Arda Yildirim. Kuva: Dora Grön

Luovuutta koronan aikaan – mitä virusepidemia on opettanut minulle toimittajuudesta

JOURNALISTI
2.4.2020

Arda Yildirim

Kirjoittaja on kulttuuri- ja taidealaan erikoistunut freelancetoimittaja.

Mediassa on kerrottu, miten koronaepidemia on muuttanut toimittajan käytännön työtä. Lehtiä tehdään etänä, radiossa desinfioidaan mikrofoneja ja televisiossa vieraat pitävät turvavälin. Arda Yildirim kirjoittaa, miltä toimittajan työ koronakriisissä tuntuu.

Selaan verkossa Suomen suurilevikkisimmän sanomalehden näköislehteä. Jokainen osio kotimaasta urheiluun ja kulttuurista tieteeseen käsittelee aiheita nyt uudesta näkökulmasta nimeltä Covid-19, tuttavallisemmin korona.

On 15. päivä siitä, kun hallitus ja presidentti totesivat Suomen olevan poikkeustilassa.

Tyhjennän kuivakaappeja maanisesti kaikenlaisiin pataruokiin. En enää kuuntele ulkoillessani musiikkia tai podcasteja, sillä ne tuntuvat liialta – luonnonäänet riittävät. Tervehdin muita lenkkipoluilla, sillä tunnen asuvani kasvottoman kaupungin sijaan mökkikunnan kaltaisessa pienessä kyläyhteisössä. Koitan vihdoin päästä eroon päivittäisen hiustenpesun kierteestä hajauttamalla sen muutamaan kertaan viikossa. Kevät ikkunan takana huokuu kauneutta ja lempeyttä, mutta peilistä katsoo ylivirittynyt ja pöhnäinen tyyppi.

Korona muuttaa ihmistä ja toimittajaa.

 

Freelancetoimittajana haen juttuideoita kuulluista keskusteluista, luetuista artikkeleista, nähdyistä ilmiöistä ja teoksista.

Nyt aihetta kirjoittaa olisi vaikka mistä, mutta pää tuntuu raskaalta.

Pelko- ja ahdistustiloissa käännyn yleensä sisäänpäin. Niin huomaan tekeväni myös nyt. Koronaeristyksen aikaan kirjoitan lähinnä esseitä, runoja ja kolumnia. Niissä kaikissa lähtökohta on tarkka ja henkilökohtainen havainto.

Itsensätyöllistäjänä yritän myös tietysti optimoida kirjoitukseen käytetyn ajan ja siitä saadun kompensaation. Nyt tuntuu kuitenkin brutaalilta kirjoittaa juttuja, joissa kerrotaan kymmenien tuhansien ihmisten lomautuksista, ja saada itse siitä rahaa. Niin, vaikka se onkin ”meidän työtä”.

Maaliskuun 16. päivään asti yksi suurimmista tulonlähteistäni olivat Helsingin Sanomille kirjoittamani ravintolakritiikit. Nyt ne olisivat pannassa x-määrän aikaa, aivan ymmärrettävistä syistä. Olisi vastuutonta hekumoida korttelibistron lähes orgasmista jäätelöannosta, ja täten kannustaa joukkovaellukseen pandemian aikana.

Vaikka osa tuloistani syväjäädytettiin yleisen hyvän vuoksi, tuntuu, että meitä toimittajia tarvitaan nyt entistä enemmän.

En kirjoita juurikaan päivittäisjournalismia, joten työni näyttävät ainakin tällä hetkellä jatkuvan melko samalla tavalla kuin aiemmin. Tuntuu kuitenkin, että jokaista uutta juttua ideoidessani mietin sitä vielä aina yhden lisäkiepin kautta.

Koronaepidemia on saanut tiedonjanoni yltymään. Tunnen luovuuden aivan eri tavoin kuin ennen: pakon edessä olen ottanut yhteyttä uusiin lehtiin ja uusiin ihmisiin, kirjoittanut uudenlaisia tekstejä (tämäkin on muistaakseni jos ei nyt ensimmäinen niin ainakin ensimmäisiä kolumnejani).
 

Vaikka tilanne on päällipuolin ahdistava, on informaation jano suuri. Monen mieli kuitenkin järkkyy sen saannin hetkellä.

”En tiedä miten sodan aikaan olisi kotirintamalla pärjätty, jos joka päivä olisi saatu näin negatiivisia uutisia”, kertoo vaarini puhelimitse.

Niin. Uutiset ovat lähipäivinä olleet kovin synkkiä. Koronapäivityksiä jatkuvalla syötöllä tuottavat toimitukset toimivat etulinjassa. Koen äärimmäistä ylpeyttä heistä ja siitä, kuinka positiivisia uutisia, kriisin paljastamia inhimillisyyden pesäkkeitä nostetaan kuolinlukujen rinnalle.

Nämä hitaasti etenevät päivät ovat myös saaneet kulkemaan aiemmin tuttuja kävelyreittejä uusien polkujen kautta. Läheisen metsän isommat kävelytiet ovat haarautuneet mitä maagisimpiin pieniin soppiin. Olen seissyt kasvokkain metson ja rupikonnan kanssa. Matala merivesi on paljastanut kauniit, levän marmoroimat pienet luodot.

Kriisi on pakottanut katsomaan asioita aivan eri näkökulmasta. Etsimään tapoja selviytyä. Tukeutumaan muihin: uusia yhteisöjä tuntuu syntyvän päivittäin. Naapuriapua tarjotaan enemmän kuin sitä tarvitaan, ymmärtäväisiä hymyjä vaihdetaan samaa tahtia kuin kadunpuoltakin.

Myös erakkoluonteeni on katsonut itseään peilistä: en ole koskaan tuntenut tarvitsevani toista ihmistä niin paljon kuin nyt. Parin vuoden takainen Yhdessä – tillsammans -kampanja olikin vain etydi korona-sinfonian rinnalla.

Ja vaikka toimeentuloni, yhteiskunnan heikoimpien, luovien alojen ja kansantalouksien selviytyminen ovat nyt vaakalaudalla, yhdestä asiasta olen varma:

En ole koskaan ennen tuntenut olevani näin vahvasti osa tätä ammattikuntaa.



3 2021
Arkisto

Vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin. Millaista valtaa käyttävät koneiden tekijät?

Vaalikone ei ole lelu, vaan journalistinen tuote. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen takana on kymmeniä tekijöitä, kymmeniä sivuja väitteitä ja yli puolen vuoden työ. Miten vaalikone rakennetaan reilusti? Miten siitä pitäisi kertoa käyttäjille?

Journalistiliitto on aina vaatinut mahdottomia

Loma, viisipäiväinen työviikko tai työehtosopimukset tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta ennen kuin riittävä määrä ihmisiä alkoi vaatia niitä. ”Ei riitä, että jäämme vain puolustamaan saavutettuja etuja”, kirjoittaa Maria Pettersson.

Ilahduit, kun viisi alaistasi lähti kilpailevaan lehteen, Arno Ahosniemi

Kauppalehden vastaava päätoimittaja esittää olevansa ikäistään vanhempi mies, joka odottaa turhaan työtarjousta Etelärannasta.

Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta

”Helsingistä piirtyy uutisten kautta omituinen kuva kaupunkina, jossa jokin mystinen luonnonvoima kasvattaa luokkakokoja ja näkymätön käsi silppuaa erityisopetuksen kelvottomaan kuntoon”, kirjoittaa Susanna Kuparinen.

Historian ensimmäinen toimittajien työehtosopimus on ­allekirjoitettu! Edessä työnantajan Åke Heiniö ja Arvi V. Mäkinen sekä työntekijöitä edustanut Jyrki Juuti, takana Pauli Strandén ja Esko Muinonen vuonna 1967. Kuva: Uuskuva. SJL. KA.

Satavuotias Journalistiliitto aloitti pienenä herrakerhona ja kasvoi vahvaksi ammattiliitoksi

Journalistiliitto on taistellut journalistien oikeuksien ja paremman journalismin puolesta jo vuosisadan - työnantajan ja itse tsaarin vastustuksesta huolimatta.

Konflikten tar kontextens plats

”Nyhetsmedier kan inte bortförklara sitt ansvar för förvirringen genom att peka finger mot myndigheter och politiker”, skriver Dan Lolax.

Auttaisiko työvälinepooli, jos etätyö jää pysyväksi?

Ergonomisen työskentelyn järjestäminen ei ole yksin työntekijän vastuulla – ei työpaikalla eikä kotona työskennellessä, kirjoittaa Journalistiliiton juristi Tuomas Aalto.

Virus muuntuu, mutta sitä ei muunneta

”Joskus kieleen vakiintuu yhdyssanoja, jotka tarkoittavat keskenään samaa, vaikka niiden osat ovat eri järjestyksessä ja toinen on muutenkin saattanut vaikuttaa toista epäloogisemmalta”, kirjoittaa Ville Eloranta.

Pikkukengillä potku omaan takapuoleen

Kiitos siististä sisätyöstä, ajatteli Heikki Kuutti hyisenä pakkaspäivänä. Sitten uutispäällikkö sai juttuidean.

Journalistien työttömyyskassa Finka sulautuu osaksi uutta jättikassaa

Uudesta kassasta tulee Suomen kolmanneksi suurin työttömyyskassa. Kolmen kassan yhdistyminen tuo liitolle säästöjä ja lisää kassan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Näin tekijänoikeusrahat kiertävät

Tekijänoikeusjärjestö Kopioston kautta kulkee vuosittain noin 50 miljoonaa euroa, jotka se jakaa eteenpäin tekijänoikeuksien haltijoille.

Nitrodiskotaiteilija on poissa

Taittaja-graafikko Hannu Marttinen 12. 9. 1945 Helsinki – 10. 2. 2021 Hämeenlinna

Pienestä naisesta jäi iso jälki

Toimittaja Leena Seretin 11. 11. 1959 Kemi – 28. 1. 2021 Sipoo

Päätoimittaja puolusti koskiluontoa ja periaatteitaan

Päätoimittaja Seppo Vento 13. 6. 1930 Vesanto – 9. 2. 2021 Joensuu

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta