Poliisi haluaa korvata journalismin myötäsukaisilla pr-sarjoilla. Anu Nousiaisen sotarikosreportaasi on juttutyyppi, joka liki katosi poliisin nihkeän laintulkinnan vuoksi, kirjoittaa rikostoimittaja Rami Mäkinen

JOURNALISTI
4.3.2021

Rami Mäkinen, teksti
Kai Sinervo, kuva

Kirjoittaja on Ilta-Sanomien rikostoimittaja.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Anu Nousiainen oli jo pidempään halunnut tehdä jutun, jossa hän seuraisi poliisin murhatutkintaa läheltä. Runsaat kaksi vuotta sitten tilaisuus lopulta tarjoutui. Keskusrikospoliisi (KRP) oli ryhtynyt tutkimaan Tampereella asuvan sierraleonelaismiehen rikoksia, joihin tämän epäiltiin syyllistyneen Liberian toisessa sisällissodassa 1999–2003.

Tutkinnanjohtajana toiminut rikosylikomisario Thomas Elfgren päästi Nousiaisen seuraamaan lähietäisyydeltä tutkintaa, joka koski Gibril Massaquoin epäiltyjä murhia, raiskauksia, kidutuksia ja kannibalismia. Kahden vuoden työn tuloksena syntyi artikkeli, joka julkaistiin Kuukausiliitteessä helmikuussa 2021.

Artikkeli on laadukas, vaikuttava – ja edustaa Suomessa nykyään hyvin harvinaista journalismin alalajia. Se, että Elfgren salli näin tarkan raportoinnin poliisin rikostutkinnasta on todella poikkeuksellista. Nykyään poliisi nimittäin pyrkii usein pikemminkin hallitsemaan julkisuutta kuin edistämään sitä.

Jos Elfgren olisi noudattanut orjallisesti Poliisihallituksen julkisuuslakikäsikirjan linjauksia, Nousiaisella ei olisi ollut mitään asiaa murhatutkijoiden matkaan Liberiaan. Merkittäviä tietoja olisi jäänyt pimentoon.

 

Takavuosina varsin yleinen oli juttutyyppi, jossa toimittaja ja kuvaaja hyppäsivät poliisin matkaan ja tekivät reportaasia virkavallan työstä. Milloin oltiin partion kyydissä Tampereen yössä, milloin seuraamassa rikostutkijoiden työtä Oulussa. Ylen Poliisi-tv-ohjelmassakin oli pitkään vakio-osio nimeltä Poliisin matkassa.

Nousiaisen artikkeli ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun merkittävän rikoksen tutkijoiden työtä seurataan vierestä. Tunnettu esimerkki on Virke Lehtisen ohjaama Poliisi etsii murhaajaa vuodelta 1997. Kuvausryhmä oli sattumalta tekemässä dokumenttia Helsingin poliisin väkivaltarikosyksiköstä, kun Tehtaankadun poliisimurhat sattuivat. Lehtinen seurasi aitiopaikalta, kuinka murharyhmä jäljitti ampujaa.

Juttutyyppi on nyt kadonnut mediasta lähes kokonaan. Taustalla on 2010-luvulla alkanut ja tähän päivään asti jatkunut kehitys.

Lähtölaukauksen antoi oikeusasiamies jo vuonna 2009. Hän oli sitä mieltä, että toimittajien mukanaolo poliisipartioiden matkassa on ongelmallista. Toimittajathan saattaisivat muun muassa kuulla poliisiradiosta ylimääräisiä asioita, laillisuusvalvoja järkeili.

Sitten tuli tapaus Jari Aarnio, joka jätti poliisihallintoon syvät traumat. Aarnio on vähintään osasyy siihen, että 2010-luvun puolivälistä lähtien poliisi on avautumisen sijaan umpeutunut. Logiikka voi tuntua oudolta – yleisesti parasta korruption torjuntaa on avoimuus. Joka tapauksessa pieniäkin virhemahdollisuuksia alettiin vältellä niin pikkutarkasti, että poliisin ylijohdon näkemys julkisuusperiaatteesta etääntyi kauas siitä, mikä on yleisön kannalta olennaista. Ylijohdon näkemystä kummastelevat toisinaan myös kentällä toimivat poliisit.

Näkyvimmin esillä ovat olleet poliisin julkisuuslakitulkinnat. Järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyys on tulkittu salassa pidettäväksi, yksityiseksi harrastustoiminnaksi. Tappajan humalatila on tulkittu yksityiseksi terveystiedoksi ja siten salaiseksi.

Poliisi itse sanoo viestivänsä aiempaa enemmän ja ”avoimemmin”. Se on kuitenkin omaehtoista viestintää. Twitter laulaa, mutta asiakirjat salataan.

 

Poliisin matkassa -juttutyypin kannalta kehitys on johtanut siihen, ettei näitä juttuja ole tehty enää vuosiin. Poliisilla on valmiit lomakkeet ja sellaiset ehdot, ettei itseään kunnioittava viestin voi niihin suostua. Päätösvaltaa sisällöstä pitäisi käytännössä luovuttaa poliisille.

Siksi yleisö saa tyytyä television Poliisit-ohjelmiin, jotka tehdään Poliisihallituksen hallinnassa ja joilla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa.

Tätä taustaa vasten Thomas Elfgrenin rohkea ratkaisu on virkistävä poikkeus. Ratkaisu osoittaa, että yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden julkistaminen on mahdollista, jos tahtoa löytyy.

Poliisihallituksen lomakkeiden sijaan Helsingin Sanomat ja KRP tekivät oman keskinäisen sopimuksen, jossa HS:n toimittajat sitoutuivat vaikenemaan esitutkinnan salassa pidettävistä asioista.

Sopimukseen kirjattiin, että salassapitovelvoite raukeaa, jos edes osa esitutkinnasta tulee lain mukaisesti julkiseksi. Tämä tapahtui helmikuun alussa, jolloin oikeudenkäynti Massaquoita vastaan alkoi Pirkanmaan käräjäoikeudessa.

Nousiaisella tai HS:llä ei ole KRP:n puolelta siis enää mitään rajoitetta projektin aikana saamiensa tietojen käyttämiseen journalistisessa tarkoituksessa.

Käytännössä kyse oli embargosta. Päätösvalta sisällöstä ei siirtynyt toimituksen ulkopuolelle.



3 2021
Arkisto

Vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin. Millaista valtaa käyttävät koneiden tekijät?

Vaalikone ei ole lelu, vaan journalistinen tuote. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen takana on kymmeniä tekijöitä, kymmeniä sivuja väitteitä ja yli puolen vuoden työ. Miten vaalikone rakennetaan reilusti? Miten siitä pitäisi kertoa käyttäjille?

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Ilahduit, kun viisi alaistasi lähti kilpailevaan lehteen, Arno Ahosniemi

Kauppalehden vastaava päätoimittaja esittää olevansa ikäistään vanhempi mies, joka odottaa turhaan työtarjousta Etelärannasta.

Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta

”Helsingistä piirtyy uutisten kautta omituinen kuva kaupunkina, jossa jokin mystinen luonnonvoima kasvattaa luokkakokoja ja näkymätön käsi silppuaa erityisopetuksen kelvottomaan kuntoon”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Historian ensimmäinen toimittajien työehtosopimus on ­allekirjoitettu! Edessä työnantajan Åke Heiniö ja Arvi V. Mäkinen sekä työntekijöitä edustanut Jyrki Juuti, takana Pauli Strandén ja Esko Muinonen vuonna 1967. Kuva: Uuskuva. SJL. KA.

Satavuotias Journalistiliitto aloitti pienenä herrakerhona ja kasvoi vahvaksi ammattiliitoksi

Journalistiliitto on taistellut journalistien oikeuksien ja paremman journalismin puolesta jo vuosisadan - työnantajan ja itse tsaarin vastustuksesta huolimatta.

Konflikten tar kontextens plats

”Nyhetsmedier kan inte bortförklara sitt ansvar för förvirringen genom att peka finger mot myndigheter och politiker”, skriver Dan Lolax.

Auttaisiko työvälinepooli, jos etätyö jää pysyväksi?

Ergonomisen työskentelyn järjestäminen ei ole yksin työntekijän vastuulla – ei työpaikalla eikä kotona työskennellessä, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto.

Virus muuntuu, mutta sitä ei muunneta

”Joskus kieleen vakiintuu yhdyssanoja, jotka tarkoittavat keskenään samaa, vaikka niiden osat ovat eri järjestyksessä ja toinen on muutenkin saattanut vaikuttaa toista epäloogisemmalta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Pikkukengillä potku omaan takapuoleen

Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.

Journalistien työttömyyskassa Finka sulautuu osaksi uutta jättikassaa

Uudesta kassasta tulee Suomen kolmanneksi suurin työttömyyskassa. Kolmen kassan yhdistyminen tuo liitolle säästöjä ja lisää kassan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Näin tekijänoikeusrahat kiertävät

Tekijänoikeusjärjestö Kopioston kautta kulkee vuosittain noin 50 miljoonaa euroa, jotka se jakaa eteenpäin tekijänoikeuksien haltijoille.

Nitrodiskotaiteilija on poissa

Taittaja-graafikko Hannu Marttinen 12. 9. 1945 Helsinki – 10. 2. 2021 Hämeenlinna

Pienestä naisesta jäi iso jälki

Toimittaja Leena Seretin 11. 11. 1959 Kemi – 28. 1. 2021 Sipoo

Päätoimittaja puolusti koskiluontoa ja periaatteitaan

Päätoimittaja Seppo Vento 13. 6. 1930 Vesanto – 9. 2. 2021 Joensuu

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta