Suoritusähky

Kaveripiiriini kuuluu muutamia, jotka ovat vieneet monomaanisen keräilyharrastuksen huippuunsa. He ovat kompletisteja. Tämä tarkoittaa sitä, että hyllystä pitää löytyä kaikki Simpsonien kaudet, kaikki Marvelin koskaan julkaisemat sarjakuvat tai 13th Floor Elevators -bändin harvinaisimmatkin bootleg-julkaisut. Kun yksi keräilykohde on saatu valmiiksi, seuraa ihana kolmen minuutin nirvana, kunnes siirrytään seuraavaan kohteeseen.

Itse olen wannabe-kompletisti journalismin kuluttajana. Tyydytystä on mahdoton saavuttaa. Ahdistun, kun katson pinoa lukemattomia The New Yorkereita, huojuvia Hesari-kasoja. Kun avaan iPadin, Longform-sovellus suosittelee toinen toistaan kiinnostavampia pitkiä juttuja ja The New York Times tuputtaa omaa erinomaista journalismiaan.

Koen erityisen huonoa omaatuntoa, kun en ehdi lukea sanomalehteä. Siis lähes päivittäin. Syyllisyyteni kasvaa samaa tahtia lehtitornien kanssa. Sunnuntaisin käytän lukemiseen tuntikausia, koska haluan lukea kaiken (paitsi urheilusivut, joku roti sentään).

Kuuluuhan minun kansalaisena ja toimittajana tietää, mitä tapahtuu! Miksi en tunne sote-uudistuksen koukeroita, miksi en ota jo selvää Kreikan veloista?

Puolisoni siirsi sanomalehtipinoni ensin sängyn alle piiloon ja sieltä vaivihkaa paperinkeräykseen. Pientä riitaahan siitä syntyi, mutta voi olla, etten olisi löytänyt aikaa viime kesäkuun lehtien lukemiseen.

Kun olin sanomalehdessä töissä, huomasin, etteivät edes uutispäälliköt lukeneet lehteä joka päivä. Miten sitä voi odottaa tilaajilta?

Nyt ne pirulaiset ovat alkaneet tehdä kahta lehteä päivässä! Hbl:n mukaan digitaalinen iltapäiväpainos Kväll on ollut menestys, joten Hesari kokeilee samaa.

Voisi luulla, että tämä ahdistaa ihmistä, jolla on päivän Facebook, Twitter, Instagram ja koko loputon internet luettavana. Mutta taustalla on fiksu ajatus, sama kuin The New York Timesilla, kun se alkoi julkaista koostetta päivän olennaisimmista asioista.

Tämä on paluuta aikaan, jolloin sanomalehti kertoi ihmisille, mitä tänään tuli tietää – erotuksena toki se, että nyt lukija pääsee itse halutessaan myös vaihtoehtoisen tiedon lähteille.

Osa samaa ilmiötä on uutiskirjeen paluu. Vielä hetki sitten uutiskirjeitä pidettiin noloina menneisyyden jäänteinä, mutta nyt esimerkiksi päivän tai viikon parhaita juttuja suosittelevat sähköpostikirjeet ovat taas muotia. Uutiskirjeellä – kuten sanomalehdellä – on alku ja loppu. Sen voi suorittaa, toisin kuin internetin.

Jokunen vuosi sitten kirjoitin, että sanomalehtien perinteisen sisältöjaon aika on ohi. Verkon tiedonhaun logiikka ei tukenut sitä, eikä myöskään sosiaalisen median suositustalous, jossa luettiin kavereiden linkkaamia juttuja. Nyt juttujen niputtaminen lehtimäisiksi kokonaisuuksiksi on palannut uusissa muodoissa.

Internet-ajalle ei vieläkään ole kehitetty toimivaa vastinetta sanomalehden etusivusta, eli siitä, miltä maailma näyttää tänään yhdestä avokonttorista katsottuna. On hyvä, että näkyy muuallekin. Mutta kun kompletistia alkaa ahdistaa, hän voi kääntyä muutaman valitsemansa kirjeenvaihtajan puoleen ja saada selville, mitä maailmalle tänään kuuluu.