Jään opit

Elina Paasonen on palkittu urheilutoimittaja, taitoluistelun huippukuvaaja ja entinen muodostelmaluistelija. Aina lähes täydellinenkään toimittaja ei saa uutista kiinni.

Robotti on kaveri. Paasonen ottaisi mieluusti robotin apulaiseksi purkamaan suuria datamääriä ja tekemään sihteerin töitä. ”Jos ne kehittyvät niin paljon, ettei minulla olisi toimittajana mitään annettava, sitten ne ovat toki voittaneet.”

Elina Paasonen

36-vuotias Aamulehden urheilutoimituksen esimies. Tällä hetkellä projektitehtävissä.

On työskennellyt Aamulehdessä vuodesta 2007, sitä ennen Iltalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

On ollut tekemässä Leena Lehtolaisen ja Kaisa Viitasen kanssa tietokirjoja Jään lumo (2016) ja Taitoluistelun lumo (2010), joka palkittiin vuoden urheilukirjana.

Opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja Helsingin yliopistossa kasvatustiedettä.

Sai muodostelmaluistelun MM-hopeaa helsinkiläisen Rockettes-joukkueen kapteenina vuonna 2001.

Harrastaa lautailua, purjehdusta ja ”vuodenajan mukaista lenkkeilyä” eli hiihtoa, pyöräilyä tai melontaa.

”En pystynyt rentoutumaan oikeastaan koskaan, mutta esitin normaalia.”

Taitoluistelija Kiira Korven kilpauran päättymisestä ehti kulua yli vuosi ennen kuin paljastui, että hän oli miltei koko uransa ajan kärsinyt ahdistuksesta. Mikään saavutus tai suoritus ei riittänyt sammuttamaan perfektionistin huolta siitä, että seuraava virhe oli jo tulossa.

Korven pahoinvointia eivät paljastaneet urheilujournalistit, vaan hän kertoi asiasta itse Mielenterveyden keskusliiton Mieli & Tunne -lehdessä (6/2016). Luistelijan loukkaantumisia ja huonoja suorituksiakin oli kyllä seurattu tarkkaan, mutta muuten julkisuudessa esiintyi säteilevä, kiiltokuvamainen Korpi.

”Kiira oli äärimmäisen hyvä viemään roolinsa loppuun”, sanoo Elina Paasonen.

Hän on seurannut tamperelaistaustaisen Korven uraa tiiviisti paitsi Aamulehden urheilutoimittajana ja urheilutoimituksen esimiehenä, myös taitoluistelun huippukuvaajana ja kansainvälisen luisteluperheen jäsenenä.

Paasosen mukaan Korven julkisuuskuvaa suojeli tehokas pr-koneisto. Hän ei usko kenenkään arvanneen, kuinka huonosti Korpi voi, mutta sanoo kyllä aistineensa, ettei kaikki aina ollut hyvin.

Korven vaikeuksista oli hankala löytää ketään puhumaan. Aavistuksilleen Paasonen ei löytänyt tueksi lähteitä, jotka olisivat kantaneet uutiseksi asti.

Kun Korpi lopetti uransa, Paasonen ajatteli, että oli aika katsoa eteenpäin.

”Siinä voin toki sanoa epäonnistuneeni toimittajana”, Paasonen sanoo.

 

Kuten Korvessa, perfektionistin vikaa on myös Paasosessa – vaikka itse hän kieltää sen tiukasti.

Paasonen sai ensimmäiset luistimensa kolmevuotiaana ja nappasi MM-hopean muodostelmaluistelujoukkueensa Rockettesin kapteenina 18 vuotta myöhemmin. Kuvaamisen hän aloitti seitsenvuotiaana.

Hän on harrastanut poikkihuilun soittoa, telinevoimistelua ja purjehdusta. Hän on myös kuulunut lähes kaikkiin mahdollisiin koulun palloilujoukkueisiin.

Mäkelänrinteen urheilulukion hän kävi kolmessa vuodessa tukevalla mää-rällä kursseja, pitkä fysiikka ja matematiikka mukaan lukien, vaikka kävi samaan aikaan harjoituksissa 10 – 12 kertaa viikossa.

”Jälkikäteen ajateltuna se oli kahjo systeemi”, Paasonen hymähtää.

Kilpauran jälkeen hän päätti jatkaa urheilun maailmassa toimittajana ja luistelijoiden kuvaajana.

Taitoluistelusta Paasonen on ollut tekemässä kahta kirjaa. Hänellä on paljon faneja Japanissa ja Pohjois-Amerikassa, ja yhteistyöpyyntöjä tulee ympäri maailmaa. Monet lajin huiput Paasonen tuntee henkilökohtaisesti.

Tammikuussa journalistin ansioluettelon kruunasi Urheilugaalassa jaettu Urheilujournalismi-palkinto.

Kollegoilla Aamulehdessä on jaettavanaan lähinnä kehuja: Paasonen on kunnianhimoinen, mutta käytännönläheinen, monipuolinen ja pidetty.

Mutta ahdistunut kiiltokuva hän ei ole – korkeintaan vähän kiusaantunut saamastaan hehkutuksesta.

Sitä Paasonen on jopa toimituksen omilla mitalikahveilla. Kunnia palkinnosta kuuluu hänen mielestään ihan yhtä paljon ”urheilun pojille”.

Erikseen hän mainitsee urheilutoimituksen nykyisen esimiehen Pekka Aallon, jota hän kutsuu ”wingmanikseen”.

Aalto puolestaan kehuu Paasosen tuntevan hyvin perinteiset kuningaslajit, mutta erityisesti taitoluistelun suuntaan hänellä on toimittajaksi poikkeukselliset verkostot ja asiantuntemus.

Kuulostaa aika täydelliseltä.

 

Kun Aamulehdessä kirjoitetaan luistelusta, jutun tekee ja kuvat ottaa yleensä Paasonen. Pystyykö hän suhtautumaan kriittisesti lajiin, joka on kasvattanut hänet aikuiseksi ja jonka parissa hän edelleen viettää suuren osan vapaa-ajastaan?

Juuri siitä urheilutoimitusten lajiniiloja usein moititaan: kun tuntee seuraamansa lajin ja ihmiset läpikotaisin, ei osaa enää kyseenalaistaa toimintapoja tai tunnista jutunaihetta. Silloin uutisen nappaa joku muu.

Tiiviissä suhteessa on hyvät ja huonot puolensa, Paasonen myöntää.

Hän sanoo välillä joutuvansa muistuttamaan, että hänen tehtävänsä on hoitaa työtään – ei lajin julkisuuskuvaa tai Taitoluisteluliiton markkinointia. Ei häntä halleilla silti kieroon katsota.

Omasta lajistaan, muodostelmaluistelusta, Paasonen kirjoittaa käytännössä harvoin, ehkä kerran vuodessa.

”Mutta joka kerran kun kirjoitan, joudun käymään sisäisen tsekkauksen”, hän sanoo.

Väitettä siitä, että urheilujournalismi olisi kritiikitöntä hehkutusta, Paasonen ei niele sellaisenaan.

Hyvä urheilujournalisti ankkuroi suoritukset suurempaan kokonaisuuteen, tunnistaa olennaisen ja merkittävän.

Paasonen itse arvostaa perusteltuja mielipiteitä ja analyyseja sekä laajoja ilmiö- ja henkilöjuttuja. Kollegojen välisestä nokittelusta hän ei perusta.

Hän toivoo, että urheilujournalistit tekisivät enemmän taustatöitä ja -haastatteluja, kokoaisivat omia selvityksiä ja hyödyntäisivät sitä valtavaa datamäärää, jota lajit tuottavat.

Tämä pätee kaikkeen journalismiin, Paasonen sanoo.

Urheilu ei ole laulu- ja leikkiosasto, jonka työn jälki on muita kepoisempaa. Paasonen kammoksuu toimittajien jakamista omiin karsinoihinsa, ikään kuin urheilutoimittaja olisi jotenkin erilainen kuin kulttuuri- tai taloustoimittaja.

Kenties vähän muita intohimoisempi urheilujournalisti saa silti olla – koska niin on yleisökin. Tunnetta täynnä olevasta maailmasta ei voi raportoida, jos istuu pressipenkillä kuin kylmä lahna, Paasonen sanoo. Itsensä on laitettava peliin.

Se ei silti tarkoita, että valitsisi joko Tapparan tai Ilveksen. Se on oman ammattitaidon käyttämistä siihen, että ottaa kantaa, tekee avauksia, keskustelee ja ”elää pauheessa mukana”.

”Ei kukaan synny neutraalina säkkinä.”

 

Oma urheilu-ura on antanut Elina Paasoselle nykyiseen työhön paljon eväitä. Mitä tiukempi tilanne on, sitä todennäköisemmin hän ottaa käyttöön urheilumaailman toimintamallit.

”Lähes kaiken, minkä olen oppinut ihmisten kanssa työskentelystä, tavoitteellisuudesta tai paineiden sietämisestä, olen oppinut jäähallilla”, Paasonen sanoo.

Kun Paasonen nousi Rockettesin kapteeniksi, hän oli vasta 17 – yksi joukkueen nuorimmista. Oli mietittävä tarkkaan, millaisen roolin ottaa: edeltäjä oli voimakas persoona, eikä hänen tyyliään voinut kopioida.

”Päätin, että teen tämän kuten itse teen.”

Hän on oppinut tunnistamaan, mitä voi vaatia itseltään, miten valmistautuu ja millä tavoin saa muista enemmän irti.

Esimiehenä Paasonen haluaa tiiminsä valmistautuvan niin hyvin kuin mahdollista, jotta se voisi reagoida yllättäviin asioihin. Se luo rauhaa tekemiseen. Vaikka mikään tarkkaan tehdyistä suunnitelmista ei toteutuisi, ne eivät koskaan mene hukkaan.

Paasonen sanoo vahvuuksiensa olevan juuri suunnittelussa ja toimimisessa muiden kanssa. Hän haluaa varmistaa, että muillakin on mahdollisuus tehdä työnsä hyvin.

Muodostelmaluistelussa ei ollut merkitystä sillä, kuka onnistuu ja kuka tekee virheen. Kaikki, mitä kisasuorituksen aikana tapahtuu yksilölle, tapahtuu koko joukkueelle, Paasonen sanoo.

Parasta lajissa oli, miten siinä yhdistyvät musiikki, fyysiset vaatimukset ja oman tekemisen sovittaminen muiden taitoon. Oleminen yhdessä hetkessä. Ja kun vuosien työn jälkeen saavuttaa täydellisen hetken, saman kokemuksen jakaa kokonainen joukkue.

”Se on aika poikkeuksellista.”

 

Kuten taitoluistelijan kisakentällä tekemät virheet, myös toimittajan nöyryytys on usein julkinen. Päivän kunto mitataan viimeisimmän jutun mukaan. Kuka tahansa voi arvioida, oliko suoritus hyvä vai huono.

Samassa sarjasssa on myös entistä enemmän kilpailijoita: robotit, ammattitaitoiset urheilubloggaajat ja seurat omine sivustoineen ja some-kanavineen. Valioliigassa huippujoukkueiden pr-tiimit raportoivat pelin jälkeen suoraan pukukopeista.

Ykkösaiheita ei enää paljastakaan tarkkavainuinen urheilujournalisti.

Paasonen myöntää, että olisi naiivia väittää perinteisen median aseman olevan ylivoimainen ja ettei joku muu voisi tehdä samaa työtä paremmin.

Asiantuntevinkaan bloggaaja ei kuitenkaan yksin pysty siihen, mihin toimitus yhdessä pystyy. Robotti voi hoitaa NHL-tuloskierroksen, mutta sen teksteissä eivät kuulu toimittajan oma ääni ja monikerroksinen ammattitaito.

Ja PR-koneisto kertoo mielellään vain sen kiiltokuvatarinan, jonka haluaa tulevan julki, Paasonen muistuttaa.

”Siinä meidän työmme arvo tulee esiin.”

10.2.2017
Facebook

Marja Honkonen, teksti
Elias Lahtinen, kuvat

Elina Paasonen

36-vuotias Aamulehden urheilutoimituksen esimies. Tällä hetkellä projektitehtävissä.

On työskennellyt Aamulehdessä vuodesta 2007, sitä ennen Iltalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

On ollut tekemässä Leena Lehtolaisen ja Kaisa Viitasen kanssa tietokirjoja Jään lumo (2016) ja Taitoluistelun lumo (2010), joka palkittiin vuoden urheilukirjana.

Opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja Helsingin yliopistossa kasvatustiedettä.

Sai muodostelmaluistelun MM-hopeaa helsinkiläisen Rockettes-joukkueen kapteenina vuonna 2001.

Harrastaa lautailua, purjehdusta ja ”vuodenajan mukaista lenkkeilyä” eli hiihtoa, pyöräilyä tai melontaa.

« Takaisin
logo Suomen Journalistiliiton
ammattilehti
93. vuosikerta