Pauli Aalto-Setälä ja Saska Saarikoski tiivistivät, kuinka näköalattomasti suomalainen journalismi suhtautuu urheiluun, kirjoittaa päätoimittaja Antti Pärnänen

JOURNALISTI
7.5.2020

Antti Pärnänen, teksti
Juuso Pellava, kuva

Kirjoittaja on Suomen suurimman jääkiekkoon erikoistuneen tiedotusvälineen Jatkoajan päätoimittaja.

Koronakriisi on käynnistänyt Suomessa omituisen mediakeskustelun: Kun kisat on peruutettu ja sarjat keskeytetty, tulisiko urheilutoimittaminen lopettaa? 

Ajatuskulku on edennyt niin, että koska nyt ei urheilla, urheilutoimittamisella ei ole virkaa. Eriskummallista keskustelua ovat ruokkineet näkemyksillään muun muassa suomalaisen journalismin konkarit Kauppalehden Arno Ahosniemi, Helsingin Sanomien Saska Saarikoski ja pitkän mediapomouran tehnyt Pauli Aalto-Setälä. Mukaan intoutui myös Helsingin pormestari Jan Vapaavuori.

Ulostulot poikivat runsaasti kommentteja.  

Vaikuttaa siltä, että korkean statuksen konkarit ajattelevat urheilutoimittamisen olevan yhtä kuin tulosuutisointi. Ja kun he kommentoivat urheilutoimittamista, kritiikin kärki on sisällön sijaan sen tekemisessä ylipäätään.

Se on hämmentävän näköalatonta. 

 

Keskustelusta huomaa, ettei urheilun merkitystä ole käsitetty. Se johtuu siitä, että suomalainen urheiluväki on epäonnistunut merkityksensä viestimisessä. Urheilu ei ole edelleenkään perustellut itseään muulle yhteiskunnalle. Se näkyy muun muassa julkisen rahallisen tuen määrässä.

Esimerkiksi kulttuurilla on itseisarvo. Se koetaan tärkeäksi sellaisenaan. Urheilu on useammin väline. Mitaleihin, maabrändityöhön, yhteenkuuluvuuteen, kansanterveyteen.

Urheilu on Suomen suurin kansanliike, yhteensä satoja miljoonia euroja pyörittävä elinkeinoala, maan suosituinta yleisöviihdettä ja keskeinen kansanterveyden edistäjä. Valtavan ihmisjoukon olemisen tapa. Urheilu- ja liikuntajärjestöt ovat maan suosituin vapaaehtoistoiminnan alue. Leijonien ottelulla saattaa Suomessa olla katsojia enemmän kuin Linnan juhlilla.

Noin massiivinen osa yhteiskuntaa tarjoaa journalismille suunnattoman aiheiden kirjon, jota tiedotusvälineillä on korona-aikana poikkeuksellinen mahdollisuus ruotia, kun päivittäinen tuloskiire on tauolla. Missä mitassa mediatalot ovat onnistuneet mahdollisuuden hyödyntämisessä? Sen analysoimisessa piilee suomalaiselle urheilujournalismille iso kehityksen siemen.

Koronaoloissa on syntynyt hyvää urheilujournalismia.

STT:n Raiko Häyrinen kirjoitti, miten hieroja Marko Yrjövuoren on annettu brändätä itsestään guru ja tähtien luottomies.

Ylen Hinni Hirvonen kertoi, miten Suomi tukee urheilua naapureitaan vähemmän, vaikka Ruotsissa liikunta on saanut jatkua läpi koronaviruspandemian.

Hippo Taatila kirjoitti X-julkaisuun mainion henkilökuvan urheilun merkittävästä vallankäyttäjästä poikkeuksellisella näkökulmalla.

Elmo-lehden jalkapallopodcast Pausa käsitteli Roy Hodgsonia ja aikaa, jolloin Huuhkajia valmensi kansainvälisesti tunnettu englantilaispäävalmentaja.

Omaa tuotetta saanee nostaa yhden jutun verran: Jatkoajan Lauri Meriläinen kirjoitti kepeän jutun lajikulttuurin erikoisuudesta, mailan lavan teippauksesta.

 

Korona-ajan urheilutoimittaminen on lähtökohdaltaan samanlaista kuin yleistoimituksen työ kaikkina aikoina. Nyt juttuaiheita ei tarjotakaan joka ilta kultalautasella. Ne on luotava itse. Urheilutoimittajat ovat tottuneet urheilukalenterin ohjaamina reaktiivisuuteen, nyt vaaditaan aktiivisuutta. 

Tuntuu, että ihmisille olisi hyvä avata ihan perustavanlaatuisiakin asioita. Mitä fysiologinen lahjakkuus solutasolla tarkoittaa? Miten dopingaineet vaikuttavat? Miksi suomalainen urheilu ei osaa kaupallistaa itseään? Mitä tapahtuu etiikalle, kun yksilön koko elämäntapa perustuu paremmuuden tavoittelulle? Kuinka riippuvainen kotimainen huippu-urheilu on suomalaisten vedonlyöntitappioista? 

Paljonko urheilujournalismi kiinnostaa kriisin aikana? Paikoin maakuntalehdissä nostalgiajutut keräävät oikein hyvin yleisöä. Valtakunnan tasolla korona vie happea. Muuttujia on toki monia. 

Keskustelu sporttitoimittamisen jonninjoutavuudesta on kylläkin käytännön tasolla osoittautunut ajankohtaiseksi, sillä mediatalot ovat valinneet lomauttaa ja uudelleensijoittaa urheilutoimittajia ensimmäisten joukossa. Se on tässä hetkessä ymmärrettävää, mutta kertoo kyllä myös kunnianhimon puutteesta aihealuetta kohtaan.

 

”Miksi urheilujuttuja yhä tehdään?” -keskustelun tähtäimessä on ollut varsinkin Yleisradion UrheiluruutuUrheiluruutuun myös tiivistyy keskustelun absurdius. Suomessa olisi aivan perusteltua pohtia, onko järkevää, että verovaroin tuotetaan urheilulle oma ohjelma useita kertoja päivässä. Miten olisi Ilmastoruutu? Vaikkapa yksi Ilmastoruutu-päivä viikoittain? 

Mutta sen sijaan puhutaan Urheiluruudun lopettamisesta turhana ja nälvitään urheilutoimittamista. Toki mediatalot ovat itsekin syypäitä keskusteluun. Yleisö on opetettu siihen, että urheilutoimittaja kysyy yleensä ”mitä”, toisinaan ”miten” mutta harvoin ”miksi”.

Jokainen suomalaiseen urheilutoimittamiseen perehtynyt tietää, että kritisoitavaa piisaa ja opponoitavaa on. Silkasta laadusta riittäisi keskusteltavaa. Mutta se, että urheilemisen taukoaminen mitätöisi urheilujournalismin tarpeellisuuden, on kapeakatseista ja typerryttävää.



9 2020
Arkisto

Rikkaiden omaisuudesta pitäisi julkaista tietoja paljon avoimemmin

Median tulee pystyä perustelemaan kirkkaasti, miksi ihmisten verotietoja on tärkeää julkaista, kirjoittaa Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson.

Sinua masentaa, että Iltalehden lukijoita kiinnostaa tosi-tv eikä EU, Erja Yläjärvi

Iltalehden vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi viihtyy hyvin pomona eikä muista itsekään, mistä aiheista teki toimittajana juttuja.

Onko media oppinut virheistään, kun taloustuhon siivoaminen alkaa?

”Kun talous viimeksi horjui, suomalainen media epäonnistui tehtävässään. Se johtui siitä, että tiedotusvälineissä luotettiin järkähtämättä korkeisiin herroihin, joille oli suotu virat”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Biden ja Trump suomeksi pikavauhdilla

Yleisradion pikatoiminnan tiimi kääntää vaaliväittelyt ja Oscar-gaalat suomeksi muutamassa tunnissa. Esimerkiksi Trumpin ja Bidenin toinen väittely alkoi Suomen aikaa 23. lokakuuta kello 04 ja tekstitetty lähetys TV:ssä kello 12.40.

”Suomeen tarvitaan ehdottomasti pysyvä mediatukijärjestelmä muiden Pohjoismaiden tapaan”, Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho sanoo.

Koronatukea haettiin ainakin 271 tiedotusvälineelle

Suurin osa hakijoista on pieniä sanomalehtitaloja. Viestintäministeriön asettama työryhmä pohtii myös pysyvää mediatukea.

Työlainsäädäntö suojaa myös poikkeusoloissa

”Alan uusiin työsopimuksiin on keväästä alkaen ilmestynyt erilaisia covid-19-pykäliä. Kirjaukset ovat kuitenkin pääosin lain ja työehtosopimusten vastaisia ja siksi mitättömiä”, kirjoittaa juristi Mari Marttila.

Kuusi tapaa miellyttää johtolauseneurootikkoa

”Älä ole asenteellinen. Ainakaan neutraaliksi tarkoitettu uutisproosa ei tarvitse sellaisia verbejä kuin jyrähtää”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Ackrediteringsbusinessen blomstrar i Afrika

Det här betyder delvis att det är få frilansar som har råd och möjlighet att rapportera från Afrika. Samtidigt är det bra att komma ihåg att det här är verkligheten för största delen av de afrikanska journalisterna, skriver Liselott Lindström.

Voimistelunopettajasta tuli toimittaja

Toimittaja Esko Kähkönen 20. 4. 1927 Rovaniemi – 28. 9. 2020 Rovaniemi

”Imatran aluepäällikkö” ja ay-vaikuttaja on poissa

Toimittaja Heikki Luukkanen 25. 11. 1946 Ruokolahti – 27. 9. 2020 Helsinki

Yksin ei tarvitse selviytyä

Jokaisessa neuvottelussa ei voi voittaa, mutta mitään ei saa, jos ei uskalla pyytää, kirjoittaa Mediakunnan Johanna Sillanpää.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta