Kuviteltuja faktoja

Narratiiviseen journalismiin pätevät samat säännöt kuin muuhunkin journalismiin: kaiken on oltava totta, kirjoittaa Janne Arola.

Jutun alku oli suurta draamaa.

Lännen Media julkaisi 21. tammikuuta osakaslehdissään ja myöhemmin lehtien verkkosivuilla jutun, jossa kerrotaan Suomessa opiskelleesta turkkilaisesta, joka liittyi Isisiin. Jutun ensimmäisessä kohtauksessa kuvaillaan, kuinka valokuvauksesta intoillut turkkilaismies kulki joulukuussa 2014 Ylläksellä Äkäslompolo-järven jäällä ja odotti revontulien tulevan esiin.

Tekstissä maalaillaan, kuinka ”tympiintyneen” matkamiehen ”toppahaalari suhisi”, kun hän teki järven jäällä ”mutkaista jälkeä”. Mies ”vilkaisi kelloaan: jo 16”. Talvipäivänseisaukseen oli enää puoli tuntia, mutta taivas oli pilvessä.

Pian mies ”tihrusti uudelleen taivaalle ja näki tähden”. Yhtäkkiä ”isot pilvenrössöt vaeltelivat hiljakseen pois Ylläksen yltä” ja pian esiin tulivat mahtavat revontulet.

Sitten ”hän kolisteli kolmijalkaa asentoon, kiinnitti kameraa, asetti sen herkkyyttä suuremmalle ja valotusaikaa pidemmäksi” ja ryhtyi kuvaamaan.

Myöhemmin hän kirjoitti Facebookissa, että se oli hänen elämänsä parhaimpia hetkiä.

 

Kohtaus on kuin narratiivisen journalismin oppikirjasta: yksityiskohtia, toimintaa, tunteita ja yllättävä käänne.

Jutun kirjoittanut toimittaja ei kuitenkaan itse ollut jäällä todistamassa tätä iloisen lopun saanutta luonnonnäytelmää. Kysyttäessä hän kertoi, että juttu perustuu muun muassa turkkilaismiehen Facebook-päivityksiin ja -kuviin sekä miehestä kirjoitettuihin artikkeleihin. Miestä itseään ei ole voinut haastatella, sillä hän on tiettävästi kuollut Syyriassa viime vuonna.

Toimittajan mukaan yksityiskohtaiset kuvaukset järven jäältä ovat lähdemateriaaliin pohjautuvia dramatisoituja kohtauksia. Kirjoittaja tietää miehen olleen jäällä ja kuvanneen revontulia, mutta ei tiedä täsmälleen, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat tai tapahtuiko niitä ollenkaan. Ehkä mies tosiaan katsoi kelloa, näki tähden ja kolisteli kolmijalkaa, mutta varmuutta siitä ei ole.

 

Soitin tätä kirjoitusta varten kolmelle narratiivisen journalismin asiantuntijalle ja kysyin, missä kulkevat narratiivisen journalismin rajat. Lyhyt vastaus kuuluu, että siihen pätevät samat säännöt kuin kaikkeen muuhunkin journalismiin: mitään ei saa keksiä.

Kun Kuukausiliitteen esimies Lauri Malkavaara vastasi puhelimeen, hän oli juuri korjannut helmikuun Kuukausiliitteen sivuvedoksesta sinne itse tekemänsä virheen. Hän oli editoidessaan lisännyt taideväärennöksistä kertovaan Anu Nousiaisen juttuun maininnan, että jätesäkit, joita väärentäjä vei kaatopaikalle, olivat mustia. Nousiainen kuitenkin huomautti, ettei tiennyt jätesäkkien väriä. Väri jätettiin pois, koska sitä ei voitu vahvistaa.

”Olemme hyvin tiukkoja. Kaikelle, mitä lehdessä lukee, pitää olla lähde tai peruste”, Malkavaara sanoo.

Aina näin ei tosin ole ollut. Malkavaara muistaa niin sanotun uuden journalismin jälkimainingit 1990-luvun alkuvuosina, jolloin hänen mukaansa joskus yhdisteltiin haastateltavien lausuntoja isoissa asiajutuissa. Saatettiin haastatella kahta saman alan asiantuntijaa, mutta panna molempien sanomiset yhden henkilöhahmon suuhun.

”Silloin otettiin taiteellisia vapauksia. Olen itse kirjoittanut Kuukausiliitteen kansijutun, jossa kuvailtiin juhlia ja juhliin osallistuneiden henkilöiden elämäntilanteita. Juhlat ja henkilöt olivat totta, mutta kaikki henkilöt eivät olleet niissä juhlissa”, Malkavaara sanoo.

Hänen mukaansa tänä päivänä näin ei missään tapauksessa enää toimittaisi.

 

Long Playn päätoimittaja Anu Silfverbergkin korostaa, että poikkeustilanteita ei ole: journalismissa kaiken on oltava totta.

”Narratiivisten elementtien keksiminen ei aseta kyseenalaiseksi vain yksittäistä lehteä ja toimittajaa, vaan koko median.”

Hän kertoo, että useista Long Playn jutuista on jouduttu jättämään pois meheviä yksityiskohtia, koska niitä ei ole pystytty luotettavasti vahvistamaan.

Erityisesti näinä aikoina, kun valtamedia pyrkii kiivaasti erottautumaan valemedioista ja propagandasivustoista, faktojen paikkansapitävyyden varmistamisen pitäisi olla ensisijaisen tärkeää.

Viime aikojen ilmiö on kuitenkin se, että yksittäisten ihmisten kokemuksia nostetaan tasaveroisiksi asiantuntijatiedon rinnalle. Mediassa näkee säännöllisesti tarinallisia juttuja sairaudesta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta selviytyneistä ihmisistä. Usein lähteenä ovat vain haastateltavat itse, eikä heidän taustojaan tai sanomisiaan ole tarkistettu muualta.

”Tarinallisessa jutussa pitäisi yhtä lailla varmistaa, että faktat pitävät”, sanoo kirjoituskouluttaja ja narratiivisesta journalismista väitöskirjansa tehnyt Maria Lassila-Merisalo.

 

Journalistin ohjeiden mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Ainakin tältä osin Lännen Median juttu on ongelmallinen. Jutussa ei mainita, että siinä on dramatisoituja kohtauksia tai kerrota kuvailun lähteitä.

Lännen Median päätoimittaja Matti Posio kuitenkin puolustaa juttua. Hänen mielestään tarinallisessa journalismissa miljöön kuvailussa kerronnan faktoiksi riittävät tiedot siitä, millaista yleensä on Äkäslompolo-järven jäällä tai millainen vaikutus revontulien näkemisellä on keneen tahansa ihmiseen.

Posion mukaan olennaista on, että lukijat pystyvät erottamaan, mikä jutussa on tiukkaa uutistietoa ja mikä on dramatisoitua osuutta.

 

Hyvissä jutuissa on usein yksityiskohtia, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin ja antavat tekstille voimaa. Yksityiskohdilla luodaan vahvoja mielikuvia ihmisistä ja asioista, joita niillä kuvataan. Mutta jos tiedot eivät pidä paikkaansa, mielikuvat vääristyvät.

Lukuisia Pulitzer-palkittuja juttuja editoinut Jack Hart kirjoittaa narratiivisen journalismin klassikkokirjassaan Storycraftissa, että maailmaa ei ole mahdollista kuvata ehdottoman täsmällisesti oikein, mutta ainut eettisesti kestävä vaihtoehto on pyrkiä niin lähelle totuutta kuin mahdollista. Eikä hän tarkoita kuviteltua totuutta.

10.2.2017
Facebook

Janne Arola, teksti

Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa journalisti ja vuosina 2014–2015 toimineen Torikokous.fi-verkkomedian päätoimittaja. Sivusto julkaisi huhtikuussa 2015 laajan jutun turkkilaismiehen vaiheista Suomessa.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta