaisuudesta linjataan tänään (Journalisti 4.6.2019)



9 2020
Arkisto

Rikkaiden omaisuudesta pitäisi julkaista tietoja paljon avoimemmin

Median tulee pystyä perustelemaan kirkkaasti, miksi ihmisten verotietoja on tärkeää julkaista, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Sinua masentaa, että Iltalehden lukijoita kiinnostaa tosi-tv eikä EU, Erja Yläjärvi

Iltalehden vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi viihtyy hyvin pomona eikä muista itsekään, mistä aiheista teki toimittajana juttuja.

Onko media oppinut virheistään, kun taloustuhon siivoaminen alkaa?

”Kun talous viimeksi horjui, suomalainen media epäonnistui tehtävässään. Se johtui siitä, että tiedotusvälineissä luotettiin järkähtämättä korkeisiin herroihin, joille oli suotu virat”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Biden ja Trump suomeksi pikavauhdilla

Yleisradion pikatoiminnan tiimi kääntää vaaliväittelyt ja Oscar-gaalat suomeksi muutamassa tunnissa. Esimerkiksi Trumpin ja Bidenin toinen väittely alkoi Suomen aikaa 23. lokakuuta kello 04 ja tekstitetty lähetys TV:ssä kello 12.40.

”Suomeen tarvitaan ehdottomasti pysyvä mediatukijärjestelmä muiden Pohjoismaiden tapaan”, Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho sanoo.

Koronatukea haettiin ainakin 271 tiedotusvälineelle

Suurin osa hakijoista on pieniä sanomalehtitaloja. Viestintäministeriön asettama työryhmä pohtii myös pysyvää mediatukea.

Työlainsäädäntö suojaa myös poikkeusoloissa

”Alan uusiin työsopimuksiin on keväästä alkaen ilmestynyt erilaisia covid-19-pykäliä. Kirjaukset ovat kuitenkin pääosin lain ja työehtosopimusten vastaisia ja siksi mitättömiä”, kirjoittaa juristi Mari Marttila.

Kuusi tapaa miellyttää johtolauseneurootikkoa

”Älä ole asenteellinen. Ainakaan neutraaliksi tarkoitettu uutisproosa ei tarvitse sellaisia verbejä kuin jyrähtää”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Ackrediteringsbusinessen blomstrar i Afrika

Det här betyder delvis att det är få frilansar som har råd och möjlighet att rapportera från Afrika. Samtidigt är det bra att komma ihåg att det här är verkligheten för största delen av de afrikanska journalisterna, skriver Liselott Lindström.

Voimistelunopettajasta tuli toimittaja

Toimittaja Esko Kähkönen 20. 4. 1927 Rovaniemi – 28. 9. 2020 Rovaniemi

”Imatran aluepäällikkö” ja ay-vaikuttaja on poissa

Toimittaja Heikki Luukkanen 25. 11. 1946 Ruokolahti – 27. 9. 2020 Helsinki

Yksin ei tarvitse selviytyä

Jokaisessa neuvottelussa ei voi voittaa, mutta mitään ei saa, jos ei uskalla pyytää, kirjoittaa Mediakunnan Johanna Sillanpää.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta