Takaisin

Elina Hirvonen juonsi 2000-luvun alussa Palaneen käry -ohjelmaa. Ohjelman lopettaminen ja siihen liittynyt mediaryöpytys vaikuttivat siihen, että hänen uransa toimittajana ei jatkunut. Sittemmin Hirvosesta tuli kirjailija ja dokumenttiohjaaja. Kuva: Mirva Kakko/Otavamedia/ Lehtikuva

”Sosiaalisessa mediassa toimittajien häirintä voi jatkua vuosia. Somevihan kohteiksi joutuneet eivät pääse pakoon ja saattavat joutua elämään vuosikaudet tilanteessa, jossa heistä levitetään yhä uutta lokaa”, sanoo Elina Hirvonen.

Nykyisin kirjailijana ja dokumenttiohjaajana työskentelevä Hirvonen joutui nuorena toimittajana vakavan loanheiton kohteeksi ja joutui lopettamaan toimittajanuransa. 20 vuotta myöhemmin toimittajanaisia kohdellaan yhä kaltoin.


Hirvonen juonsi 2000-luvun alussa Nelosen esittämää Palaneen käry -ohjelmaa. Palaneen käry paljasti vuonna 2001, että Helsingin Sanomien jutussa ahdistelusta syytetty johtaja oli Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde. Ohjelmaa tuottaneen Tarinatalon entinen johtaja Jukka Heinonen kirjoitti tapauksesta ja sen seurauksista Journalistissa 6. huhtikuuta.

8. maaliskuuta 2001 esitetyn jakson alussa Hirvonen soitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkuselle peruakseen lehden tilauksen, koska Helsingin Sanomat oli jättänyt Ahteen nimen pois jutusta.

Tuolloin 25-vuotias Hirvonen joutui ohjelman aiheuttaman kohun myötä median hampaisiin. Asialla olivat tuohtuneet kollegat, jotka olivat pitäneet Hirvosen journalismia sopimattomana. Hirvonen sanoo viikkoja jatkuneen kirjoittelun tuntuneen lähes kestämättömältä.

”Nuoren naistoimittajan” kirjoitettiin ”seonneen” suorassa lähetyksessä.

Monet kollegat pitivät pöyristyttävänä, että nuori nainen oli soittanut arvovaltaiselle päätoimittajalle ja vieläpä myöhemmin ohjelmassa kysynyt, aikooko tämä erota.

”Tv-ohjelman kritisoiminen on totta kai aivan normaalia ja oikein. Kolumneissa ja kommenteissa toistettiin kuitenkin virheellisiä väitteitä”, Hirvonen sanoo.

Matti Ahteen nimeämisen väitettiin esimerkiksi tapahtuneen ilman näyttöä.

Iltalehden Aarno ”Loka” Laitinen jopa väitti Hirvosen saaneen työnsä isänsä verohallinnosta Palaneen käry -ohjelmalle vuotamien salattujen tietojen ansiosta.

”Kolumnistit ja toimittajat eivät tarkistaneet näitä väitteitään, ja se ei kyllä ole heille kunniaksi”, Hirvonen sanoo.

”Teimme ison työn [toimittaja Harri] Nykäsen jutun taustojen selvittämiseksi ja kuulimme hänen haastattelemiaan naisia itsekin. Ahteen nimeämiselle oli pitävät perusteet. Suorassa lähetyksessä ei tehdä mitään suunnittelematonta, siellä ei esimerkiksi ’seota’.”
 

Nelonen lopetti Palaneen käryn. Hirvonen kertoo, että Helsingin Sanomat ei enää ostanut hänen juttujaan.

”Vielä kaksi vuotta myöhemmin tarjosimme Hesariin juttua yhdessä kollegani kanssa. Meille ehdotettiin, että juttu julkaistaisiin ainoastaan kollegani nimellä, mutta palkkio maksettaisiin molemmille. Emme suostuneet.”

Vähitellen Hirvonen tajusi toimittajanuransa olevan lopussa.

”Tilannekatsaukseni oli, että minua vihataan Suomen suurimmissa medioissa, eikä Hesari enää osta juttujani. Olin pettynyt journalismiin. Olin tullut alalle kirkasotsaisena, nuorena toimittajana, jolle journalismi oli demokratian peruskivi, ja joutunut sitten median pyöritykseen, vaikka olin vain tehnyt työtäni niin hyvin kuin osasin, räväkkää, mediakriittistä, rohkeaa ohjelmaa. Sellaisen Nelonen oli meiltä tilannut.”

Hirvonen kertoo miettineensä kevään 2001 aikana, selviääkö ryöpytyksestä hengissä.

Pelastukseksi muodostui Afrikka. Hirvonen ja Tarinatalo olivat saaneet myytyä Ylelle idean Sambiassa, Tansaniassa ja Eritreassa kuvattavasta dokumenttisarjasta. Kolmen kuukauden kuvausreissu kesällä 2001 auttoi irtautumaan myrskystä ja avasi uusia uranäkymiä.

”Muistan istuneeni bussissa Eritreassa ja tajunneeni, että tätä minä haluan tehdä! Jo lentokoneeseen istahtaminen Helsinki-Vantaalla oli ensimmäinen helpotuksen hetki. Nyt pääsin viimein pois Suomesta. Afrikassa oli helppo olla miettimättä, mitä ‘Loka’ Laitinen minusta kirjoittaa.”
 

Hirvonen sanoo Palaneen käryn loppuvaiheiden palanneen mieleen viime vuosina. Hän seurasi Penin vainottujen kirjailijoiden komitean puheenjohtajana toimiessaan tarkasti muun muassa Jessikka Aron ja Johanna Vehkoon oikeudenkäyntejä.

Hirvonen painottaa tuen tärkeyttä. Itse hän ei kokenut saaneensa sitä riittävästi.

”On tärkeää, että ihminen ei jäisi tuollaisessa tilanteessa yksin. Minulle ehdottomasti vaikeinta oli, että en saanut työntantajalta tarkoituksenmukaista tukea. On sekä yksilöiden että sananvapauden ja yhteiskunnan kannalta tärkeää, että työnantaja on maalitettujen toimittajien tukena.”, Hirvonen sanoo.

”Journalismin tehtäviin kuuluu tuoda esille asioita, joita joku ei halua julki. Siihen valitettavasti liittyy yhä selvemmin se, että toimittajat joutuvat viha- ja maalittamiskampanjoiden kohteeksi. Esimerkiksi äärioikeiston, valemedian tai Venäjän vaikuttamispyrkimysten käsittely johtaa häirintään lähes varmasti. Sitten on vielä ihmisiä, joiden esiintyminen mediassa johtaa aiheesta riippumatta varmasti häirintään. Esimerkiksi Ylen somalinkielisten koronauutisten Ujuni Ahmedia solvattiin vain, koska hän on tummaihoinen nainen.”
 

Palaneen käryn Ahde-jakso teki suomalaista televisiohistoriaa, mutta Hirvonen sanoo, ettei ole pystynyt käsittelemään sitä saavutuksena tai meriittinä.

”Menin pitkään paniikkiin, jos Palaneen käry mainittiin vaikka jossain keskustelussa. Ajattelin, että tuokin ihminen varmasti vihaa minua. Sitten en ajatellut sitä pitkään aikaan, kunnes se palasi mieleen #metoon ja esimerkiksi Vehkoon oikeudenkäynnin takia. Olen käsitellyt noita aikoja järjestelmällisemmin terapiassa vasta ihan viime aikoina”, Hirvonen sanoo.

Hän kertoo aiheesta puhumisen jännittävän edelleen, ja siksi valvoneensa tätä haastattelua edeltäneen yön.

”Mediamyrskyn ja valheiden kohteena oleminen saa aikaan niin voimakasta haavoittuvuutta, että se aiheuttaa edelleen fyysisiä reaktioita.”

Hirvosen mukaan kokemus oli niin yksinäinen, että hän muistaa yhä kiitollisuudella sympatiaa osoittaneet kollegat kuten Palaneen käryn tuottaja Esko Naskalin, Nelosen Eero Hyvösen ja muun muassa Riku Rantalan, Kaarina Hazardin ja Harri Nykäsen.

”Mutta tällaisissa tilanteissa tuki ei voi olla yksittäisten kollegojen, vaan työnantajan vastuulla”, Hirvonen sanoo.

”Kaiken keskellä oli liikuttavaa, että sain Sörkan vankilasta viestin. Siellä oli Palaneen käryä katsovia vankeja, jotka tykkäsivät minusta. Jos tarvitsisin jotain tukea, niin he kertoivat voivansa tehdä vaikka jotakin rikollista auttaakseen minua”, Hirvonen kertoo.

”Välitin lämpimät kiitokset ja viestin, että hoidetaan tämä asia nyt laillisin keinoin, mitä ikinä siitä seuraakaan. Ajattelen heitä edelleen lämmöllä.”

logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
94. vuosikerta